Olen 27-vuotias, ja tapasin hänet juuri silloin kun olin ehkä vähiten varautunut kohtaamaan ihmisen kuin hän.
Se tapahtui pienessä tilaisuudessa paikallisen lehden esittely, johon päädyin lähes vahingossa. Kaverini pyysi mukaansa, koska hän tarvitsi apua laatikoiden kantamisessa ja minulla ei ollut kummempia suunnitelmia. Olin vähän rahapulassa, joten suostuin. Hän istui eturivissä, kirjoitti mustaan muistikirjaan, puhelin näyttö alaspäin, kahvi edessä jo jäähtynyt ajat sitten. Hän ei näyttänyt erityisen kiinnostuneelta kenestäkään, mutta kun hän puhui, kaikki hiljenivät.
Myöhemmin sain tietää, että hän oli kirjailija kirjoitti lehtiin ja kulttuurijulkaisiin. Hän oli 40-vuotias. Tuolloin en tiennyt sitä. Näin vain varman, tyynen suomalaisen naisen, joka ei korottanut ääntään saadakseen tahtonsa läpi eikä tarvinnutkaan.
Tapahtuman loputtua lähestyin häntä, koska tarvitsin allekirjoituksen kuitteihin. Hän kysyi nimeäni, katsoi suoraan silmiin ja totesi:
“Onko tuo sun perusilme vai näytätkö tuolta vaan kun olet hermostunut?”
Nauroin kovaäänisesti. Sanoin, etten tiedä. Hän vastasi, että pitää ihmisistä, jotka eivät teeskentele olevansa varmoja. Siitä kaikki alkoi.
Aloimme kirjoitella toisillemme. Aluksi hän viestitti vähän, minä paljon. Kyselin arkisia juttuja: mitä tekee, missä asuu, opiskeeko. Kerroin totuuden asun vanhempien luona, teen töitä missä vain voin, tienaan vähän euroja, yritän “aloittaa”. Hän ei koskaan saanut minua tuntemaan itseäni huonommaksi, mutta ei myöskään myynyt turhia unelmia. Alusta asti oli selvää:
“En etsi suhdetta. Olen ihan eri vaiheessa elämässäni.”
Silti aloimme tapailla.
Aina hänen asunnollaan. Siisti, rauhallinen, täynnä kirjoja. Hänellä oli auto, oma rytmi, oma elämä. Minä tulin bussilla, välillä tuntui kuin astuisin maailmaan, joka ei ollut omani. Hän otti minut vastaan rauhallisesti, ilman kiirettä, ilman lupauksia. Joskus tein jotakin helppoa ruokaa, joskus vain avasimme pullon viiniä ja laitoimme hiljaista musiikkia. Juttelimme paljon hänen töistään, kirjoittamisesta, siitä miten väsyttävää on aina selittää omia päätöksiään muille.
En koskaan jäänyt yöksi. Hän ei koskaan saattanut minua kotiin. Minun piti itse ehdottaa tapaamista viikonloppuna. Joskus hän sanoi “joo”, joskus katosi kahdeksikolmeksi päiväksi toimitusdeadlin, kokousten, matkojen vuoksi. Ja kun hän palasi, se tapahtui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei anteeksipyyntöjä. Ei pitkiä selityksiä.
Eräänä iltana, kun istuimme sängyn reunalla, hän sanoi:
Älä rakastu minuun.
En tiennyt mitä vastaisin. Sanoin vain, etten ole rakastunut. Molemmat tiesimme, ettei se ollut ihan totta.
Halusin enemmän. En välttämättä lupauksia, mutta jonkinlaista paikkaa. Hän puolestaan toisti, ettei polkumme ole samat. Että minulle kaikki on vasta alussa, hänellä jo valmis. Että hän ei halua olla ankkuri, eikä minäkään käyttäisi häntä oikotienä.
En voi antaa sitä mitä haluat hän sanoi.
Ja silti hän kutsui minut uudestaan.
Ajan myötä tajusin, että hän tarjosi vain sen, mihin oli valmis: katkonainen läsnäolo, syviä keskusteluja, suunnittelemattomia tapaamisia. Hyväksyin sen, koska tuntui ettei minulla ollut oikeutta pyytää enempää. Millä uskalluksella olisin puhunut tulevaisuudesta, kun en edes pystynyt elättämään itseäni?
Joka kerta kun lähdin hänen asunnoltaan, kävelin pari korttelia ennen kuin hyppäsin bussiin. Olin yhtä aikaa täynnä ja tyhjä. Kiitollinen, että sain olla hänen kanssaan. Tyhjä, koska tiesin palaavani vanhempien luona olevaan huoneeseen, omaan ei-niin-kimaltelevaan todellisuuteeni.
Hän ei koskaan luvannut mitään. Ei koskaan valehdellut. Ja silti se sattui.
Näen häntä yhä. En niin usein kuin haluaisin. Joskus mietin, toivonko että hän katsoisi minua vielä joskus eri tavalla. Tai että kasvaisin sen verran, ettei tuntisi itseäni pieneksi hänen rinnallaan. Tai että väsyn ja lopetan myötäilemisen.
En tiedä viime aikoina hänen kanssaan oleminen on tehnyt minut enemmän surulliseksi kuin onnelliseksi.
Miksi, sitäpä en oikein tiedä.
