Ottakaa minut takaisin, pyydän
Äiti, sinun ei tarvitse, Jussi ei saanut lausettaan loppuun.
Helena Koskinen pudisti hiljaa päätään, sormet hapuillen vanhan nojatuolin reunaa. Asunnossa leijui hänen hajuveden ja kuivatun laventelin tuoksu, jota oli jokaisessa huoneessa. Pian nekin häviävät.
En tee tätä sinun vuoksi, hän sanoi. Teen sen Mikolle. Poika tarvitsee kodin, oikean kodin ei vuokra-asuntoa, josta omistaja voi heittää ulos milloin vain. Ja mitä tahansa mikään vanhempasi ja Annin välillä tapahtuisi, asunto kuuluu Mikolle. Se on minun toiveeni.
Anni seisoi ikkunan ääressä, käsi pojan olalla. Mikko pyöri paikoillaan, eikä ihan ymmärtänyt miksi aikuiset puhuivat hiljaa ja varovaisesti.
Kiitos, Jussi sai sanottua. Oikeasti, kiitos.
Helena väisti kiitokset. Hän käänsi katseensa Mikkoon, koko olemus pehmeni.
Tule tänne, rakas.
Mikko tuli lähemmäs, antoi mummon vetää itsensä kainaloon. Helenan kädet tärisivät vähän, kun hän piti Mikon kasvoista kiinni.
Tiedätkö, Mikko? Sinä olet parasta mitä minulle on tapahtunut. Sinulla on minun silmät, minun jääräpäisyys ja huono musiikkimaku.
Mummuuu, Mikko sanoi nolona, mutta tyytyväisenä.
Tämä asunto on sinun, Helena jatkoi vakavammin. Se kirjataan isällesi, koska et vielä ole täysi-ikäinen. Sinä olet syy, miksi annan tämän nyt, kun voin. Me olemme yksi perhe, Mikko. Haluan huolehtia sinusta kunnolla.
Parin kuukauden kuluttua Helena lopetti hengittämisen…
Kolmio nieli heidät kokonaan. Jussi repi viikonloppuisin vanhoja kukkatapetteja, maalasi vuosien jäljet piiloon, vaihtoi valaisimet uusiin. Anni järjesteli tavaroita ja yritti löytää paikan äidin jättämille kalusteille.
Mikko juoksi huoneesta toiseen, haltioituneena tilasta. Nyt hänellä oli viimein oma huone, seinät joihin sai liimata julisteet ilman lupaa.
Isi, voinko laittaa pöydän ikkunan eteen?
Tee ihan miten haluat, se on sinun huoneesi.
Jussi katseli kuinka poika asetteli figuureja ikkunalaudalle. Äidin ansiosta heillä oli nyt oma koti. Hänen pitäisi olla kiitollinen.
Silti hän tunsi kuinka seinät painoivat. Arki, ennakoitavuus, päivät jotka valuvat toisiinsa. Herätys. Työ. Koti. Illallinen. Tv. Uni. Ja sama jatkuu loppuun saakka…
Kahvila toimiston vieressä muuttui Jussin turvapaikaksi. Hän alkoi viipyä siellä töiden jälkeen, ensin puoli tuntia, sitten tunnin. Barista tiesi jo hänen tilauksensa, nurkkapöytä ikkunan vieressä oli vaivihkaa hänen.
Siellä Jussi tapasi hänet…
Nainen nauroi ääneen jollekin puhelimessa, pelkäämättä. Nauru hiljensi kahvilan sorinan. Jussi nosti katseensa läppäriltä, nainen kohtasi hänen katseensa, eikä väistänyt vaan kohotti kulmiaan.
Anteeksi, nainen sanoi, ei lainkaan pahoitellen. Ystävä lähetti elämäni huonon vitsin. Haluatko kuulla?
Jussin olisi pitänyt kieltäytyä. Pitänyt jatkaa taulukkoa ja mennä kotiin vaimon ja pojan luo.
Anna tulla, hän sanoi.
Hän oli Liisa. Työskenteli mainostoimistossa, vihasi töitään, rakasti typeriä sanaleikkejä. Liisa oli elävä, räväkkä, aito.
Sä hukut, Liisa sanoi kolmannella tapaamisella.
En minä huku. Minulla on hyvä elämä.
