4. marraskuuta
“Lähde nyt takaisin kotikylääsi”, sanoi mies tympeästi, katsomatta minuun päin.
Juhanin äänessä kaikui kylmyyttä ja uupumusta, aivan kuin kaikki tunteet olisivat jäätyneet vuosien hiljaisten iltojen ja sanomattomien loukkausten myötä.
Hän seisoi olohuoneen ikkunan edessä ja tuijotti harmaata marraskuun taivasta, joka oli raskaan pilviverhon peitossa. Siinä hetkessä minä, Sini, ymmärsin lopullisesti kaikki oli ohi.
Mitkään selitykset, kyyneleet tai yritykset palata menneeseen eivät enää auttaisi. Ovi yhteiseen elämäämme sulkeutui vaimealla napsahduksella.
Siinäkö kaikki? Näinkö tämä loppuu? kysyin hiljaa, ääneni kaikui tyhjässä huoneessa, jossa joskus oli kuulunut naurua.
Miten muuten? Ei meillä enää mitään ole. Näet sen itsekin, Juhani vastasi ja samalla, kun hän käänsi selkänsä minulle, tuntui kuin hän olisi leikannut minut irti elämästään.
Istuin sohvan reunalle ja painoin kädet kasvoilleni. En halunnut itkeä tuntui, kuin kaikki kyyneleet olisi jo itkettyi edellisinä öinä.
Ne olivat valuneet, pisara pisaralta, yksinäisten tee-iltojen mukana, kun istuin vastapäätä ihmistä, joka oli muuttunut varjoksi.
Muistin sen kesäpäivän viidentoista vuoden takaa, kun Juhani seisoi samassa ikkunassa. Silloin aurinko paistoi, huone kylpi valossa, ja hän katsoi minua suoraan silmiin hymyillen:
“Sini, me pärjätään yhdessä. Ei tule mitään vaikeutta, mitä emme selviäisi.”
Minä uskoin. Uskoin niin lujasti, että olisin lähtenyt hänen kanssaan vaikka maailman ääriin.
Nyt nuo lupaukset olivat haalistuneet vanhoiksi valokuviksi, pelkiksi ääriviivoiksi entisistä tunteista.
Hyvä on, sanoin lopulta. Sanassa oli enemmän rauhaa kuin murtumista. Jos näin päätät.
Sanat tulivat tasaisesti, mutta sisälläni kaikki oli kivuliasta solmua.
Nousin ylös, haettuani liikkeeseen jonkinlaista vieraantunutta sulokkuutta, otin vanhan matkalaukun kaapista.
Tavaroita oli vähän vuosien aikana en ollut koskaan kunnolla asettunut, en elänyt “omaa” elämää, vaan olin kuin vieras jonkun toisen unessa.
Askeleeni laahustivat käytävään. Ovelle ilmestyi tyttäremme, jo lähes aikuinen, yliopisto-opiskelija Elina. Hänen silmissään vilkkui huoli, joka särki totutun arjen.
Äiti, mitä on tapahtunut? Miksi olet noin surullinen? Ei mitään erikoista, yritin hymyillä, mutta se jäi vinoksi ja surulliseksi. Lähden käymään kotona. Isoisän luona kylällä. Vain vähän aikaa.
Elina kurtisti kulmiaan, kyyneleet kimaltelivat hänen nuorissa silmissään:
Sanoiko isä taas jotain pahaa? Onko se sama riitely taas?
Ei ole väliä. Joskus on mentävä, jotta ei huku siinä myrskyssä, sanoin. Tuun takaisin. Ollaan yhteyksissä. Nyt vain täytyy.
Juhani ei tullut hyvästelemään. Ei sanonut sanaakaan. Asunnossa vallitsi pelottava hiljaisuus, jota rikkoi vain keittiön seinäkellon tasainen tikitys.
Vasta kun suljin kerrostalon oven perässäni, alkoi uusi, tuntematon elämä.
Junamatka halki yön, vaimeasti täristen ja keinuen, tuntui tuudittavan vierasta surua. Painoin otsan kylmää ikkunalasia vasten ja katsoin ulos näkemättä mitään.
