Palvelusväki hänen äidilleen
Sami, ymmärrän kyllä kaiken, mutta en hakenut äidillesi kokin paikkaa, Aino sihisi kiukkuisesti ja heitti purkin herneitä ostoskoriin. Tekisi mieli vain dropata koko homma, hypätä autoon ja ajaa kotiin. Sinä lupasit rauhallisen perheillan kolmistaan, mutta nyt täällä ollaan vääntämässä ruokaa koko sukulle, kun äitisi istuu tukevasti paikoillaan! Onko tämä muka normia?
Sami vetäytyi nolona hartioiden sisään ja tuijotti kiivaasti kalapuikkojen tuoteselostetta, yrittäen näyttää siltä, että se olisi elämässä tärkeintä juuri nyt. Hän muistutti enemmän koulutonta koiraa, joka on jäänyt kiinni hölmöilystä.
Aino, hei vähän hiljempaa, ihmiset katsoo… Sami mutisi ja yritti tarttua vaimonsa kyynärvarteen, mutta tämä nykäisi käden pois. No, äiti vain arvioi voimansa vähän väärin, eihän siinä nyt mitään… Mennään vaan listan läpi, käydään kaupassa ja kotona väännetään ne salaatit loppuun. Jaksatko, ihan vaan mun ja juhlan vuoksi?
“Arvioi voimansa.” Voilà, miten elegantti tapa ilmaista asia.
Aino taisteli raivoaan hampaita kiristellen. Hän tiesi tasan tarkkaan, että anopilla oli kaikki laskelmat tehtynä.
…Kaikki alkoi viikko sitten puhelusta. Anoppi, Riitta Koskinen, soitti toivottaakseen nuorille hyvää uutta vuotta, ja yllättäen päätti kutsua heidät kylään.
Voi rakkaat, Riitta kujerteli sokerisella äänellä, että pelkkä kuuntelu nosti glukoosit pilviin. Tulkaa nyt käymään jouluna. Olen niin ikävöinyt! Istutaan yhdessä, muistellaan menneitä, jutellaan. Olen niin yksin tässä asunnossa.
Aino oli heti valppaana. Hän aavisti salakavalan juonen. Näissä “rauhallisissa perheilloissa” Riitan luona ei koskaan ollut rauhallista lopulta aina päädyttiin kuulusteluun lasten hankkimisesta.
Kun Riitta Koskinen ensimmäisen kerran otti puheeksi lapsen, Aino ja Sami eivät edes olleet vielä naimisissa.
Aino, etkö ole miettinyt lapsia vielä? Riitta kysyi, kun he jäivät kahden.
Aino meni melkein lukkoon.
No hän aloitti varovaisesti, mietti hullun lailla, mitä sanoisi. Haluan kyllä lapsia jossain vaiheessa, muttei nyt. Mehän ollaan vasta seurusteltu Samin kanssa.
Kulta, ei se avioliiton paperi ole mikään este, Riitta henkäisi kädellään. Mutta kyllä ikä… Kello tikittää, sinä et nuorene. Ja minäkin… Kuolen varmaan ennen kuin näen lapsenlapseni!
Aluksi Aino vielä naureskeli, sitten rupesi pistäytymään vastaan. Lopulta, huomaamattaan, hän alkoi vältellä anoppiaan hermojensa suojelemiseksi.
Siinä oli, että Riitta ja Aino eivät oikeastaan tunteneet toisiaan, eivätkä olleet ikinä kunnolla jutelleet. Aino jatkoi linjalla, mutta Sami puuttui peliin. Sami oli pehmeä, rakastava poika, joka ei pystynyt kieltäytymään äidiltään.
Aino, mennään nyt, Sami aneli ja katsoi vaimoaan silmiin. Äiti on vanha ja oikeasti yksinäinen. Kerran vain, mun vuoksi. Jooko.
Sami, en mä sua kiellä. Mene itse, mun joulu ei ole mikään juttu. Aino torjui.
Voisitko ajatella sitä vaikka perhepäivällisenä, ei jouluna. Äiti haluaa yrittää tulla toimeen sun kanssa. Ollaan kuitenkin perhe…
Aino vastusteli pitkään, mutta lopulta suostui. Hän ajatteli selviävänsä kohteliaalla hymyllä ja teekuppi & kakku -yhdistelmällä. Voi miten väärässä olikaan
Kaikki meni pieleen jo edellisenä päivänä. Riitta vaati saapumista kahdeksalta, jotta ehtisi “olla yhdessä pitkään”. Aino oli jyrkästi vastaan; hän halusi nukkua viikonloppuisin. Lopulta vapautus venytettiin kymmeneen.