Mutta oletko onnellinen?
Kolmen viikon kuluttua he päätyivät samaan sänkyyn…
Jussi kertoi Annille totuuden samana iltana.
Hän katseli, miten Annin kasvot muuttuivat, kun sanat upposivat.
Sinä nukuit toisen kanssa, Anni sanoi hitaasti.
Kyllä.
Jussi oli hiljaa. Kaikki sanat vain pahentaisivat tilannetta.
Anni heitti häntä pyyhkeellä. Se osui rintaan, putosi lattialle surkea ele, mutta se vain lisäsi hänen vihaansa.
Sinä petät meidän perheen jonkun nuoren vuoksi? Neljätoista vuotta, Jussi. Neljätoista vuotta avioliittoa, ja sinäst kyllästyit?
Kyse ei ole kyllästymisestä.
Mistä sitten? Anni huusi. Selitä, koska minä ilmeisesti olen idiootti jos en ymmärrä miksi mieheni halusi tuhota kaiken mitä rakentaa!
Jussi hieroi kasvojaan.
Minä tukehdun yhdessä teidän kanssa, Anni. Jokainen päivä on sama. Työ, koti, illallinen, uni. Halusin kokea jotain muuta. Jotain elävää.
Jotain elävää, Anni naurahti, mutta kyynel jo tipahti poskelle. Minä annoin sinulle pojan. Annoin nuoruuteni sinulle. Sinä halusit vain tuntea olosi eläväksi?
Vieno koputus syvennyksestä ilmoitti, että Mikko oli herännyt, ja nyt piiloutui huoneeseensa. Jussin sisus kääntyi, jos poika oli kuullut.
No hyvä, Anni pyyhki kasvonsa kovasti, ripsiväri levisi entisestään. Hyvä, Jussi. Jos haluat pois, niin erotaan. En pidätä sinua väkisin. Mutta puhutaan asunnosta. Äitisi halusi antaa sen Mikolle. Hän sanoi suoraan
Asunto jää minulle.
Anni jähmettyi.
Mitä sinä sanoit?
Paperit on minun nimelläni, Jussi ei kyennyt kohtaamaan Annin katsetta. Juridisesti se on minun. Sinun ja Mikon täytyy löytää uusi asunto.
Sinä heität oman poikasi kadulle, Anni kuiskasi järkyttyneenä. Oman lapsesi. Poika, jolle sun äiti jätti asunnon.
En minä ketään heitä ulos. Teillä on aikaa etsiä paikkaa. Autan vuokran kanssa ekasta kuukaudesta, mistä tahansa mutta
Sinä olet hirviö, Anni tarttui pöytään. Et ole mies, et isä et mikään. Sun äiti olisi oksentanut, jos olisi nähnyt millainen sinusta tuli…
Seuraavana aamuna Anni pakkasi tavaroita, Mikko istui sängyllä, katseli juuri liimaamiaan julisteita. Poika ei katsonut isäänsä. Ei sanonut sanaakaan. Hän vain lähti äidin perässä ulos.
…Avioero saatiin kolme kuukauden päästä. Jussi maksoi elatusmaksua vähän, juuri tarpeeksi jotta tuomari oli tyytyväinen. Sunnuntaisin hän yritti soittaa Mikolle, mutta puhelut katkaistiin. Viestit jäivät vastaamatta. Syntymäpäivälahjat otettiin vastaan ilman kiitosta.
Ajan myötä Jussi lopetti yrittämisen. Poika on vihainen, hän vakuutteli itselleen. Kun kasvaa, ymmärtää, että aikuiset joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä.
Liisa muutti hänelle kaksi viikkoa sen jälkeen kun Anni lähti. Hän täytti asunnon kynttilöillä, koriste-tyynyillä ja musiikilla, joka soi jatkuvasti. Valmisti monimutkaisia ja kalliita ruokia, vaati viikonloppuostoksia. Liisan kanssa Jussi tunsi olevansa nuori, huoleton ja jännittävän vapaa.
Puolen vuoden päästä säästötilillä oli enää neljäkymmentäseitsemän euroa.
Hotellit, ravintolat, spontaanit ostosreissut, joilta Liisa pyörähteli ulos uusissa mekossa, joiden hinta ylitti Jussin koko kuukauden ruokabudjetin. Se tuntui hyvältä, kunnes tili oli tyhjä.
