Olen 39-vuotias, ja ensimmäistä kertaa elämässäni myönnän jotakin, jonka sanominen ääneen tuntuu yhä vaikealta: kadun, ettei minulla ole lapsia. Ei siksi, etten olisi halunnut olla äiti vaan koska aina odotin “oikeaa hetkeä” ja “oikeaa miestä”. Yli viisitoista vuotta rakensin ihmissuhteita ajatellen, että jos tämä mies ei ole se oikea, en halua tuoda lasta maailmaan. Annoin ajan kulua hiljaa ohitse.
Ensimmäinen pitkä suhde alkoi, kun olin 22-vuotias. Se kesti melkein viisi vuotta. Asuimme yhdessä, puhuimme avioliitosta, perheestä, tulevaisuudesta. Mutta heti kun aloin puhua lapsista, hän vaihtoi aina puheenaihetta. Hän sanoi haluavansa ensin vakautta, matkustelua, säästöjä “elää vähän”. Mukailin hänen toiveitaan. Uskottelin itselleni, että minulla on aikaa. Kun suhde päättyi, toistin itselleni, ettei ole järkeä synnyttää lasta suhteeseen, joka ei toimi.
Sitten menin naimisiin. Olin 29-vuotias ja ajattelin, että nyt on se hetki. Mutta avioliitto kesti alle kolme vuotta. Löysin petoksia, valheita, salattuja velkoja. Lähdin avioliitosta ilman lapsia, ilman vastuuta tuntien oloni vapaaksi mutta samalla tyhjäksi, jota en osannut selittää. Sanoin itselleni, että tein oikein, kun en tullut raskaaksi miehelle, joka ei ansainnut luottamustani.
Kolme kolmenkymppisenä minulla oli jälleen vakava suhde. Hän halusi lapsia, mutta ei sitoutumista. Hänen piti elää omien aikataulujensa mukaan, omalla tavallaan. Kun puhuin oikean perheen rakentamisesta, hän sanoi “silloin kun suhde on valmis”. Minä lähdin, ja jäin taas yksin ja vakuuttelin itselleni, että toimin viisaasti.
Ja nyt, 39-vuotiaana, minulla ei ole lapsia. Ei vakiintunutta kumppania. Minulla on työ, itsenäisyys, oma koti Helsingin Kalliossa. Mutta iltaisin, kun tulen kotiin, jätän laukkuni sohvalle ja hiljaisuus tuntuu raskaalta. Seison ikkunan luona ja katson, kun naapurit vievät lapsiaan päiväkotiin, kuulen ystävieni puhuvan kouluista, läksyistä, influenssarokotteista ja murrosikäisten huolista ja vaikka tiedän, ettei se ole helppoa, näen heillä jotakin, jota minulla ei ole: joku, joka sanoo heille “äiti”.
Ajatukseni kiertävät nyt jossain, mihin en ennen uskaltanut mennä: olisin voinut olla yksinhuoltajaäiti. Olisin voinut luopua odottamasta sitä täydellistä miestä, olla rohkea, ja hankkia lapsen itsekseni. Olisin voinut rakentaa perheen vaikka eri tavalla. Olin vain niin kiinni ajatuksessa tehdä kaikki “oikein”, että lopulta en tehnyt mitään.
Yksinäinen hiljaisuus, pimeä Helsinki, etäältä kuuluva lasten nauru kaikki muistuttavat minua siitä, että joskus “oikein” ei välttämättä tarkoita “parasta”.
