Kuljen pitkin maailmaa kuin villipeura
Me tehdään vaikka mitä, Aino, vielä näet, Elina heilutti käsiään istuen Helsingin yliopiston opiskelija-asunnon ikkunalaudalla. Sinä konsultiksi, minä markkinointiin, ja sitten pam oma firma pystyyn! Kaikki on vielä edessä!
Aino nosti päänsä muistiinpanoista ja nauroi, heittäen pitkän letin selän yli.
Elina, meillä on loppukokeet viikon päästä ja sinä rakennat jo omaa imperiumia.
No jos edes vähän saa haaveilla? Elina hyppäsi alas ikkunalaudalta ja rojahti viereeni rutistetulle sängylle. Mutta ihan tosissaan, Aino. Me ollaan fiksuja. Ei niin kuin ne kaikki muut tyypit kurssilla. Me kyllä selvitään.
Aino laski kynän kädestään ja katsoi ystävää räjähtänyttä, haalistuneessa t-paidassa, mutta silmät paloivat. Ja jostain syystä juuri silloin usko vei mukanaan.
Selvitään, kyllä selvitään, hän vastasi hiljaa…
Kymmenen vuotta meni kuin tuulessa…
…Aino pureskeli vuosia kuin ruiskeittoa. Harjoittelu suurella kansainvälisellä firmalla, unettomat yöt raporttien parissa, bisnesenglanti aamuisin ja kiinan kieltä viikonloppuisin. Seminaareja, foorumeita, uusia kontakteja. Hän kiipesi ylöspäin, raapien kyynärpäät ja polvet verille, muttei pysähtynyt. Kolmikymppisenä Aino pukeutui italialaisiin villapukuihin, lensi Tokioon neuvotteluihin ja unohti, koska oli viimeksi itkenyt väsymyksestä ei vaan ollut aikaa.
…Elina tapasi Joonaksen kolmannella vuosikurssilla. Mies oli automekaanikko, tuoksui bensiiniltä ja katsoi häntä kuin Elina olisi ainoa nainen maailmassa. Neljännellä Elina tuli raskaaksi, viidennellä jätti yliopiston. Markkinointitoimisto haihtui johonkin tyttären ensimmäisten hampaiden ja toisten synnytysten väliin. Hänen keisarikuntansa oli nyt kolmion vuokra-asunto Kontulassa, jossa hän hallitsi kattiloita, lapsen kiukuttelua ja aina vuotavaa hanasta.
He tapasivat vielä joskus yhä harvemmin.
Aino toi tuliaisia matkoilta: Silkkihuivin Milanosta, paketin Lapin villiyrttiteetä. Kaivoi laukusta valokuvia, näytti Kioton temppeleitä, kertoi neuvotteluista japanilaisten kanssa.
He eivät koskaan sano suoraan, arvaa! Pelkkää vihjailua ja sävyjä. Kävin kolme kuukautta etikettikurssilla, ettei mennyt uusiksi heti ensimmäisellä tapaamisella.
Elina nyökkäsi, pyöritteli teepussia käsissään ja vaikeni. Sitten huokaisi raskaasti.
Hyvä sulla. Mä taas… Sanni toi tarhasta flunssan taas, Joonas on töissä koko ajan, raha ei riitä…
Aino ei osannut sanoa mitään. Heidän väliinsä oli kasvanut seinä eri elämät, eri kielet, eri tuoksut: Ainon hajuvesi parinsadan euron hintalapulla vastaan Elinan lasten pesuaine.
…Elinan syntymäpäivänä Aino tuli suoraan lentokentältä. Tummansininen puku, korkokengät, kampaus, jonka joku teki jo business-loungessa. Hän solahti seuraan helposti, nauroi, kertoi uudesta projektista, nappasi miesten kiinnostuneet katseet ja naisten arvostuksen.
Elina istui nurkassa…
Mekko oli vanha, sama jolla kulki Joonaksen firman pikkujoulussa kolme vuotta sitten. Hiukset kerätty poninhännälle, koska aamulla ei ollut aikaa edes föönille Sanni kiukutteli taas. Hän katseli, kuinka Aino loisti huoneen keskellä, miten kaikki kuuntelivat häntä, ja sisällä kasvoi jotain tummaa, kitkerää, tahmeaa.
Se ei ollut kateutta.
Se oli jotain pahempaa…
Aino meni keittiöön hakemaan vettä, ja jäi seisomaan ovelle. Elina seisoi ikkunan ääressä, puristi viinilasia, katse harhaili kauas lasin läpi.
Elina, miksi seisot täällä yksin? Aino tuli lähemmäs, kosketti ystävää olkapäähän. Tule nyt, Nadja tuo juuri kakkua.
Elina nykäisi olkapäänsä irti.
Mene. Sulla on siellä seuraa odottamassa.
Aino kurtisti kulmiaan, mutta ei antanut periksi. Hän kaatoi itselleen vettä, otti huikan ja aloitti varovasti:
Oon pitkään halunnut kysyä… Kaipaat töihin, sen näkee. Meillä on firma, siellä olisi aloituspaikka. Puhun HR:n kanssa, saisit harjoittelupaikan ja siitä…
Viinilasi kalahti pöydälle, niin että viini roiskui punaiseksi lätäköksi.
Harjoittelupaikka? Elina kääntyi, ja Aino hätkähti hänen kasvojaan. Minulle? Harjoitteluun?
Elina, halusin vain auttaa…
Auttaa? Elina nauroi, mutta nauru oli kolkko, kiukkuinen. Kuulitko, mitä sanoit? Suuri Aino Virtanen tulee alempansa, auttaa köyhää ystävää. Kiitos tästä armosta!