Meidän täytyy puhua rahasta, Jussi sanoi Liisalle illalla.
Myöhemmin, pikkuinen. Puhutaan illalla. Näen nyt ystäviäni.
Liisa suuteli hänen poskeaan, nappasi laukun uuden, jonka Jussi oli ostanut ja hävisi ovesta.
Sinä yönä Liisa ei tullut kotiin…
Aamulla hän palasi ja ilmoitti, että heidän suhteella ei ole tulevaisuutta. Että hänen kanssaan on tylsää ja tuntuu tukahduttavalta… Liisa pakkasi tavaransa nopeasti ja hävisi samalla kepeydellä kuin oli tullutkin.
Kaksi viikkoa Jussi vain surkutteli itseään. Käveli tyhjässä asunnossa samassa vaatteessa, jätti tiskit pesemättä, ei avannut kaihtimia. Kaikki olivat jättäneet hänet niin hän sanoi itselleen. Poika ei halua puhua. Vaimo vei kaiken hyvän mennessään. Ja Liisa, kaunis huoleton Liisa, katosi kun rahat loppuivat.
Kolmannen viikon kohdalla suru muuttui epätoivoksi. Jussi kävi suihkussa, ajoi partansa, puki puhtaimman paidan ja matkasi halki kaupungin Annin luona ilmoitettuun osoitteeseen.
Kerrostalo oli vanha mutta siisti. Suomessa rakennettu 70-luvulla, maali tuoreella ja hissi kunnossa. Anni avasi oven, eikä kysynyt miksi Jussi oli tullut.
Mikko, hän huikkasi olkapään yli, isä on täällä.
Jussi astui kapeaan eteiseen, katseli vaatimattomia huoneita joissa hänen perheensä nyt asui. Kaksi huonetta kolmen sijaan, pieni keittiö.
Mutta täällä asui lämpö ja elämä.
Mikko ilmestyi ovelle. Poika oli kasvanut näinä kuukausina, kasvoista oli hävinnyt pehmeys. Hänen katseessaan ei ollut lainkaan lämpöä isää kohtaan.
Mikko, tiedän että olet vihainen, Jussi aloitti. Ymmärrän, että tein virheen. Mutta nyt kaikki muuttuu. Voimme olla perhe taas, kaikki kolme. Sun huone odottaa sinua, Mikko!
Anni nojasi seinään, katsoi entistä miestä välinpitämättömänä.
Ihmiset muuttuvat, Jussi sanoi molemmille. Mulla oli aikaa miettiä. Ymmärsin mitä menetin. Mä tajusin kaiken.
Et menettänyt mitään, Mikko sanoi jyrkästi. Teit valinnan. Valitsit hänet, et meitä.
Ei se ole niin yksinkertaista, poika.
Älä kutsu minua noin, Mikko otti askeleen. Sinä heitit meidät pois mummon asunnosta. Kodista. Sinä valitsit Liisan.
Mikko, pyydän…
Uskoako sinua ja entä jos taas tapaat jonkun? Mikko keskeytti. Tuleeko taas tylsää ja heität meidät pois kuten roskaa?
Jussi yritti selittää:
Sellaista ei tapahdu enää. Lupaan, mä olen muuttunut.
Mikko pudisti päätään.
En tarvitse sellaista isää, poika sanoi hiljaa.
Hän kääntyi ja meni huoneeseensa.
Jussi katsoi Anniin, pyytäen edes pientä tukea.
Anni, puhu hänelle. Sano, että olen tajunnut kaiken.
Anni pudisti päätään hitaasti.
En antaisi anteeksi, Jussi. Vaikka rukoilisit. Hän suuntasi ovelle. Olet vastenmielinen. Ei siksi että petätit. Ei siksi että heitit meidät pois. Vaan siksi, että palasit vasta kun Liisa jätti sinut. Kun kukaan ei ollut enää jäljellä.
Jussi ei muistanut miten päätyi rappuun. Ei muistanut paluuta kotiin…
Jussi jäi yksin kolmen huoneen asunnossa. Äiti uskoi, että tässä asuisi hänen perheensä. Mutta ketään ei ole. Hän työnsi pois ne, jotka rakastivat. Ja sitä ei voi enää korjata. Myöhäistä…
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
