Muistan, kuinka meillä oli suuria unelmia, minä ja Heljä, opiskeluaikojen hämärtyneessä Helsingissä. Siinä istuimme yo-asuntolan ikkunalaudalla Heljä heilutteli käsiään ja intoili taas.
Odota vain, Hannele, me tehdään kovia juttuja! Sinä konsultiksi, minä markkinointiin, ja kohta meillä on oma firma. Kaikki ovet auki vielä meille!
Hannele nosti katseensa almanakasta ja nauroi, paksu letti heilahti taakse.
Heljä, tentit alkaa viikon päästä, mutta sä jo rakentelet bisnesimperiumia.
No, eikö sitä saa edes haaveilla? Heljä hyppäsi ikkunalaudalta ja vajosi viereen kuluneelle patjalle. Oikeasti, Hannele. Me ei olla kuin ne muut höpöttäjät luennolta. Me ollaan fiksuja. Me kyllä pärjätään!
Hannele laski kynän, katsoi parasta ystäväänsä ränsistyneessä t-paidassa ja tukka sekavana, mutta silmät paloivat. Silloin, siinä valossa, Hannele uskoi Heljään täysin.
Pärjätään, varmasti pärjätään hän sanoi hiljaa…
Siitä on nyt yli kymmenen vuotta. Ne vuodet ovat kadonneet kuin huokaus tuulessa…
Hannele raastoi itselleen tietä. Harjoittelupaikka kansainvälisessä yrityksessä, öisiä raportteja, bisnesenglanti ennen aamukahvia, kiinaa viikonloppuisin. Seminaareja, verkostoitumista, uusia kontakteja. Taivalsi ylös, kyynärpäät ja polvet verillä, muttei pysähtynyt. Kolmekymppisenä Hannele kulki villakangaspuku päällä, lensi Tokioon neuvotteluihin, eikä muistanut, milloin viimeksi itki väsymyksestä eihän ollut aikaa.
Heljä tapasi Mikon kolmantena opiskeluvuotena. Mikko oli automekaanikko, tuoksui bensiinille ja katsoi Heljää kuin maailmassa ei olisi ketään muuta. Neljäntenä vuonna Heljä tuli raskaaksi, viidennellä jätti yliopiston. Markkinointitoimisto haipui jonnekin tytön ensimmäisten hampaiden ja toisen lapsen syntymän väliin. Heljän imperiumi oli nyt kolmen huoneen kerrostalo Pihlajamäessä, jossa hän hallitsi kattiloita, lasten raivareita ja jatkuvasti vuotavaa hanaa.
Ystävyys säilyi mutta harveni. Hannele toi tuliaisia matkoilta: silkkihuivin Milanosta, vuoriteetä Kiinasta. Näytti kuvia siitä, kuinka Kioton temppelit kimaltavat, kertoi neuvotteluista japanilaisten kanssa.
Ne eivät sano mitään suoraan, voitko kuvitella kaikki kiertää viittausten kautta. Opettelin heidän etikettinsä kolme kuukautta ennen ensimmäistä tapaamista.
Heljä nyökkäili, pyöritteli teepakettia käsissään ja vaikeni. Lopulta huokaisi raskaasti.
Sinulla on kaikki hyvin. Minä taas, Miko toi päiväkodista flunssan, Mikko häviää töihin, rahat loppuu aina…
Hannele ei tiennyt, mitä sanoa. Välille kasvoi näkymätön muuri eri elämät, eri kieli, eri tuoksut. Hannelen omat hajuvedet kahdensadan euron pulloista vastaan Heljän pyykinpesuaine.
Heljän syntymäpäivänä Hannele tuli suoraan lentokentältä. Tummansininen puku, korkokengät, hiukset laitettu vielä business-loungessa. Sulautui joukkoon nauraen, kertoi uudesta projektista, sai miesten kiinnostuneet katseet ja naisten arvostavat.
Heljä istui nurkassa…
Puku oli vanha, se sama, jota hän käytti Mikon työpaikan juhlassa kolme vuotta sitten. Hiukset yksinkertaisella poninhännällä, aamulla ei ehtinyt edes föönata Miko kiukutteli taas. Heljä katsoi, kuinka Hannele loisti keskellä huonetta ja kaikki kuuntelivat häntä, ja sisällä nousi jotain tummaa, karvasta ja tahmeaa.
Se ei ollut pelkkää kateutta.
Se oli jotain pahempaa…
Hannele meni hakemaan vettä keittiöstä ja jäi seisomaan oven suuhun. Heljä seisoi ikkunalla, viinilasi puristuksissa käsissä, katse ikkunan läpi kaukaisuuteen.
Heljä, miksi olet täällä yksin? Hannele astui lähemmäs ja kosketti ystävänsä olkapäätä. Tule, Nadja on tuomassa kakkua.
Heljä kiskaisi olkapään irti ja tyrkkäsi Hannelen käden pois.
Mene sinne. Sinua odotetaan.
Hannele kurtisti kulmiaan, mutta jäi paikalleen. Kaatoi itselleen vettä, otti hörpyn ja aloitti varovasti:
Heljä, olen miettinyt paljon… Kai kaipaat töihin? Näen sen. Meillä olisi aloituspaikka, eteenpäin tähtäävä. Voin puhua HR:lle, saisit harjoittelun…
Viinilasi iski pöytään niin, että punaviini leviää tummana lätäkkönä.
Harjoittelu? Minulle? Harjoittelu?
