Miksi sinä tulit? äiti piteli ovea, hieman raollaan. Kuinka minä nyt uskallan katsoa ketään silmiin? Et ole enää minun tyttäreni. Juorut lakkasivat vasta äskettäin, emme isän kanssa kehdanneet mennä edes Saleen puoleen vuoteen. Miksi tulit? Häh?
Kuka siellä, Kirsi?
Sinun vanhin tyttäresi.
Annikki?
Isä avasi jykevän puuoven niin, että saranat lauloi.
Hän mittaili tytärtään katseellaan, ylhäältä alas. Annikkia alkoi ahdistaa.
Mene minne haluat, minä en sinua halua nähdä. Katsos nyt! Vielä mahankin kanssa.
Annikkia ei sanonut mitään, katseli tiheän, mustan otsatukkansa alta toiveikkaana. Että ehkä vanhemmat heltyisivät. Muualle hänellä ei ollut enää paikkaa mennä. Hän oli saanut potkut töistä raskaana ollessaan. Hänellä ei ollut varaa maksaa vuokrasta pienessä yhden huoneen alivuokrahuoneessa, eikä kukaan ymmärtänyt hänen tilannettaan. Päätä huimasi.
Annikki laskeutui portailta alas, pysähtyi, silitti vatsaansa.
Kyllä kyyneleet tuosta heru, äiti käänsi selkänsä.
Isä laittoi oven säppiin.
Annikki kutistui kokoon ettei itku pääsisi. Hän pidätteli. Maha rimpuili, pikkulapsi sisällä aisti jännitteen. Tältäkö tuntuu palata kotiin, omien joukkoon
Lumi narisi kumisaappaiden alla, kuin olisi sympatiseerannut. Annikki sulki portin perässään ja vilkaisi keittiönikkunaan, josta loisti valo. Verhot oli vedetty tiukasti kiinni.
Sale-puodissa oli lämmintä. Annikki astui sisään ja katseli ympärilleen. Mikään ei ollut muuttunut. Oikealla tiski ja kassan selän takana myyjä, Irmeli-täti, vasemmalla kaksi lasivitriiniä ja siniseksi maalattu lukollinen kaappi.
Saisinko leipää, kiitos, Annikki laski eurot tiskille.
No jopas sinäkin tulit esiin!
Annikki ei nostanut päätään, toisti vain:
Leipää, kiitos.
No ota nyt. Ei minulla oikeutta asiakkaita käännyttää. Olen täällä vain myyjänä
Irmeli työnsi leivän ja aikoi sanoa vielä jotakin, mutta ovi kävi ja sisään astui nuori pariskunta.
Annikkia nyki piilottaa leipä, mutta tuore pullapitko paisui kuin pullataikina, eikä mahtunut laukkuun, vaati tultavaksi syödyksi juuri nyt.
Myyjä alkoi supista pariskunnalle viimemmäisestä asiakkaasta, viittoen Annikkia kohti, mutta tämä ei enää kuullut. Hän kiirehti ulos.
Lumi alkoi sataa. Tuuli tyyntyi. Annikki murensi palan leivästä ja sulki silmänsä. Yksi huoli vähemmän.
Hän meni Salen taakse ja painautui kiviseinää vastaan, söi pitkon paloja silmät kiinni. Pullan tuoksu toi kotiin, lapsuuteen, onneen
Annikki? aivan nenän edessä kuului ääni.
Annikki räväytti silmänsä auki ja jähmettyi.
Päivää, Annikki laski leivän alas, tunnistaessaan vanhan naisen, Markuksen mummin.
Mitä sinä täällä piileskelet?
Karvalakkinen, huivipäinen vanha nainen vilkaisi vatsalle.
Ei ole paikkaa minne mennä, vanhemmat heittivät pihalle.
Niinpä niin, eukko nyökkäsi sinne päin, ei kelvannut sielläkään?
Annikki kohautti hartioita.
Tule, eikä nainen enää kysellyt.
Hän lähti omille teilleen, nojaten sauvaan.
Annikki seisoi hetken, huokaisi ja lähti perässä. Pää oli tyhjä, väsytti hirveästi.
Pikkumökki kylän rajalla, Annikki muisti sen. Markus juoksi hänen kanssaan muutaman kerran pellon halki salaiseen paikkaansa. Kerran Markus pysähtyi portille, huusi:
Moi mummo, tulen aamulla!
Päivää, nyökkäsi Annikki että ei vaikuttaisi epäkohteliaalta.
