Olimme todella lähellä toisiamme naimisiin mennessämme. Teimme kaiken yhdessä. Nukuimme toistemme kainalossa, katsoimme televisiota makuuhuoneessa, kävelimme sunnuntaisin Seurasaaren poluilla, nauroimme mitä kummallisimmille asioille. Läheisyys oli meille arkipäivää ei aina suunniteltua, usein täysin spontaania. Tunsin oloni rakastetuksi, halutuksi, valituksi.
Vuosien varrella läheisyytemme muuttui, vaikka säilyikin eri tavalla. Pitkät suudelmat muuttuivat lyhyiksi, ohikiitäviksi, hyväilyt vaihtuivat arkisiin kosketuksiin. Menimme aikaisin nukkumaan, väsyneinä, ja hän kääntyi omalle puolelleen. Aluksi minä lähestyin häntä, kosketin hänen kättään tai selkäänsä, etsin hänen kämmentään. Hän sanoi olevansa väsynyt, että “ehkä huomenna”, “nyt ei ole hyvä hetki”. Ymmärsin häntä.
Aikaa kului, eikä mikään muuttunut. Söimme yhä iltapalaa yhdessä, kerroimme päivän kuulumiset, jaoimme yhteisen sängyn, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Aloin odottaa liikkumatta, toivoen, että hän tekisi ensimmäisen aloitteen. Sitä ei vain tullut. Aluksi sattui sydämeen, myöhemmin aloin hävetä omaa kaipuutani. Rupesin miettimään, oliko vika minussa, liioittelinko kenties.
Arkemme oli läheistä, mutta täysin neutraalia. Heräsimme samaan aikaan, joimme yhdessä kahvit, osallistuimme sukujuhliin, jossa hän kertoi omat asiansa, minä omani. Nukuimme selät vastakkain. Aloin pukeutua ripeästi hänen seurassaan, ilman sen kummempaa huomioimista. Jätin pois kauniit yöpaitani. Lopetin ajattelemasta, että kehossani olisi jotakin kiinnostavaa jollekin toiselle.
Yritin jutella aiheesta useampaan otteeseen. Kysyin, halusiko hän enää minua. Hän sanoi, ettei siitä ollut kyse, hänestä ei vain tuntunut silloisessa elämäntilanteessa siltä, että haluaisi, että “vuosien mittaan jokainen suhde muuttuu”, että rakkaus on enemmän ystävyyttä ja kunnioitusta. Nyökkäsin, vaikka sisälläni kaihersi outo tyhjyys jotain tärkeitä puuttui, enkä osannut nimetä sitä ilman syyllisyyttä.
Pikku hiljaa totuin tähän kaikkeen. Sanoin itselleni, että monissa liitoissa eletään näin. Että jos ei riidellä, kaikki on hyvin. Totuin siihen, että minua halattiin enää vain julkisilla paikoilla, eikä minua kosketettu yksin ollessamme. Totuin olemaan odottamatta, olematta haluava. Sivuutin sen osan itsestäni, jotta minun ei tarvitsisi tuntea torjuntaa.
Vuosia vierähti, ja jatkoimme “läheistä” elämäämme. Aina yhdessä, kaikki järjestyksessä. Kukaan ei olisi arvannut, että olimme jo viidentoista vuoden ajan eläneet ilman oikeaa läheisyyttä. Minäkään en enää muistanut, miltä tuntui olla nainen jonkun vierellä. Olin muuttunut tottumukseksi, tueksi, läsnäoloksi. En enää halun kohteeksi.
Sinä päivänä, kun hän ilmoitti lähtevänsä toisen naisen kanssa, en aluksi ymmärtänyt mitään. Hän sanoi, että uuden kanssa hän tunsi elävänsä, olevansa haluttu, yhteydessä. En huutanut. En väittänyt vastaan. Hän vain sanoi sen ja silloin ymmärsin, ettei hän ollut lakannut tuntemasta. Hän oli lakannut tuntemasta minun kanssani.
Nyt, kun katson taaksepäin, huomaan, että kivuliainta ei ollut se, että hän lähti. Kivuliainta oli se, että olin hitaasti, vähän kerrallaan, opetellut elämään ihmisen rinnalla, joka ei enää katsonut minua naisena ja joka sai minut uskomaan, että se oli aivan normaalia.
Joskus toisen läheisyys ja arjen tottumukset saavat meidät unohtamaan oman kaipuumme ja arvomme. On tärkeää muistaa, että ansaitsemme tulla kohdelluksi rakkaudella ja aidolla huomiolla myös vuosien päästä, ei pelkästään tunteiden alkuaikoina.
