Kun isäni siirtyi ajasta ikuisuuteen, veljeni päätti, että minun kuuluu hoitaa kaikki ja olla kyselemättä liikoja. Hautajaisten jälkeen veljeni jätti avaimet isän asuntoon pöydälle eteeni. Äiti istui sohvalla hiljaa, katse kaukana. Minä puristin mappia, täynnä papereita enkä oikein ymmärtänyt, milloin minusta tuli se henkilö, joka joutuu ratkomaan kaiken.
Isäni lähti yllättäen ei ollut aikaa puhua, sopia, jakaa vastuuta. Veljeni asuu samassa kaupungissa, Tampereella, ja hän on aina väittänyt, että työt ovat kovin kiireisiä. Minäkin työskentelen tilitoimistossa ja deadlinet ovat tiukkoja, mutta jotenkin se ei tuntunut merkitsevän mitään.
Jo kolmantena päivänä veljeni totesi, että minä olen järjestelmällisempi ja rauhallisempi, ja paperisota varmaan sujuu minulta paremmin. Niinpä minusta tuli jonottaja virastoihin kopiot, originaalit, todistukset kainalossa, vuoronumerolappu kädessä.
Veljeni soitti lähinnä kysyäkseen, joko kaikki on hoidossa. Harvoin hän lähti mukaan. Äiti purskahti illalla itkuun, kun lajittelin isän vaatteita kaapeista. Taittelin paidat yksitellen ja laitoin ne laatikoihin, hiljaa.
Veljeni sanoi, ettei pysty astumaan isän huoneeseen, että on liian raskasta. En minä itsekään laskeudu illalla sohvalle nauraen istun pimeässä, mutta seuraavana päivänä nousen ja jatkan taas.
Sitten tuli aika päättää, mitä isän asunnolle tehdään. Veljeni sanoi, että se olisi järkevintä myydä ettei asunto jää kenellekään taakaksi. Minä kysyin, missä äiti sitten asuisi. Veljeni totesi, että äiti voi muuttaa minun luokseni, kun minun kotini on tilavampi.
Äiti ei sanonut mitään; tuijotti mattoa.
Tajusin, että veljeni oli jo päättänyt eikä aikonut kysyä muilta. Kun kokoonnuimme keskustelemaan käytännöistä, veljeni puhui hinnoista, välittäjistä, aikatauluista. Minä puhuin siitä, kuinka äiti herää öisin ja etsii isää.
Veljeni huokaisi ja sanoi: Täytyy olla käytännöllinen.
Se sana jäi pyörimään päässäni.
Olen käytännöllinen. Makselen laskut ajallaan, suunnittelen budjetin, mutta en voi hyväksyä, että äiti on vain menoerä jossain taulukossa.
Parin päivän päästä veljeni toi välittäjän sopimuksen. Hän laski sen keittiön pöydälle, ojensi minulle kynän. Kysyin, oliko hän puhunut asiasta äidin kanssa. Veljeni sanoi, ettei äidillä ole voimia tällaisiin.
Katselin äitiä, joka puristi pöytäliinan kulmaa rystyset valkoisina.
Pistin sopimuksen takaisin veljen suuntaan.
Sanoin, etten allekirjoita ennen kuin äiti kertoo, mitä haluaa. Veljeni suuttui väitti, että teen kaiken monimutkaiseksi.
En korottanut ääntä. Toistin vain, että tämä on isän ja äidin koti.
Sen jälkeen veljeni lakkasi soittelemasta joka päivä siirtyi lähettämään lyhyitä viestejä laskuista ja aikatauluista.
Äiti jäi luokseni väliaikaisesti. Teen hänelle aamuista kahvia ja jätän kupin pöydälle. Äiti istuu ikkunan ääressä, katse taloyhtiön pihalla.
Isän asunto ei ole mennyt kaupaksi minä maksan vielä sähköt ja veden, ettei suljeta.
Joskus mietin, pitääkö veljeni minua enää siskona, vai vain henkilönä, joka hoitaa hänen puolestaan kaiken.
En haluaisi riidellä veljeni kanssa. En halua myöskään pettää äitiäni.
Jään näiden kahden väliin dokumenttimappi sylissä ja tunne, että jos olen hiljaa, kaikki päätetään ohitseni.
Onkohan oikein, että pysäytän myynnin, vaikka se aiheuttaa kitkaa veljen kanssa?