Markuksen mummo oli nähnyt Annikkia vain pari kertaa, mutta muisti. Ja miten ei olisi muistanyt, kaiken sen jälkeen. Annikkia teki mieli kelata aikaa taakse, ravistaa itsestään häpeä, kokea Markuksen suu omillaan palata huolettomaan nuoruuteen.
Miksi Sampo kiinnitti huomiota Annikkkiin ysiluokalla, hän ei tiedä vieläkään. Ei kaunis, ujo eikä erityisen hyvä koulussa. Mutta kun hän huomasi, Annikki antoi huomioon tarttua. Mitenpä olisi kieltäytynyt? Oli mukava, kun joku tykkäsi. Sampo kantoi rauhallisen tytön laukkua, saattoi kotiin. Ystävyys kasvoi vakavaksi suhteeksi, tai siltä heistä ainakin tuntui. Puhetta häistäkin oli jo.
Vanhemmat hymyilivät vastuunpakoisesti, mutta antoivat luvan.
Kunhan Sampo palaa armeijasta, voidaan puhua enemmän.
Mutta he jo varautuivat kaikella.
Markuksen Annikki kohtasi yllättäen, taivas kirkkaana pään päällä ja ukkonen.
Toukokuinen helle painoi. Annikki palasi kaupungista, selvittelemästä jatko-opintoja. Sampo ei lähtenyt mukaan, auttoi isäänsä. Pysäkiltä kylään oli pari kilometriä. Annikki nousi pysäkillä ulos. Bussissa oli ollut tukalaa.
Pilvi jäi taakse, edessä vain niitty vihreänä.
Jyrähti niin, että Annikki säikähti ja peitti pään käsillä.
Katsoi taakseen. Pilvi vyöryi nopeasti, halkaisi maiseman kahtia ennen ja jälkeen.
Sade tuli seinänä kohti. Lähimmälle talolle matkaa liikaa. Annikki pyöri ympäri, minne juosta? Peltoa joka suunnassa. Isot pisarat iskivät pian kuivaan tiehen. Hän otti kassin, laittoi sandaalit pussiin ja veti pussin päänsä päälle.
Pisarat lähestyivät. Kuuli, miten takana sade lähestyi. Ei halunnut kääntyä. Annikkikin lisäsi vauhtia, sitten jo juoksi. Vesiseinä iski kiinni. Samalla hän tunsi kätensä alla toisen käden.
Hän kääntyi. Tien laidassa auto, nuori mies veti ovea auki.
Minä tööttäsin sulle, mutta et reagoinut, Markus huusi sateen yli. Aikamoinen sade, pelästyitkö?
Annikki painui kasaan.
Markus riisui oman t-paidan, heitti taakse ja kaivoi penkiltä kuivan hupparin.
Ota tämä, älä pelkää. Olen myös täältä, et muista? Koivulan Markus. Hän kapusi viereen autoon kuin olisi tuntenut aina.
Hetkessä lämpenee. Takki on jossain, mutta on likainen Bussista tulit?
Joo.
Kävin kaupungissa hakemassa osia. Miksi täriset? hän kosketti olkapäätä, nyt pehmeämmin, huolehtien.
Mikä sun nimi?
Annikki.
Annikki, jaha
Miksemme aja?
Pilvi menee just kohti kylää, perillä ollaan kuitenkin sateessa koko matka. Kohta menee ohi.
Annikki nyökkäsi ja hän oli oikeassa. Hän tunsi itsensä typeräksi koko tilanteessa.
Juttu luisti. Markus auttoi isää navetalla, äiti oli kuollut kun tämä oli vielä koulussa. Opiskelemaan ei ollut ehtinyt, nyt ei enää oikein kiinnostanutkaan. Töitä riitti, mitä muuta muka tarvitaan?
Annikin portilla Markus pysähtyi, hymyili hyvästiksi.
Annikki hymyili takaisin.
Keskustelu oli kuin he olisivat tunteneet aina ja tavanneet vasta nyt.
Sampon kanssa sellaista yhteyttä ei oli ollut. Lämmin ja turvallinen olo puuttui. Kun Sampo halasi tai suuteli, ei tapahtunut mitään erityistä.
Koko illan Annikki käveli omissa ajatuksissaan, hymyili.
Äiti huomasi hymyilevän tytön. Mutta ei ymmärtänyt syytä, vaikka kyseli. Mennyt auto ohi kylässä, Annikki katseli jokaista, toivoen näkevänsä Markuksen. Häntä teki mieli nähdä, uudestaan ja uudestaan kokea se tunne.
