Voin kertoa sulle rehellisesti, että kun kuulin eksästäni siitä, että hän oli menettänyt kaiken tuntui ihan kevyemmältä hengittää. Tiedän, että kuulostaa vähän rumalta, mutta en aio kaunistella totuutta.
Me oltiin naimisissa viisitoista vuotta. Hänen elämänsä oli jo aika hyvin kasassa kun aloitimme oma asunto Helsingin kantakaupungissa, arki rullasi. Muutettiin sinne mun tyttären kanssa, koska olin tullut nuorena äidiksi. Hän kertoi heti alkuun, ettei voi saada lapsia. Tiesin sen ja hyväksyin sen täysin, en koskaan piikitellyt siitä. Hän käsitteli mun tytärtä ihan omanaan oli mukana kasvatuksessa, tuki, vei kouluun, osti vaatteita. Silloin ajattelin tehneeni oikean valinnan.
En koskaan tsekannut tilejä, en papereita. Ei siksi etten olisi voinut, vaan siksi että luotin. Hän sanoi aina: Tää on meidän, Kaikki, mitä mulla on, kuuluu perheelle. Koti, huonekalut, arjen menot. Aika paljon myöhemmin hän osti uuden Volvon ja sanoi vaan: Aja sä sillä vanhalla. Ei se ollut huonossa kunnossa, vaan vaan vanhempi malli. Se oli mulle eka auto. En edes kysynyt, kenen nimissä se on hän vain antoi avaimet ja mä otin ne vastaan.
Sitten yhtenä päivänä hän lähti toisen naisen kanssa. Kävin läpi kaikki, mihin nainen joutuu viidentoista vuoden avioliiton jälkeen: tuska, kysymykset, valvotut yöt, tunne siitä että kaikki mitä on rakentanut, katoaa. Sitten tuli eroasiat, neuvottelut, kiristys. Vasta silloin alkoi aueta, että se avioliitto ei ollut meidän, kuten olin kuvitellut.
Selvisi, että kaikki oli hänen äitinsä nimissä. Se koti, jossa asuttiin vuosia, se yritys josta hän puhui ylpeänä, paketit, jopa se auto minkä luulin omakseni. Mitään ei ollut juridisesti hänen tai mun nimissä. Sain lopulta ihan naurettavan pienen elatusavun, eikä ollut mitään mahdollisuutta jäädä siihen kotiin, koska se oli hänen ennen avioliittoa. Lähdin mun tyttären kanssa, yhdellä matkalaukulla, ja pää täynnä kysymyksiä joihin kukaan ei vastaisi.
Neljäkymppisenä oli pakko aloittaa kaikki alusta. Olen hoitoalalla, mutten ollut töissä vuosiin. Sain duunin, jossa hoidin vanhusta hänen kotonaan pitkät vuorot, vähän unta, selkä jumissa. Joskus istuin äitini sohvalla ja mietin miten olin voinut olla niin sinisilmäinen. Pikkuhiljaa kuitenkin nousin jaloille. Kahden vuoden päästä sain ostettua pienen asunnon se on vieläkin lyhennettävänä, mutta se on mun. Jokainen kuukausierä tuntuu tuovan vähän lisää itsearvostusta.
Yksi päivä kuulin eksän kuulumiset. Hänen äitinsä kuoli, ja mukana meni kaikki mitä hän piti omanaan. Kiinteistöt, jotka olivat äidin nimissä, jaettiin laillisesti kaikille perillisille. (Ja, paljastui että hänellä oli siskoja ja veljiä en ollut tiennyt yhtään.) Hän yritti todistaa, että talot ja omaisuus olivat käytännössä hänen, mutta juridisesti hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Jäi ilman kotia, ilman bisnestä, ilman autoa.
Kun kuulin siitä, olin hetken hiljaa. Sitten tuli tunne, jota en olisi uskonut helpotus. Ei ilo eikä vahingonilo. Vaan se, että ensimmäistä kertaa tuntuu, että asiat ovat tasapainossa. Ei ole kaunista myöntää tätä, mutta tiedän myös miltä tuntuu kun kaikki viedään, koska on luottanut.
Mietin usein olenko huono ihminen kun jatkoin elämääni ja en jäänyt siihen menneeseen?