Heljä, halusin vain auttaa…
Auttaa? Heljä nauroi, mutta nauru oli kolkkoa, katkeraa. Suuri Hannele Raitala laskeutui auttamaan pientä ystäväänsä, lahjoitti mahdollisuuden. Kiitos vaan armosta!
Ymmärsit väärin, Hannele yritti pysyä rauhallisena. Näen, että kaipaat jotakin muutakin. Halusin vain tarjota vaihtoehdon.
Pyysinkö apua? Heljä astui lähemmäs, Hannele väisti. Olet muuttunut, Hannele. Ennen olit oikea ystävä. Nyt… Olet ylpeä, ylimielinen. Katselet meitä kaikkia alaviistoon Tokion ja pukuinesi.
Se ei ole reilua.
Reilua? Heljä huusi, ja jostain olohuoneesta kurkattiin, mutta piilouduttiin nopeasti. Onko reilua, että sinä tartut joka paikkaan? Instagramissa joka päivä tässä lennolla, tuolla konferenssissa, tässä smoothie viidellasadalla eurolla! Luuletko, että sitä on mukava katsoa?
Hannelen henki salpaantui…
Jaan iloa, Heljä. Se on normaalia.
Iloa? Heljä tuhahti. Sinä haluat vain kerskua! Näytät kaikille, miten menestynyt olet ja me muut olemme siis häviäjiä. Oikeat naiset ovat kolmekymppisinä jo perhettä perustamassa, lapsia kasvattamassa, mutta sinä vain pompit ympäri maailmaa kuin poro ei miestä, ei lasta. Silkkaa tyhjää!
Se sana viilsi syvältä ja arasti.
Olen tehnyt töitä, Hannele yritti pitää äänen tasaisena. Yövuoroja, kun sinä katsoit sarjoja. Opiskelin kieliä, kun sinä keitit soppia. Mutta se oli minun valintani, ja minulla on siihen oikeus.
Älä viitsi! Sinä olet mennyt kaikkien yli. Luulisin, että tiedän kyllä, miten sinä pudotit Marjan siitä työstä. Itsekäs koko elämäsi!
Hannele hiljeni, katseli vanhaa ystäväänsä värisevät huulet, punaiset posket, vuosien katkeruus, joka viimein purkautui.
Silloin kaikki valkeni. Inhottavan kirkkaana.
Et vihaa minua, Heljä, Hannele sanoi hiljaa. Vihaat itseäsi. Et uskaltanut ottaa riskiä. Luovutit. Nyt on helpompaa ajatella, että minä olen paha, kuin myöntää, että sinä vain pelkäsit.
Heljä kalpeni.
Lähde!
Lähden heti, Hannele jätti lasin pöydälle ja suuntasi kohti eteistä. Näkemiin, Heljä. Onnea arkeesi.
Hannele nappasi laukun ja avasi oven. Kylmä vesisade pieksi kasvoja, mutta hän ei väistänyt. Astui harmaaseen tihkuun.
Korkokengät kopisivat märällä asfaltilla. Kallis puku tarttui selkään, mascara valui varmasti poskia pitkin, mutta sillä ei ollut enää merkitystä. Hannele käveli metroon, ja hengitys helpottui askel askeleelta.
Oli kummallista. Odotin kivun tulevan tuskan siitä, että viidentoista vuoden ystävyys, se ikkunalaudalla istunut tyttö, ne yhteiset unelmat ja suunnitelmat kaikki olisi menetetty. Mutta kipu ei tullut. Vain helpotus, hiljainen ja vähän häpeävä.
Ystävyys ei kuollut tänään. Se hiipui hiljaa, vuosi vuodelta, keskustelu kerrallaan. Joka kerta kun Hannele jakoi iloa, Heljä vastasi tiukalla ilmeellä. Joka kerta kun Hannele kertoi suunnitelmistaan, Heljä pyöritti silmiään. Joka kerta kun yritettiin vetää ystävää ylös, tämä tarrautui kiinni ja veti alas.
Hannele istui metrossa, valitsi tyhjän paikan, ei välittänyt märistä jäljistä. Kaivoi laukusta peilin, vilkaisi mascara levinnyt, tukka sotkussa, silmät punaiset. Hymyili ja laittoi peilin takaisin.
Huomenna hän herää kuudelta, tekee kampauksen, pukee uuden puvun ja menee töihin. Koska elämä ei pysähdy toisten katkeruuteen…
Kuukautta myöhemmin Hannelen kutsuttiin toimitusjohtajan huoneeseen. Hän astui valmiina mihin tahansa uuteen projektiin, kritiikkiin, neuvottelurumbaan. Mutta Matti Siltala ojensi hänelle hiljaa kansion. Hannele silmäili etusivua.
Nimitys Aasian alueen johtajaksi.
Vuoden sopimus Singaporessa.
Olet ansainnut tämän, Hannele Raitala, Siltala nojautui taaksepäin. Hallitus oli yksimielinen. Kolme viikkoa aikaa valmistautua, ehditkö?
Hannele nosti katseensa papereista ja nyökkäsi.
Ehdin.
Hän astui ulos, kansio tiukasti rinnalla, ja jäi hetkeksi seisomaan tyhjässä käytävässä. Ulkona marraskuinen aurinko laski, taivas oranssi ja purppura. Jossain Pihlajamäen kolmen huoneen asunnossa Heljä varmasti keitti iltaa ja tuskaili maailmaa.
Hannele kääräisi matkalaukkua Singaporen matkaa varten.
Eikä kertaakaan, ei missään vaiheessa hän ei koskaan katunut valintaansa. Näinhän se menee, kukin työtä tekee sillä alalla kuin tuntee omakseen.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
