28. marraskuuta, sunnuntai
Lempi, rakas, oletko sinä pulassa raha-asioiden kanssa?
Olen tänään taas vanhan mallin mukaan äidin keittiössä paistoin graavilohta ja pyöräytin sen perinteisten lettujen sisään. Äiti hoiti letut itse, valurautapannulla, kevyellä ranneliikkeellä kääntäen. Oma tehtäväni on aina sama: täytteet. Lohen olin ostanut torilta, raastoin juuston ja leikkasin tilliä, ripottelin päälle smetanaa posliiniseen astiaan.
Koko suku kokoontui, kuten aina marraskuun viimeisenä sunnuntaina, äidin keittiöön. Sama perinne joka vuosi: ensin letut ja tee äidillä, sitten joulun ja uuden vuoden suunnitelmat.
Meitä oli iso joukko ruokapöydän ääressä: siskoni Sini miehensä Veikon kanssa, setäni Arto vaimonsa Tuulan seurassa, serkut Otto ja Pekka. Kaikki söivät lettuja, joivat mustaa teetä, juttelivat, nauroivat hyvillä mielin.
Lempi, laitatko lohta tulemaan? Sini pyysi, kurkottaen pöydän yli.
Tässä ole hyvä, sanoin.
Sini otti vadin ja kasasi runsaasti lohta lätyn päälle.
Onpa hyvää lohta, juuri sopivan rasvaista. Taisi olla tuoretta?
Torilta ostin, olihan se kallista, mutta lettujen kanssa ihan parasta.
Setä Arto kaatoi lisää teetä kuppiinsa.
No niin, perheväki, suunnitellaanpa tärkeimmät! Uusi vuosi tulee taas vauhdilla missä kokoonnumme?
Kaikki vilkaisivat toisiaan. Sini ehti ensin:
Missäpä muuallakaan kuin Lempillä, kuten aina, sinulla on iso talo mahtuu mainiosti kaikki.
Nostin katseeni lautasesta ja katsoin siskooni.
Onko muita vaihtoehtoja?
Eipä juuri, kaikki eivät mahdu meidän kerrostalokämppään. Ja onhan se jo perinne.
Niin kai se on, mutisin.
Tuula pyyhkäisi suutaan servetillä, laski lettunsa lautaselle.
Saat sitten taas tehdä sen sinun legendaarisen suklaakakkusi. Viime vuonna oli kyllä niin hyvää, että muistelin sitä vielä viikon.
Ja otahan kerrankin kunnolla mätiä, lisäsi Arto teekupin äärestä. Viimeksi purkki loppui puoleen tuntiin. Tänä vuonna osta suosiolla kaksi. Tai kolme. Ei jää vajaaksi.
Katsoin suvun tyytyväisiä, hyväntuulisia kasvoja. Hymyjä, suupieliin jääneet letuntarhat. Vilkaisin miestäni. Hän istui vieressä selaten puhelintaan, keskusteluun ottamatta osaa, mutta näin kyllä, että niskalihakset jännittyivät hän kuunteli kaiken ja vaikeni, kuten aina.
Poikani Max, kuusitoistavuotias, istui kuulokkeet päässä, musiikin tahdissa päätään kevyesti nyökytellen. Näköjään aikuisten keskustelu ei kiinnosta.
Entä, Lempi? Sini painosti. Sopii?
No, sopii, vastasin hiljaa.
Jotain kuitenkin napsahti minussa. Kotiin päästyämme mies tarttui heti aiheeseen, jo eteisessä:
Taas aiot ruokkia koko suvun? Max ja minä ollaan jo vuosia toivottu että saisit tarpeeksesi.
En tiedä, vastasin riisuessani takkia.
Mitä et tiedä? Myönsit kuitenkin! Niin aina. Nyökkäät ja sillä hyvä!
Lupasin vain järjestää. En luvannut maksaa kaikkea.
Mieheni pysähtyi eteiseen, hämmästyneenä.
Mitä suunnittelet?
Saat nähdä. En tiedä vielä itsekään, mutta jotain keksin.