He saapuivat unenpöpperöisinä Riitan kerrostaloon ja turha toivo. Ei tuoksua paistetusta lihasta, ei rasvan tirinää. Yhtäkkiä anoppi tervehti likaisessa kylpytakissa ja papiljoteissa.
No vihdoin! Joko tulitte, ette kai eksyneet? Kello on puoli yksitoista! Vieraat melkein ovella, täällä ei ole mitään valmista. Olisi pitänyt olla aikaisemmin ylhäällä! Nyt keittiöön kaikki, hopi hopi!
Aino jähmettyi, takkia ripustamatta.
Mitkä vieraat? hän kysyi hämmentyneenä.
No ketkä vieraat… Sanna ja Pekka tulossa Tampereelta, naapurista Maija hyppää mukaan, serkkuni lupasi poiketa… Eihän niitä voi jättää ulkopuolelle! Ei puhetta enää, keittiöön mars, aika on kortilla!
Nyt Aino tajusi katastrofin laajuuden. he eivät olleet kutsuttuina vieraina he olivat halpaa talkooväkeä.
Juhla muuttui painajaiseksi. Riitta Koskinen muuttui illan emännästä generaaliin, käteensä tuhti siivousliina, ja juoksi ympäri asuntoa jakamassa ohjeita. Hän ei edes yrittänyt osallistua ruoanlaittoon. Lisäksi paljastui, että hän oli unohtanut puolet ostoksista: lista käteen ja poika vaimoineen kauppaan.
Aino oikeasti harkitsi pakoelua, mutta päätti jaksaa miehen vuoksi.
Kauppareissun jälkeen kaikki palasivat “työpaikoilleen”. Aino veitsi ja leikkuulauta, Sami ämpäri perunoita. Juhlatunnelmaa oli yhtä paljon kuin Lapin marraskuun pimeydessä oli vain pitkä tehtävälista. He paiskivat keittiössä hikisinä viisi tuntia putkeen.
Neljän maissa vieraita alkoi tipahdella ovelle. Tyylikkäitä, hajustettuja ja nauraen. Aino ja Sami puolestaan olivat hikisiä, rasvassa ja väsymyksestä lievästi visuaalisesti poissa pelistä. Pöytäänkin he vaivautuivat viime hetkellä, punaisin naamoin, likaisissa vaatteissa, hortoilemassa… Ei tehnyt mieli juhlia, teki vain mieli selvitä hengissä.
Riitta Koskinen puolestaan ehti vaihtaa siistin mekon päälle ja huulipunatkin poskille. Nyt hän istui pöydän päässä ottaen vastaan kehut.
Riitta, olet kyllä taas paras emäntä, niin paljon kaikkea valmistit! tuntematon nainen kehui, latasi itseään Ainon silpomaa rosollia.
No, yritetään. Kaikki vieraita varten! Riitta vastasi makeasti hymyillen.
Sitten Riitta perinteisesti avasi lapsikuoristelun: nosti lasin ja piti monologin aikakelloista. Ellei Sami olisi painanut polvea Ainon jalalle, Aino olisi varmaan kaatanut salaattikulhon keskelle pöytää.
Tämä oli viimeinen kerta, Aino tokaisi kuivasti kotiin päin ajellessa myöhemmin illalla. En tule enää sinun äidille. Mene sinä, auta, tee vaikka talkoot yksin, mutta minulta riittää.
Sami ei edes uskaltanut väittää vastaan. Hän vain nyökkäsi hiljaa.
…Kolme kuukautta kului. Ainon selkä ei enää kolottanut, mutta muisto jäi. Joten kun maaliskuussa Sami kertoi, että Riitta odottaa heitä, Aino puristi leukansa tiukaksi.
Riitta kutsuu meidät naistenpäivänä. Hän lupaa, että ollaan nyt vain kolmistaan. No, ehkä Maija naapurista piipahtaa toivottamaan, mutta sekään ei jää kauaa, Sami sanoi ja pelkäsi Ainon reaktiota, mutta nopeasti lisäsi: Mutta jos et halua, ei tarvitse mennä. Sanon vaan.
Sami odotti räjähdystä, huutoa ja syytöksiä pilatusta juhlasta. Mutta Aino vain käänti katseensa ikkunaan… ja
Hyvä. Sano äidillesi, että tullaan.
Aino Oikeasti? Mutta ethän…
Muistan mitä sanoin. Mutta jos kieltäydyn, hän alkaa taas soittaa ja voivottamaan, kuten viime kerralla. Haluan tehdä niin, ettei hän enää kutsu, eikä valita, eikä painosta. Luota minuun Jos et halua taas lusikoida keittiössä hiki päässä.