Et ymmärtänyt oikein, Aino yritti pysyä rauhallisena. Huomaan, ettei sulla ole kaikki hyvin, ja halusin tarjota vaihtoehdon.
Pyysinkö? Elina astui kohti, ja Aino perääntyi tahtomattaan. Olet muuttunut, Aino. Ennen olit normaali, nyt… ylpeä ja ylemmän oloinen. Katsot kaikkia alas Tokion ja pukujesi takaa.
Epäreilua.
Epäreilua? Elina huusi, joku kurkkasi olohuoneesta, ja hävisi. Onko reilua, että näytät instassa joka päivä täydellistä elämäsi? Tässä lentokoneessa, tuossa seminaarissa, tässä mun smoothien hinta viisisataa euroa! Luuletko, että mukavaa katsella?
Aino ei saanut sanaa suustaan…
Mä vaan jaan ilon, Elina. Sehän on normaalia.
Iloa? Elina tuhahti. Sä vaan kehuskelet! Näytät, miten menestynyt olet, ja me muut ollaan vain epäonnistujia. Normaalit naiset kolmikymppisenä ovat perheen kanssa, kasvattaa lapsia. Entä sinä? Juokset maailmalla kuin villipeura, ei miestä, ei lasta. Tyhjä kukka!
Se sana sattui syvälle.
Mä oon tehnyt töitä, Aino piti äänen värin kurissa. Yöt valvoin, kun sinä katsoit sarjoja. Opiskelin kieliä, kun sinä keitit keittoa. Se oli minun valintani, siihen minulla on oikeus.
Ja paskapuhetta! Muiden yli kävelit. Luulitko, etten tiedä, miten syrjäytit Marjan siinä firmassa? Itsekäs olet! Aina ajatellut vain itseäsi!
Aino vaikeni, katsoi ystävää, jonka huulet värisivät, posket paloivat punaisina, ja vihdoin vuosien kitkerä katkeruus pääsi vapaaksi.
Tajusin kaiken. Inhottavan, oksettavan selvästi.
Et ole vihainen minulle, Elina, Aino sanoi hiljaa. Olet vihainen itsellesi. Sille, että et uskaltanut. Sille, että luovutit. Nyt on helpompaa ajatella, että minä olen paha, kuin myöntää, että pelkäsit.
Elina kalpeni.
Mene pois!
Olen menossa, Aino laski lasin pöydälle ja käveli ovelle. Näkemiin, Elina. Onnea arjen kuningattarena.
Aino nappasi laukun naulakosta ja avasi oven. Kylmä sade löi kasvoille, mutta astuin suoraan harmaan verhon läpi.
Korkokengät kopisivat märällä asfaltilla. Italialainen puku liimautui selkään, ripsiväri varmaan valui pitkin poskia, mutta sillä ei ollut enää väliä. Aino käveli kohti metroa, jokainen askel veti henkeä kevyemmiksi.
Odotin kipua. Odotin surua viisitoista vuotta ystävyyttä, sitä ikkunalaudalla istunutta Elinaa, yhteisiä unelmia ja suunnitelmia. Mutta kipu ei tullut, vain helpotus, hiljainen ja hieman nolostuttava.
Ystävyys oli kuollut jo kauan sitten. Se hiipui hiljaa, vuosi vuodelta, keskustelu keskustelulta. Jokaisen kerran, kun Aino jakoi ilonsa ja Elina vastasi tiukoin huulin. Jokaisen kerran, kun kertoi suunnitelmistaan ja Elina pyöritteli silmiään. Jokaisen kerran, kun Aino yritti pelastaa ystävän, mutta tämä tarttui jalkaan ja veti alas.
Aino laskeutui metroon, istui tyhjälle penkille, välittämättä märistä jäljistä lattialla. Kaivoi peilin laukusta, vilkaisi omaa kuvaansa ripsiväri poskilla, hiukset sekaisin, silmät punaiset. Hymähti ja pisti peilin takaisin.
Huomenna nousee kuudelta, tekee kampauksen, vetää uuden puvun päälle ja lähtee töihin. Elämä ei lopu muiden kateuteen…
Kuukautta myöhemmin Ainoa kutsuttiin johtajan huoneeseen. Hän astui sisään valmiina mihin vain uuteen projektiin, kritiikkiin, neuvottelujen maratonin. Mutta Oskari Heikkinen ojensi sanattomana mapin, ja Aino vilaisi ensimmäistä sivua.
Nimitys Aasian aluejohtajaksi.
Vuosikontrahti Singaporessa.
Olet ansainnut tämän, Aino Virtanen, johtaja nojautui tuoliinsa. Hallituksen päätös oli yksimielinen. Lähtö kolmen viikon päästä, ehditkö valmistella?
Aino kohotti katseensa dokumenteista ja nyökkäsi.
Ehdin.
Hän astui ulos, puristi mapin rintaansa vasten, antoi itselleen hetken seistä hiljaisessa käytävässä. Ulkona marraskuun aurinko laski, piirsi taivaalle kullankeltaista ja purppuraa. Jossain Kontulassa Elina keitti varmaan iltapuuroa ja valitti miehelle maailman epäoikeudenmukaisuutta.
Aino pakkasi matkalaukkuja Singaporeen.
Eikä ollut hetkeäkään katunut valintaansa. Niin kuin sanotaan: jokainen elää niin kuin osaa.
Jos jotakin opin, niin sen, ettei kenenkään muun katkeruus määritä minun elämääni. Elämä jatkuu, ja jokainen valitsee oman polkunsa villipeurana tai kotikokkina.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