Sampo tuli illalla, Annikki ei voinut katsoa tätä silmiin. Hän rohkaistui sanomaan erotaan nyt.
Häh? Sampo ei hoksannut.
Sinä menet armeijaan, minä opintoihin. Ollaan ystäviä, ehkä joskus vielä… jos kohtalo jos tullaan yhteen myöhemmin.
Ei käy! Kuka minua sitten odottaa?
Miksi pitääkin?
Minä olen ollut sinun perässäsi jo ysiluokasta… Ja näin sinä nyt!
Annikki ei enää sanonut enempää, meni sisään. Näki ensimmäistä kertaa Sampon vihaisena. Ne silmät, niistä tuli pelko.
Aamulla Sampon vanhemmat ajoivat pihaan. Riita oli hirveä, Sampon äiti huusi pitkään, syytti kaikkia. Annikki painui pihalle ja karkasi metsään.
Käveli pitkän tovin, kunnes päätyi hiekkatielle.
Annikki, Annikki! tuttu ääni kantautui.
Markus heilutti.
Annikki jäi seisomaan, sitten pinkaisi. Ensin käveli, sitten juoksi kohti. Pysähtyi viereen. Markus katseli häntä.
Minä ajattelin, että olisit siinä. Vienkö kotiin?
Ei, kotona on riita, karkasin…
Miksi riita?
Erotin Sampo… Ajattelen sinua koko ajan, ymmärrätkö…
Ymmärrän. Minä myös. Siitä päivästä lähtien kun näin sinut. En tullut käymään kuulin että häät olisi tulossa…
Ei tule enää.
Hän kumartui ja kosketti hänen huuliaan. Hellästi, varoen. Sitten sulki syliin.
He seisoivat kauan, varmoja että kaikki järjestyy. Annikki meni kotiin vasta yöllä, kun keittiön valo sammui.
Mitä sinä teit, tyttö parka? Kolme vuotta yhdessä ja nyt tuolla tavalla? Voiko näin tehdä?
Rakastan toista. Oikeasti, huusi tytär.
Mitä? isä ilmestyi ovelle. Minä järjestän sun rakastumisen. Nyt pysyt kotona kokeisiin asti.
Vanhemmat eivät saanut Annikkia enää vangiksi kotiin.
Tapaamiset Markuksen kanssa olivat salaisia, varastettuja hetkiä.
Heillä oli paikka, minne kukaan ei nähnyt. Mutta joku kyläläinen näki lopulta heidät ja kertoi Sampolle.
Syntyi tappelu Markuksen ja Sampon välillä. Kaikki näkivät heidät tappelemassa joenrinteellä.
Markus laskeutui yksin alas, kaikki näkivät. Horjahti, astui taaksepäin, sitten ei ollutkaan mitään pudotus…
Markuksen isä, joka juuri tuli perässä, ehti juuri ja juuri huudahtaa. Riisui kengät ja sukelsi jokeen.
Annikki, Annikki, tule joelle, siellä Samposi ja Markus tappelivat. Markus putosi! Sanovat että mennyttä, huohotti Oona ja viittoi vimmatusti.
Annikki tiputti kastelukannun ja juoksi Oonan kanssa rantaan. Siellä oli väkeä paljon.
Ambulanssi tuli jo huutelivat.
Ei tässä enää mitään tehdä. Sampolle tulee nyt ongelmia
Kun Annikki ehti paikalle, auto ajoi jo pois. Isä ajoi pojan itse sairaalaan
Annikki ei tuntenut jalkojaan, kaikki pimeni, istui vain maahan heinien keskelle.
Mitä!? Leikit rakkautta?! Toinen kuollut, minun pojan nyt viedään! Sampon äiti seisoi ylle.
Ei, ei, Annikki sai sanotuksi.
Hän meni kotiin ja romahti sänkyyn.
Mitä olet tehnyt!? äiti hyökkäsi sisään. Kuinka sinä näin? Mitä nyt tapahtuu?
Äiti syöksyi ulos, katosi pihalle.
Annikki ei miettinyt pitkään. Otti laukkunsa, pakkasi vaatteet ja paperit, otti loput rahat ja lompsahti vihannestarhan halki. Tunnin päästä hän istui linja-autossa matkalla kaupunkiin.
Pieneen mökkiin kylän reunalle Annikki ja mummo saapuivat hämärissä. Satoi ensilunta.
Jalat tuntuu jo, aina ennen säätä, vanha nainen istui penkille ja työnsi saappaat pois.
