Hei, haluan kertoa sulle jotain. Olen 46-vuotias ja rakennusinsinööri. Olen ollut töissä samassa rakennusfirmassa melkein kaksikymmentä vuotta. Pitkät päivät, työmaa toisensa perään, koko ajan reissussa. Aina olen ollut vastuullinen, tunnollinen, sellainen mies joka ei jätä hommia kesken eikä myöhästele laskujen kanssa. Vaimoni sanoi usein, että hänen kanssani hänellä ei ole koskaan ollut mitään puutetta ja se piti paikkaansa. Meillä on oma talo Espoossa, auto, lapset käyvät Kulosaaren yksityiskoulua, kerran vuodessa perheloma Lappiin, jääkaappi täynnä, kaikki laskut maksettu ajallaan euroilla.
Mun vaimo, Sinikka, on koulutukseltaan varhaiskasvatuksen opettaja. Alussa, kun oltiin naimisissa, hän teki töitä päiväkodissa, mutta kun lapset syntyi, päätti jäädä kotiin. Mä hyväksyin sen, se tuntui järkevältä minä teen töitä ja hän hoitaa lapset. Silloin uskon, että me oltiin hyvä tiimi.
Arki oli aika samanlaista aina. Mä lähdin ennen seitsemää aamulla ja palasin joskus seiskan jälkeen illalla. Olin väsynyt, pää täynnä työasioita, aikatauluja ja budjetteja. Sinikka odotti illallisen kanssa, lapset oli jo kylvetetty ja kotityöt tehty. Hän kertoi päivän kuulumiset, mä vastasin lyhyesti ei pahalla, mutta en vaan jaksanut enempää.
Viikonloppuisin halusin levätä, Sinikka taas olisi halunnut lähteä ulos, tehdä perhejuttuja, keskustella. Mä mieluummin jäin kotiin, katsoin telkkaria tai nukuin. Jos hän halusi puhua meistä, sanoin että turha etsiä ongelmia jos niitä ei ole, että me ollaan hyvä perhe, ja moni varmaan haluaisi olla meidän asemassa.
Juhlat ja sukujuhlat olin hyvä aviomies, uskollinen, ahkera, luotettava. Sinikkaa kehuttiin usein siitä, että hänellä on niin kelpo mies. Ja jotenkin aloin itsekin uskomaan, että se riittää.
Vuodet meni, ja Sinikka lakkasi pyytämästä multa mitään. Ei enää toivonut yhteisiä menoja, ei riidellyt, eikä itkenyt. Mä ajattelin, että hiljaisuus on aikuisuutta. En huomannut, että hän alkoi rakentaa omaa elämää kaivoi vanhat ystävät esiin, otti osa-aikatyön, piti itsestään enemmän huolta. Luulin, että hän vain hakee omaa tilaa.
Eräänä iltana, kun lapset oli nukkumassa, Sinikka pyysi, että juteltaisiin hetki. Hän oli rauhallinen, ei syytellyt, ei draamaa. Sanoi, että on ollut yksin vuosia, että mun kanssa hän ei ole saanut läsnäoloa vaikka olen ollut kotona. Vastasin niin kuin aina että olen ollut hyvä aviomies, en ole pettänyt, ja kaikki mitä meillä on, on ollut hänen ja lasten takia.
Sinikka katsoi mua rauhallisesti ja sanoi sanat, jotka edelleen tuntuu kipeiltä:
En ole koskaan epäillyt ettet olisi hyvä ihminen. Epäilin, oletko mun kumppani.
Ei ollut toista ihmistä, ei ollut uskottomuutta. Vaan väsymystä. Sinikka lähti yhdellä matkalaukulla ja muutamalla henkilökohtaisella tavaralla lapset jäivät mulle. Mä jäin siihen samaan mukavaan taloon, mutta nyt se tuntui ihan tyhjältä.
Vähitellen aloin tajuta asioita, joita en ennen nähnyt. Harvoin halasin häntä ellei hän itse pyytänyt. En kysynyt miltä hän oikeasti tuntuu. Sekoitin turvallisuuden ja rakkauden. Annoin hänelle turvaa, mutta en läsnäoloa.
Olen yhä sama ammattilainen, yhtä vastuullinen. Lapset pitää musta. Kukaan ei osoittele. Mutta on iltoja, jolloin mietin, olisiko kaikki ollut toisin, jos olisin ollut vähemmän oikea ja enemmän läsnä.
Koska nyt tiedän jotain, mitä en pitkään tajunnut:
Ei riitä, että olet hyvä ihminen pitää osata olla juuri se ihminen, jota toinen tarvitsee.
