Minun nimeni on Kerttu. Olen ohjelmistoinsinööri, minulla on kaksi maisterin tutkintoa ja johdan tiimiä, joka tekee projekteja suomalaisille ja ulkomaalaisille yrityksille.
Mutta mieheni perheelle, Lehtosille, olen aina ollut “se tyttö Kallion kivitalosta, jolla kävi tuuri”.
Miikka Lehto on vanhasta suvusta, jossa puhutaan paljon “perinteistä ja juurista”, mutta eletään enemmän maineella kuin rahalla. Sukutila, iso talo Kaivopuistossa ja jääkaapissa pelkkä valo.
Rakastuin Miikkaan, koska hän vaikutti aluksi erilaiselta tavallinen, rauhallinen, jalat maassa. Mutta vaikea on paeta omaa sukunimeään.
Kolme vuotta olimme naimisissa. Kolme vuotta kuuntelin hänen äitinsä, Pirjon, huomautuksia:
Kerttu, sinä naurat liian lujaa.
Kerttu, tuo mekko on niin räikeä, täällä käytetään murrettuja sävyjä.
Kerttu, käytkö keittiössä, kun apulainen ei päässyt paikalle. Kyllähän sinä osaat.
Nielin kaiken rauhan nimissä. Ja, jos rehellisiä ollaan, omalla tililläni oli enemmän euroja kuin Lehtojen koko suvulla yhteensä mutta en sitä koskaan maininnut. En halunnut arvostusta, joka perustuu tilin saldokatsaukseen.
Kaikki muuttui aatonaattona.
Appiukon perheyritys oli konkurssin partaalla. He kaipasivat sijoittajaa, joku pelastamaan perinteet Helsingin sydämessä.
Pirjo päätti järjestää illallisen vanhassa talossa. Kunniavieraaksi saapui herra Nieminen, kansainvälinen sijoittaja arvostettu, vaikutusvaltainen, vaativan maineessa.
Saavuin paikalle vihreässä silkkimekossa, jossa tunsin itseni satumaisen hienoksi.
Heti ovella Pirjo silmäili minua päästä varpaisiin.
Mikä tuokin nyt on? vetäisi suunsa mutruun. Näytät joulukuusen koristeelta.
Silkkiä totesin tyynesti.
Samapa tuo. Kerttu, nyt on ongelma. Cateringi petti, tarjoilijat eivät päässeet. Ja Nieminen on tunnetusti… tarkka.
Katsoin Miikkaa. Hän vain tuijotti lattiaa.
No? kysyin.
Pirjo huokaisi:
Emme voi esitellä sinua Miikan vaimona. Älä nyt loukkaannu, mutta… tyylisi ei ole oikea. Herra Nieminen saattaa ajatella, että poikani meni naimisiin liian nopeasti. Se vaarantaisi neuvottelut.
Se oli hymyyn puettu korvapuusti.
Miikka? käännyin puoleensa.
Hän nielaisi.
Kerttu… pliis. Vain tämän illan ajan. Me tarvitaan tämä sijoitus. Äiti sanoo että on taktisesti tärkeää. Lupaan korvata kaiken myöhemmin.
Mitä siis haluatte minun tekevän?
Silloin Pirjo kaivoi muovipussista tarjoilijan asun.
Voisitko pukea tämän? Voisit tarjoilla viinit ja alkupalat. Olethan rauhallinen ja puhele vähän. Sanotaan, että Miikka on vielä sinkku.
Seisoin avaimet kädessä. Olisin voinut lähteä. Olisin voinut antaa koko porukan hukkua omaan nokkeluuteensa.
Sitten näin Miikan siskon itsetyytyväisen virneen ja muun suvun silmien pilkkeen. Hehän nauttivat, että minut laitetaan paikalleni.
Jäin. En alistumisesta, vaan silkasta uteliaisuudesta katsoakseni, kuinka pitkälle he uskaltavat mennä.
Selvä sanoin. Mennään sitten.
Puin tarjoilijan mekon, sidoin tukan ja kuljin tarjotinta kantaen olohuoneeseen.
Vieraat tulivat. Minä palvelin. Kiitos, tyttö hyvä, sanoivat sukulaiset eivät edes tunnistaneet. Unohdus oli yhtä nopea kuin uniformin vaihtaminen.
Yhdeksän aikaan saapui Nieminen. Vankka, vakava, itsevarmuutta huokuva mies.
Liike-elämän keskustelun lomassa hän vilkaisi ympärilleen… ja katse pysähtyi minuun. Hän siristi silmiään ilmeisesti etsien tuttua piirrettä.
Hän laski lasinsa, keskeytti Pirjon keskellä lausetta ja tuli suoraan luokseni.
Huone hiljeni kuin Suomen talvi.
Insinööri Karjalainen? hän kysyi.
Hymyilin.
Hyvää iltaa, herra Nieminen. Täällä tänään toivottiin, ettei titteleitä käytetä.
Nieminen repesi leveään hymyyn.
Uskomatonta! Juuri Kerttu Karjalainen! Nainen joka pelasti Tokion haaramme kaksi vuotta sitten. Jos hän on mukana projektissa, sijoitan ilman epäröintiä!
Pirjo kalpeni. Miikka kutistui tuolilleen.
Te tunnette toisenne? Pirjo änkytti.
Tunnemmeko? Nieminen nauroi. Tämä nainen on legenda meidän alalla. Miksi hän on tarjoilijana?
Laskin varovasti tarjottimen pöydälle.
Koska oma “perheeni” katsoi, etten tänä iltana kelvannut vaimoksi. Pyysivät pukeutumaan rooliin. Heidän mielestään näin säilyy arvokkuus.
Niemisen ilme muuttui yllätyksestä jäätävään paheksuntaan.
Sitten ei ole mitään keskusteltavaa hän totesi. En sijoita ihmisiin, jotka eivät ymmärrä arvostaa omiaan.
Hän kääntyi minuun.
Kerttu, lähtisitkö kanssani illalliselle muualle? Minulla olisi projekti, joka ehkä kiinnostaa sinua.
Katsoin Miikkaa.
No? Tuutko?
Hän yritti kerätä itsensä:
Kerttu älä tee mitään kohtausta. Tämä on meille tärkeää…
Riisuin vihkisormukseni ja pudotin sen Pirjon eteen lasiin.
Ei tässä kohtauksia tehdä. Tämä on loppu.
Lähdin ulos yhä tarjoilijan asussa mutta vapaus ei ole koskaan maistunut makeammalta.
Erosimme muutamassa viikossa.
Lehtojen firmasta tuli historiaa.
Talo meni alta.
Minä lähdin ulkomaille töihin. Siellä ei tarvitse selitellä ei pukea ketään muuta ylleen kuin itsensä.
Entä Miikka? Hän lähettää sähköposteja ja katuu. Olet kuulemma ollut tärkein asia hänen elämässään.
Vastaan lyhyesti:
Valitsit itsellesi näennäisen tarjoilijan. Minä olen aito ja liian kallis sinulle.Sitten suljen koneen. Nostan katseeni Lontoon kaduille, sade piirtää helmikoruista valoa ikkunoihin. Hengitän, enkä tunne kaipausta menneeseen vain irrottautuvan ilon.
Tänä iltana pukeudun siihen mekkoon, johon minulla on mieli. Kävelen Thamesin rantaan, missä kukaan ei kysy nimeäni tai sukunimeäni. Ainoastaan sävyä, jolla nauran.
Aamulla herään uuteen projektiin, uusiin ihmisiin, uuteen elämään. Eikä kukaan enää laita minua yhtään mihinkään rooliin ellei se satu olemaan pääosassa.