Ulkona vilahtivat loputtomat metsät ja pienet asemat, joiden tyhjillä laitureilla seisoi siellä täällä ihmisiä paksuissa takeissaan.
Kaikki oli hiljaista ja kylmää, aivan kuten minussa itsessäni. Olin tyhjä, kuten se pieni laukku, jossa kannoin vain menneisyyden kaikuja.
Saman vaunun nurkassa istui nuori nainen nukkuva lapsi sylissään, ja soittajapoika hipelöi hiljaa kitaraa. Sanat eivät tarttuneet korviini, mutta jäi mieleen vain yksi: “kotiin”.
Niin, minäkin olin matkalla kotiin. Tällä kertaa ehkä lopullisesti. Pois kaupungista, joka ei koskaan ollut minulle koti.
Mieleeni nousivat sameat, mutta rakkaat muistot: vanha pihapiirin kirsikkapuu, äiti leipätaikinan ääressä, isä tuomassa tuoretta hunajaa saviruukussa mehiläistarhalta.
Silloin elämä oli levollista: uunin lämpöä, varmuutta huomisesta. En ollut tuntenut sellaista turvallisuutta aikoihin.
Aamun viima toi mukanaan lapsuudestani tutun tuoksun asemalle: kivihiiltä, vettä ja savua. Kaikki oli pientä, kuin leikkitalo: matalat puutalot, kapeat kujat, tuttu kyläkauppa kulmalla.
Olinko minä kasvanut liian suureksi tähän maailmaan vai oliko maailma kutistunut?
Kun näin isäni seisomassa pihaportilla, jokin minussa suli ja kyyneleet nousivat silmiini.
Hän vilkaisi minua ja laukkua hiljaa ja hänen huokauksessaan oli koko ikänsä viisaus:
No niin, tervetuloa kotiin.
Tulin, isä. Anteeksi.
Seisoimme pitkään käsi kädessä, sanomatta mitään. Sillä hetkellä oltiin selviydytty myrskystä ja löydetty suojasatama.
Ensimmäisinä viikkoina kaikki tuntui oudolta ja epätodelliselta. Opettelin elämään uudelleen ja näkemään pienet asiat.
Nousin varhain aamuisin, autoin isää askareissa, hain torilta tuoreita perunoita, keitin lohikeittoa äidin reseptillä.
Istuin olohuoneen ikkunan ääressä ja katselin hiljaista maantietä. Täällä ei ollut ruuhkia, ei päällikön soittorumbaa, ei jatkuvaa kiirettä.
Vain kukonlaulu ja savun leijailu pakkasessa.
Joskus istuin hiljaa vanhan kaapin äärellä, jossa vielä roikkuivat vanhat koulupuvut silitin haalistunutta kangasta. Kaikki oli yhtä aikaa kaukana ja aivan lähellä.
Kolmantena päivänä vierailulle tuli naapuri, railakas sekä hyväntuulinen Leena, kantoi mukanaan ämpärillisen tuoreita perunoita.
Sini! Vihdoinkin palasit! Ei tainnut kaupungin meno sitten sopia?
Ei se ollut omani, hymähdin vaisusti.
Ei hätää, kultaseni. Onpa koti taas täynnä elämää. Koululla on muuten uusi johtaja, kaupungista tullut, nuori ja leski vielä! Tulet joskus tutustumaan, eikös?
En taida jaksaa nyt, oikeasti. Tarvitsen aikaa, sanoin kiusaantuneena.
Höpsis, Leena tuhahti. Kaikki aika auttaa. Ja kenties siitä seuraa vielä uutta seuraa, etteivät nämä seinät ala kaatua.
Viikon päästä menin auttamaan kylän koululle, kirjanpitäjän papereita setvimään. Siellä tapasin Antin.
Hän oli pitkä ja laiha, harmaat silmät ja lempeä, rauhallinen ääni. Sellaista voimaa, joka ei kuulu sanoihin vaan pysyvään hiljaiseen varmuuteen.
Te olette varmaan Sini Virtanen? hän kysyi hieman hymyillen, ja siinä hymynläikässä oli lämmin pohjavire. Leena kertoi, että teistä olisi apua vuosikertomusten kanssa. On täällä pieni kaaos.
Niin, sanoin olen kirjanpitoa pyörittänyt vuosia. Kyllä tästä selvitään.