Keitin teetä, avasin tietokoneen ja Excelin. Tuijotin tyhjää taulukkoa ja palasin viime uuden vuoden menoihin: kalkkunaa, nautaa, graavilohta, mätiä, rapuja, mustekalaa, mandariineja, viinirypäleitä, ananasta, karkkia, keksejä, vaahtokarkkeja, Praha-kakku, juomat, leipä, kastikkeet, kahvi, tee ja monenlaisia pikkusyötäviä.
Samat summat edellisvuonna. Ja sitä edellisenä. Joka vuosi numero suureni.
Mieheni vilkaisi olan yli.
Paljonko tuli yhteensä?
Katso itse.
Hän vihelsi hiljaa summalle.
Herranjestas! Eihän me tajuttu, että näin paljon kuluu. Tuo on melkein sun kuukausipalkka.
Yli. Lähes puolitoista kuukautta. En ole edes laittanut koristeita, kynttilöitä ja astioita. Sitten siihenkin pitäisi lisätä kolme tuhatta euroa.
Ja tähän menee joka vuosi?
Joka vuosi. Ja suvulle se on itsestäänselvyys. Syödään, juodaan, iloitaan eikä kunnon kiitosta kuulu. Tämä vain kuuluu minulle.
Mitä teet?
Puhun heille.
Seuraavalla viikolla soitin Sinille:
Sini, meidän täytyy puhua.
No mitä tapahtui? Olet kovin outona.
Uudesta vuodesta. Tule käymään, puhutaan kasvotusten.
Sini tuli lauantaiaamuna, kireänä ja otsa kurtussa. Istuimme keittiön pöydän ääreen, annoin hänelle kupin teetä.
No niin, mistä oikein on kyse?
Kaivoin taulukkoni esiin ja työnsin sen hänen eteensä.
Laskin, paljonko käytän joka vuosi meidän yhteiseen juhlaan. Katso.
Sini silmäili listaa, hänen ilmeensä muuttui.
Mutta me ei olla koskaan vaadittu mustaa mätiä ja kalkkunaa.
Olenpa kuullut vaatimuksia. Viime vuonna Arto sanoi, että broileri on tylsä, pitää olla kalkkunaa tai hanhea. Ostin kalkkunan. Mätiä toivoi hänkin enemmän!
Sini joi hiljaa, laski kuppinsa.
Mitä sinä nyt sitten haluat?
En enää pysty kantamaan kaikkea yksin. Sovitaan selvät pelisäännöt: joko kustannukset jaetaan, tai jokainen perhe hoitaa osansa. En vastustele ruoanlaittoa tai juhlan järjestämistä, mutta yksin en enää maksa kaikkea.
Sini yskäisi, ojensin hänelle servietin.
Mitä? Oletko tosissasi? Eikö sulla rahaa ole?
Ei, vaan kyllästyin sponssaamaan koko porukkaa joka vuosi! Olemme sentään perhe, jakaminen olisi reilua!
Tämä on kyllä, Lempi, aika pikkusieluista. Ruvetaanko nyt laskemaan euroja perheen kesken?
Ei se ole pikkurahaa, tässä puhutaan tuhansista euroista. Haluatko nähdä erittelyn?
En tarvitse. Tajuanko, että luulet meidän hyväksikäyttävän sinua!
Sitä en sanonut. Ehdotan oikeudenmukaista jakoa. Muuten järjestän juhlat vain meille kolmelle.
Sini poimi laukkunsa.
Olet muuttunut, Lempi. Ennen olit niin hyvä.
Ennen olin tyhmempi. Nyt olen vain väsynyt.
Myös setä-Arto kävi kahvilla. Esitin saman taulukon, perustelin näkemykseni. Hän suuttui eniten: heilutti käsiään, mutisi että nykyajan nuoret ovat kylmiä, eivät kunnioita perinteitä.
Lempipoika, mitä teet? Minulla on pieni eläke! Ei minulla ole varaa herkkuihin.
Ei ne meilläkään kasva puussa. Saan kasaan, koska suunnittelen tarkkaan.
Otat tämän loukkauksena.
En loukkaa, sanon vain sen, minkä olisi pitänyt sanoa monta vuotta sitten.
Tuula soitti seuraavana päivänä.
Lempi, kuulin että sinulla on talousvaikeuksia?
Ei mitään vaikeuksia, Tuula-täti. En vain halua yksin järjestää ja maksaa tähän hulinaan.
