Hei kuule, arvaa mitä mulle tapahtui eilen! Istuin rauhassa keittiössä, kun yhtäkkiä puhelin soi. Vastasin tuttuun tapaan, ja kuulostan varmaan vähän uniselta. Onko tässä Paavo Ilmari? ääni oli kylmä ja asiallinen.
Joo, Paavo Ilmari tässä. Kuka siellä? kysyin takaisin.
Täällä puhuu Lastenkodin johtaja. Teidän tyttärenne täyttää viikon päästä kolme vuotta, joten meidän täytyy siirtää hänet uuteen paikkaan. Oletteko varma, ettette tule hakemaan häntä?
Mä oon ihan ymmälläni: Hetkinen, mikä tyttö? Kenen tytär? Mulla on poika, Vesa! mumisin, järkyttyneenä.
Neiti Niina Paavontytär Salminen. Sehän on teidän tyttärenne?
Ei, ei ole. Olen Paavo Ilmari, mutta sukunimi on Virtanen.
Anteeksi, sanoi ääni, kuulostaen väsyneeltä. Taisimme sekoittaa taas yhteystiedot.
Ja sitten siellä oli ne tutut, ärsyttävät katkot, kuin kirkonkello korvissa. Mitä ihmettä! mutisin kiukkuisesti. Joku tytär, lastenkoti! Mitä ihmettä niiden papereissa oikein on?!
Mutta se puhelu jäi kyllä mieleen tosi pahasti. Aloin miettiä, miltä lasten elämä tuntuu ilman kotia, ilman lämpöä, ilman äitiä tai isää ja mummoja ja vaareja. Vesalla on kaikki koko suku ja serkut molemmilta puolilta, mutta jotkut elävät ilman ketään.
No, Annika huomasi heti, että olin ihan hajamielinen ja vastasin ihan väärin eikö 10 vuotta avoliittoa ja tunnetaan eka luokasta asti, kyllä siinä vaimo näkee kaiken!
Illalla Annika kysyi suoraan ruokapöydässä, mikä minua vaivaa.
Mikä nimi sillä on? kysyi.
Kellä? hämmennyin just sillä hetkellä mietin, mistä hän tiesi tytöstä. Oliko hänellekin soitettu?
Niina, sanoin. Niinatar.
Jaha, Niinatar minä olen sinulle Annika, ja hänelle Niinatar! Annika vähän korotti ääntään.
Niin, Niina Paavontytär Salminen, sanoin.
Ja varmaan hänen passinumero on sulla? Annika huusi.
Ei siellä mitään passia ole, ja miksi hänellä olisi?
Pakolainenko? Annika vähän hiljensi ääntään.
Kuka muka pakolainen? olin jo aivan pihalla.
Niinatar sun pakolainen? Varmaan haluaa vaan osoitteen täällä, tunnusta nyt, kunnon ruoja!
Mitä muka tunnustan? istuin ihan shokissa, unohdin koko illallisen.
Annika alkoi itkeä. Ei mitenkään draamallisesti vaan sellaisilla ärsyyntyneillä kyynelillä, jotka valuivat suoraan hänen essunsa helmalle.
Huomaa, että minä lähden huomenna äidin luo. Muista, että Vesaa et saa mukaasi! hän sanoi, miltei kyynelten läpi.
Annika, mitä nyt oikein tapahtuu? Miksi äidille?
Ajattelit varmaan, että täällä palveltelen sinua ja rakastajatarta, Niinatarta? Annika kihisi.
Silloin tajusin, miten absurdi tilanne on. Otin Annikaa hartioista, istutin hänet keittiön sohvalle ja kerroin koko puhelusta.
Nyt Annika itkikin surusta tytön vuoksi. Kyllä niitä kyyneliä riittää naisilla ihan joka tilanteessa! En pidä Annika kyynelistä, ne tuntuvat aina pahalta.
En syönyt sitten enää kunnolla. Söin vähän jotain, mutten saanut mitään alas.
Aamulla heräsin siihen, että Annika kyttäsi mun puhelinta. Ei ikinä ollut niin eikä melkein kymmeneen vuoteen. Voi ei! Hän ei uskonut, vaan etsi jotain salarakkaan viestejä. Tuntui tosi pahalta ja epäreilulta. Mutta sitten hän kuiskasi: Paavo Paavo ja tökkäsi mua kevyesti.
Leikisti teeskentelin vain herääväni.
Tuo kiinteä numero soitti, eikö niin?
Joo, se, vastasin automaattisesti.
Jatka vaan nukkumista, Annika sanoi, sulki makuuhuoneen oven ja otti puhelimeni mukaansa.
Helppo sanoa nuku nyt tuollaisten jälkeen. Kuulin, miten tietokone käynnistyi. Yritin pysyä sängyssä, mutten voinut kävelin hiljaa olohuoneeseen.
Annika naputti hakua: Lastenkoti + meidän kaupunki. Kone latasi ja tuli tiedot virallinen sivu, osoite, puhelinnumero ja jopa kuva talosta. Annika katsoi puhelimeni näyttöä.
Paavo, osuu!
Mikä osuu?
Se numero Lastenkodin numero!
Sanoinhan, mutta siis tarkistat?
Annika kääntyi tuolilla.
En tarkista, vaan varmistin!
Miksi?
Paavo, se paikka on lähellä, Annika mietti hiljaa. Mennään sinne? Mistä niillä on sun puhelin jos et ole edes sukua?
En ollut sitä tullut ajatelleeksi, mutta ehkä pitäisi mennä selvittämään. Muuten vieraat lapset tulee mulle ja saan selvitellä.