Mahtavaa. Täällä tarvitaan nimenomaan luotettavia, osaavia ihmisiä.
Juttelimme koulusta, kylästä, elämästä. Ja äkkiä huomasin, miten hänen seurassaan oli helpompi olla ilman esityksiä tai alituista teeskentelyä. Rauhallista, kuten lapsena.
Talvi kului huomaamatta. Ajauduin mukaan uuteen arkeen, autoin koululla, kuljin Antin kanssa asioilla kuntakeskukseen.
Pitkinä iltoina istuin nojatuolissa, neuloin ja katselin puita, jotka rätisivät lämpimässä pönttöuunissa.
Vähitellen alkoivat värit ja tuoksut palata: juuri uunista otetun ruisleivän tuoksu, hämärässä hohtava öljylamppu, iloinen tulen ritinä.
Kaupungin murheet alkoivat haihtua pois, tilalle tuli rauha tuttu, mutta pitkään kadoksissa ollut tunne.
Elina soitti harvoin, aluksi joskus videolla, myöhemmin vain viestillä:
“Hyvin menee, opiskelen, ei hätää”.
En vaatinut enempää. Tiesin, että nyt hänkin tasapainotteli kahden maailman, kahden kodin välillä ja täytyihän hänen ihan itse löytää paikkansa.
Joskus öisin mieleeni hiipi muisto Juhanista siitä, kun hän joskus piti kädestä niin tiukasti kuin ei koskaan haluaisi päästää.
Ja vuosien päästä miten hän vain aamuisin lähti, vaitonaisena, katse pois minusta.
Aloin miettiä: oliko hän koskaan ollut minulle oikea vai olinko minä vain uskonut omaan kuvitelmaani miehestä, jota halusin rakastaa?
Aamujen myötä vastaus tuli kirkkaammaksi: ei kai hän ollut. Hänestä irtipäästäminen oli ehkä ainoa mahdollisuus löytää totuus.
Kevät tuli kylään vahvana ja nopeasti. Lumi suli pois, paljasti mustan, elämää odottavan maan, ja aamuisin ilma tuoksui kostealta ja makealta muistojen lailla.
Päätin istuttaa etupihalle näyttäviä daalioita ja illan tuoksutupakkaa. Äitini teki niin aina keväisin. Toistaminen palautti elämääni jotain syvästi tärkeää ja kauan kadotettua.
Antti kävi usein auttamassa milloin laatikoiden, milloin naulojen kanssa.
Eräänä iltana, kevätauringon jo laskiessa, hän sanoi, katsomatta suoraan:
Sini, en minäkään uskonut, että jäisin tänne uudestaan. Läksin aikanaan pois vaimoni jälkeen, ajattelin, etten palaisi koskaan.
Mutta elämäpä päätti toisin. Kyläkoulu, lapset, jotka tarvitsevat opettajaa niin minäkin palasin.
Täällä kaikki tietää kaiken, naurahdin, painellessani uutta kukkapenkkiä.
Tietäkööt vain. Kunhan itselleen on rehellinen.
Se oli sanottu painokkaasti, ja hänen äänessään kaikui kokemuksen tuoma lämmin varmuus sellaista, jonka ymmärtävät vain ne, jotka ovat kokeneet menetyksiä ja oppineet elämään niiden ylitse.
Ensimmäistä kertaa pitkiin vuosiin tunsin, etten vain elä, vaan todella olin olemassa täysillä, läsnä, hetkessä.
Ei enää odotusta paremmasta, vaan elämää nyt. Käteni tuoksuivat mullalta, hiukseni savulta, ja sielu rauhalta.
Helluntaina koko kylä juhli kylätalolla. Minut pyydettiin mukaan kuoroon olinhan vieläkin muistanut lapsena laulettuja virsiä. Ensin nolostelin, mutta Antti rohkaisi:
Äänesi on puhdas ja syvä, Sini. Ei sitä kannata piilotella. Anna kevään laulaa sinussa.
Konsertin jälkeen, kun viimeinen sävel vaimeni, kylätalo puhkesi iloisiin aplodeihin.