Mutta mehän ollaan yhtä perhettä! Saako perheessä puhua rahasta?
Saa, ja kuuluu. Juuri perheessä pitää olla reilu.
Onko joku loukannut sinua?
Ei. Olen vain tajunnut, että tämä on ollut “yhteinen juhla” vain nimellisesti käytännössä kaikki on minun kontollani.
Voimmehan me tuoda jotain? Salaatit, pullat?
Juuri sitä toivon. Että jokainen osallistuu jollain.
Viikon suku oli hiljaa. Valmistauduin juhlimaan uuden vuoden rauhassa: kirjoitin kolmen hengen menuun, ostin tarpeet. Mieheni oli ylpeä, sanoi että tein oikein. Max oli tyytyväinen.
Äiti, oot paras. Viimeinkin laitoit rajat.
Viikkoa ennen juhlaa Sini soitti taas, tällä kertaa ääni pehmeämpi.
Lempi, oletko kotona?
Olen.
Sopiiko tulla käymään?
Tottahan toki.
Puolen tunnin päästä Sini istui keittiössä, join teetä.
No niin: Puhuttiin perheen kesken. Sovitaan näin: setä Arto huolehtii juomista, minä tuon lihat ja kalat, Tuula makeat ja hedelmät, sinä ja äiti lämpimät ja lisukkeet. Onko ok?
On oikein hyvä näin. Kiitos Sini.
Uudenvuodenaattona porukkaa alkoi tulla heti aamuseitsemältä. Arto toi kassilliset juomia, pyyhki otsaansa.
Tässä tulee. Toivottavasti riittää.
Kiitos paljon, setä Arto.
Sini kantoi upeat lihat ja kalat, marinoitua rapua, yrttilohta.
Ostin parhaat, että kelpaa!
Tosi hyvältä näyttää, kiitos!
Tuula toi näyttävän kakun, hedelmiä ja pienen laatikollisen karkkeja.
Leipurilta tilasin, kehuivat hyväksi. Hedelmät tuoreita, torilta ostin.
Laitoin pöytään itse tehdyn kanapaistin, sieniperunoita ja kasvispadan. Kattasimme pöydän yhdessä.
Aluksi oli vielä vähän jännittynyt tunnelma, Sini mutristi huuliaan, setä Arto purnasi nuorisosta, Tuula järjesteli liinaa. Pikkuhiljaa pöydän äärellä olo alkoi kuitenkin rentoutua. Söimme, juttelimme, kerroimme kuulumisia.
Keskiyöhön mennessä ilmapiiri tuntui taas perheeltä. Naurua, vanhoja muistoja, ja uuden vuoden toiveita. Katsoin ympärilleni: mies keskusteli Arton kanssa kalastuksesta, Max oli ilman kuulokkeita, Sini puhui iloisena juttujaan.
Puolen yön jälkeen, kun pesin astioita, Arto tuli viereeni. Pyyhki lautasia.
Kuule Lempi, olit oikeassa! Ei näitä tullut itse ajatelleeksi, paljonko täällä menee rahaa mutta kun kävin ostoksilla, avautui silmät.
Tunsin helpotusta. Ei sitä tavallista väsymystä ja kiukkua, josta aina ennen juhlan jälkeen kärsin, vaan helpotusta ja iloa.
Sanoin suoraan mitä ajattelin, asetin ehdot eikä suku hylännyt, vaan sopi uudet pelisäännöt.
Kun mies halasi minua, hän sanoi:
Olen ylpeä sinusta, Lempi. Niin ylpeä.
Mistä?
Siitä, että uskalsit sanoa ei. Se on vaikea paikka perheelle. Mutta keksit ratkaisun.
Pelkäsin, että kaikki loukkaantuvat, että juhla menee pilalle.
Mutta eihän mennyt kaikki meni nyt oikeudenmukaisesti.
Nyökkäsin. Nyt se oli oikeasti yhteinen juhla, ei minun yksityinen työleirini.
Perinne jatkuu, mutta reilumpana. Se oli vuoden tärkein voittoni!
Tärkein opetus tänä vuonna: älä niele kaikkea, vaan puhu suoraan kun joku painaa mieltä. Aina löytyy ratkaisu, joka sopii kaikille ja se tekee elämästä kevyempää.
Olisitko sinä tehnyt samoin?