Sami käänsi katseen pois. Ei kysellyt, päätti olla neutraali…
…Naistenpäivä ei alkanut Riitta Koskisen odotuksella keittiövauhdilla ja stressillä vaan Ainon ja Samin makuuhuoneessa keskellä aamupäivää, katsoen typerää sarjaa ja syöden jätskiä suoraan peiton alta. Ei valmistautumista, ei meikkiä, ei etsiä parempaa kauluspaitaa.
Puoliltapäivin Riitta alkoi soittaa hermostuneena.
Hei, Riitta Koskinen? Et usko, mutta me vasta herättiin, Aino vastasi “katumuksen” sävyllä. Oltiin liian myöhään ystävien kanssa, nukuttiin pommiin.
Miten niin, Aino? Olen jo odottanut, Riitta kiukutteli. Kiirehtäkää, hanhi kylmenee.
Ollaan lähdössä! Tunti, korkeintaan puolitoista ja ollaan perillä! Aino lupasi ja palasi sarjaan.
Sami tuijotti vaimoaan hermostuneena, mutta hiljaa parempi nukkua kuin hikinen talkoo taas anopin keittiössä.
Yhdeltä puhelin soi taas. Tällä kertaa Aino antoi soiton soida hetken ennen vastaamista.
Ollaan jo melkein matkalla, soitetaan taksi, Aino lirkutti puhelimeen, ei noussut edes sängystä.
Tunnin päästä legenda taas vaihtui.
Tuossa auto törmäsi bussiin, tie tukossa, Aino kertoi Riitalle, hiljensi telkkarin. Jäätävä ruuhka. Mutta toivottavasti kohta päästään.
Neljän maissa Riitta ei enää kestänyt.
Missä te olette?! hän karjaisi suoraan äänen muuttuessa, ei enää sokeria. Kuinka kauan muka kestää?! Te olisitte jo kävelleet sata kertaa!
Aino kuuli taustalta puhetta, naurua. Hän siristi silmiään.
Riitta, et ole yksin siellä? Aino kysyi suoraan.
No en, en… On serkut ja naapuri, tulivat onnittelemaan. En voi laittaa ovea kiinni. Mutta missä viivytte?! Olen jo ihan lopussa, väsyttää.
Selvä. Riitta odotti taas halpaa työvoimaa, mutta tällä kertaa suunnitelma petti; nyt hänen täytyi nauttia omasta härdellistään. Ihan oikein.
Hei, me ei tulla Aino sanoi rauhallisesti.
Mitä?!
Tuli huono olo, varmaan matka huononsi. Käännymme kotiin.
Hetken hiljaisuus, sitten Riitta räjähti.
Kuinka kehtaat?! Kiittämätön! Olen koko päivän tehnyt ruokaa, kenen vuoksi?! Kenelle?! Tahallaan kidutat minua! Jos saan sydänkohtauksen nyt?! Sami! Anna Sami!
Sami kuunteli kaiken, muttei liikauttanutkaan. Aino painoi punaisen napin, lopetti puhelun ja sammutti luurin.
Se siitä. Aino totesi. Taas oli joukko mukana. Meitä odotettiin palveltavaksi. Nyt äiti saa selvitä yksin, kun kerran kutsui koko armeijan.
…Illalla he ajoivat Ainon vanhemmille.
Ero näkyi heti. Ruuhkan sijaan kodikas sähellys: kukaan ei istunut happamena odottamassa vaimoa apulaiseksi. Ainon äiti yritti mahduttaa jättimäistä salaattiastiaa pöydälle, isä leikkasi leipää.
Nuoriso saapui! isä riemuitsi, Sami, tuo pari tuolia olohuoneesta, ei ole istumapaikkoja.
Sami meni hakemaan tuoleja. Aino auttoi äitiään kattamaan.
He auttoivat, kyllä, mutta inhimillisesti ei käskyttämisen tai hyväksikäytön vuoksi. Jokainen teki osansa, jotta yhteinen oli mukava.
Pöydässä Aino katsoi hymyilevää äitiään ja Samin juttelemassa isän kanssa, ja huomasi jännityksen haihtuvan. Oikeus voitti. Ehkä kovin, ehkä räminällä, mutta Riitta tuskin enää yrittää samanlaista sillat Aino ja anopin välillä pantiin palamaan, mutta se oli parempi kuin olla palvelusväkenä jonkun muun juhlahumussa.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