Voin auttaa, Annikki tarjosi.
Ei tarvitse. Ettei mene laiskaksi. On pysyttävä liikkeessä. Milloin sinulla on laskettu aika?
Helmikuun. Silloin pitäisi syntyä.
Kohta siis Markuksen lapsi? mummo katsoi silmiin.
Annikki ei väistänyt katsetta.
On.
Ihan varmasti?
Tiedän kyllä.
Hyvä sitten. Teen nyt sinulle petipaikan, huomenna mietitään lisää.
Talo oli pieni ja koostui kahdesta huoneesta. Tuttu pullantuoksu. Markus oli monta kertaa tuonut Annikille mummon leipomia.
Annikki pyöri sängyssä, kunnes vanha harmaa kissa loikkasi viereen. Se venyi vatsan viereen, Annikki yritti siirtää, mutta kissa ei antanut, hänen oli vain suljettava silmänsä ja annettava unen viedä.
Annikki heräsi hiivataikinan tuoksuun.
Otatko hillotäytteisen vai kaalipiirakan? mummo huuteli.
Hillolla, Annikki piteli vatsaansa.
Markus ei koskaan sanonut sun nimeä Olin vain mummo.
Marja minä olen, Annikkini. Mummo Marja, hän nauroi ovelta. Kuulehan, minä luulen että synnytät viikon päästä.
Miksi luulet niin? Vielä on neljä.
Kyllä tyttö aikoo tulla aikaisemmin, ei malta odottaa.
Tyttö? Annikki hämmästyi.
Sydän sen sanoo
Ja viikko mummon sanasta, Annikkilla alkoivat supistukset. Aamulla he menivät sairaalaan, ja keskipäivällä syntyi tytär.
Kiitos, Annikki, mummo sanoi hymyillen, sylissään vauva.
Miksi? nuori äiti ihmetteli.
Kiitän totuudesta. Markuksen tyttö tämä on. Pidin häntä sylissä kun syntyi, muistan sen lyhyen varpaan vasemmassa jalassa miljoonista. Markus ilahtuu.
Kuka ilahtuu?
Markus.
Siis elääkö hän?
Tietenkin. Voimaton, mutta elää, Marja rutisti.
Minun pitää mennä hänen luo, Marja-mummo, en kestä jos hän on lähellä, etten tiedä! Onko kylässä?
Kotonaan on. Lepää nyt, tyttö parka. Tytär tarvitsee rauhaa. Älä hätäile, tiedät nyt että hän on olemassa.
Annikin itku jatkui, eikä sei pysynyt pois.
Nyt Annikki tuli vauvan kanssa kylään. Marja mummo lähti matkoihinsa, palasi Markuksen isän kanssa.
Kas niin. Katso nyt. Katariina Markusdotter! Sopii?
Isä ei katsonut Annikkia. Katsoi tyttöä ja suli, hymyili.
Markuksen nimellä? kysyi.
Tietysti. Katso varvasta, Marja avasi kapalot ja osoitti vasemman pikkurillin.
Kiitos, Annikki. Kiitos lapsenlapsesta. En ole vielä kertonut Markusille. Mennäänkö yhdessä?
Mennään. Olen valmis.
Annikki, vanhempasi kuulivat että synnytit ja asut täällä, kysyivät milloin saavat tulla käymään, Marja sanoi.
Myöhemmin. Nyt en vielä.
Portaalla Annikki pysähtyi monta kertaa.
Markuksen isä meni ensin, riisui kengät, otti lapsen syliin ja nyökkäsi sisään.
Annikki astui hitaasti, jalat tärisivät. Ihan oven vieressä hän näki Markuksen. Tämä makasi ikkunan alla ja tuijotti puhelinta.
Markus, hän ojensi kätensä.
Ja Markus ojentautui kohti. Ilme kirkastui. Annikki painautui vasten, itku tuli taas.
No niin, isukki, ota vastaan tytär!
Mitä? Millä asialla?
Sinun tyttäresi. Katariina Markusdotter, miten sopii?
Marja ja Markuksen isä menivät keittiöön. Annikki istui Markuksen viereen ja huokasi.
En tiennyt että elät Kukaan ei kertonut. Mutta nyt, nyt en enää lähde.
Älä lähde. Olen onnellinen. Tässä on mun rakas, ja meidän tytär…
Jos haluat lukea lisää, seuraa sivua! Jätä ajatuksia ja tykkää, jos onnistuin liikuttamaan.