En nukkunut yhtään. Vähän väliä Annika herätti:
Paavo Paavo Oletko varma, ettei mitään ole? Entä jos joskus, vahingossa, vaikka eka rakastettu? Tapasit vuosien jälkeen ja heräsi tunteet? Hän ei sanonut mitään vaan jätti lapsen sairaalaan. Paavo, Paavo?
Ei mitään rakkautta! Kun aloitin koulussa sun kanssa, olen ollut sun kanssa siitä asti. Neljä vuotta sitten Vesalle tuli kolme vuotta, meni päiväkotiin, sairasteli ja sinä aloitit työt taas kuka hoiti häntä? Minä! Kaiken maailman lääkkeet, ruoat, lääkärit olin ihan puhki! Ei nyt mitään salarakasta, en ole koskaan ollut!
Mutta mistä sun numero siellä? Kukahan sen jätti? Annika jatkoi.
Mietin kaikkia mahdollisia naisia, mutta ei kenelläkään ollut mitään syytä. Joku oli mennyt naimisiin, toisen lapsella oli jo mummo hoitaen, vähän villein oli muuttanut Ruotsiin vuosia sitten.
Mutta koska elämässä tapahtuu aina yllättäviä asioita, päätin lähteä lasten kotiin heti aamulla.
Oltiin aikaisin, mutta ei silti ensimmäisiä. Oven edessä odotti vaaleatukkainen, pieni mies, vähän hermostunut. Pienessäkin puvussa, mutta silti jotenkin epäsiisti.
Hoidan sitten, kun olette jälkeen, hän sanoi matalalla bassolla.
Pian ovi avattiin hän meni ensin. 15 minuutin päästä sieltä kuului tasainen ääni, jota katkoi hänen bassonsa.
Lopulta mies tuli ulos paperit hävisi ja hiukset sojotti. Meidät kutsuttiin sisään.
Hyvää huomenta, keskellä ikää oleva brunetti seisoi ikkunassa, pureskellen silmälasien reunaa. Minkä asian kanssa tulitte?
Eilen soititte, yritin vitsailla.
Nainen istui pöydän ääreen.
Minulla ei ole aikaa arvoituksille selvitä asiasi suoraan.
Kerroin puhelusta (ääni oli tunnistettava).
Joo, se, nainen hymyili väsyneesti. Anteeksi, oli virhe soitin väärälle.
Miten niin, kun teillä on mun numero? Mistä se tuli?
Paavo Ilmari, tein vain yhden numerovirheen. Se oikea alkaa 050, mutta laitoin 060. Ja sekin on Paavo Ilmari ihan sattumaa! Hän istui juuri ennen teitä.
Kuka? kysyin hölmösti, vaikka jo tiesin.
Paavo Ilmari Salminen, tytön isä.
Pyydän vielä kerran anteeksi ja toivotan hyvää päivän jatkoa. Minulla on paljon töitä.
Nainen nousi.
Annika ehti myös lukea nimilapun: Taina Soini, johtaja.
Annika kysyi varovasti: Taina, ottaako Paavo Ilmari lapsen?
Johtaja katsoi meitä, istahti takaisin.
Ei hän ei ota. Tytön äiti kuoli, Salmisella on lapsia useilta naisilta, yhteensä seitsemän. Hän on käynyt täällä kahdesti kolmessa vuodessa, ja molemmat kerrat meidän painostuksesta. Niinä ei ole hänelle tärkeä. Onko tämä kaikki? Jos on, hyvää päivän jatkoa.
Poistuttiin järkyttyneinä.
Ulkona lapset olivat leikkimässä. Joku heilui keinussa, yksi laski liukumäessä, pari poikaa kisasi penkillä autoista.
Katsoin lapsia ja mietin, miksi täällä tuntui niin kummalliselta.
Pihalla oli hiljaista. Jos Veikka on pihalla, metelöinti alkaa heti naurua, huutoa, kiljumista. Mutta nämä lapset eivät huutaneet tai nauraneet; he puhuivat hiljaa, kuin pienet vanhukset. Heistä oli tullut aikuisia liian aikaisin heidän lapsuutensa oli jäänyt kokematta. Heillä oli selviytyminen, kylmä, nälkä, ei leluja, ei vaatteita, ei aikuisen lämpöä. Joskus jopa julmuutta.
Annika katsoi minuun, silmät täynnä kyyneliä. Niitä riittää!
Lähdimme hitaasti portille, kun yhtäkkiä jonkun huuto rikkoi hiljaisuuden: Äiti! Kaikki lapset kääntyivät pieni tyttö, hassu pinkki tupsuhattu päässä, juoksi meitä kohti.
Äiti, äiti! hän huusi. Täällä olen!
Hän syöksyi suoraan Annikan jalkoihin ja alkoi itkeä niin surullisesti, että jopa minulla tuli tippa.
Niinatar, Niina! hoitaja juoksi perässä. Hän yritti nostaa tyttöä syliin; lopulta, suklaapatukka ratkaisi. Me poistuimme melkein juosten.
Autossa olimme hiljaa. Annika tärisi, ja minullakin kädet väpättivät parkkeerasin pysäkille, en voinut ajaa enempää.
Annika osoitti ikkunasta kaupan kylttiä, joka oli parin askeleen päässä.
Ilman sanoja, otimme kädestä ja menimme yhdessä Lasten Maailma -kauppaan.
Haettiin nukke ja vaaleanpunainen mekko.
Meidän Niina tulee olemaan kaikkein kaunein.