Kun näin hänen katseensa väkijoukossa hiljaista hyväksyntää ja lämpöä täynnä tajusin, miten olin kaivannut juuri tätä: inhimillistä lämpöä ja ymmärrystä.
Kesä oli harvinaisen aurinkoinen. Kaikki kasvoi ja kukoisti.
Kuljin usein Antin kanssa asioilla kunnassa: koulupapereita, oppikirjoja.
Autossa olimme usein hiljaa, mutta se hiljaisuus oli täynnä kodikkuutta. Sellainen hiljaisuus, jonka jakaa vain se, jonka kanssa on hyvä olla.
Kerran paluumatkalla Antti sanoi, silmät tiessä:
Olet vähän kuin kevät meille kaikille. Kun tulit koululle, tuntui kuin sinne olisi tullut raikkaampi ilma.
Älä nyt, Antti, naurahdin ujosti.
Ei se ole imartelua. Vain tosiasia. Ihan kuin auringonnousu.
Minua liikutti hänen vilpittömyytensä. Oliko tosiaan mahdollista, että joku puhuisi minusta näin hellästi?
Syntymäpäivänäni heräsin koputukseen. Ovelle kurkisti lähettipoika, käsissään valtava punainen ruusukimppu.
Kukkiin oli kiinnitetty pieni kortti: “Anteeksi. Ehkä jo liian myöhään. Jos haluat, tule takaisin. Olen vihdoin ymmärtänyt. Juhani.”
Seisoin kimppu sylissä pitkän aikaa mutta en oikeastaan tuntenut mitään.
Samanlaiset ruusut hän oli ennenkin ostanut, kerran vuodessa ikään kuin suorittamassa velvollisuutta. Nyt niihin liittyi vain menneen paino.
Kun Antti illalla kävi, ojensin kimppua hänelle.
Kappas, menneisyyden terveisiä. Mitäköhän tuollaisella tekee?
Ehkä päästän irti, hän sanoi rauhallisesti. Nyt on aika valita itselle.
Niin teenkin. Kiitos.
Kukat seisovat pari päivää ikkunalla, kantaen raskasta tuoksuaan. Sitten vein ne pois, kevyesti, ilman katkeruutta.
Syksyn tullessa, lehtien pyörteillessä, Elina tuli yllättäen kotiin.
Hän seisoi portilla, hämmentyneenä, aikuisena ja kuitenkin pikkutyttönä, silmissä kipeä kaipaus.
Äiti Saanko asua täällä hetken? Kaupungissa kaikki on muuttunut sietämättömäksi.
Tietenkin, rakas. Tämä on aina kotisi.
Illalla istuimme uunin äärellä, Elina vanhaan villahuopaan kääriytyneenä.
Isä asuu nyt sen Alinan kanssa, mutta näyttää onnettomalta. Aina vain kireä. Kerran sanoi minulle: “Kaikki on lopulta erilaista, en tiennytkään millaista.”
Nyökkäsin, lisäsin halon uuniin.
Mikään ei koskaan todella ole muuta. Ajan myötä ollaan rehellisiä. Joko hyväksyt sen tai jatkat unelmissasi.
Elina puhkesi itkuun.
Toivoin salaa, että palaisitte yhteen. Nyt näen, että ilman häntä olet onnellisempi. Olet muuttunut rauhalliseksi.
Nyt olen, kulta. Se on suurin onni täällä tavallinen, levollinen aamu ja tieto, että joku odottaa.
Talvi toi pumpulinpehmeää luminietosta ja syvän rauhan.
Talon täytti kuivattujen omenien ja pihakuusen tuoksu. Uuden vuoden vietimme pienessä piirissä: Elina, isä ja Antti.
Pöydässä oli kotiruokaa, ja ulkona pyrytti hiljaisesti.
Kun kellot löivät kaksitoista, Antti nosti mehumaljan.
Nostan maljan sille, että meillä olisi aina rohkeus aloittaa alusta. Missä iässä ja tilanteessa tahansa.
Katsoin häntä, tytärtäni, isääni. Ja ymmärsin sydämeni pohjasta: tässä oli oikea kotini.
Ei siellä vieraassa kaupungissa, vaan tässä niiden kanssa, joiden silmissä näkyi vilpitön lämpö.
Hymyilin: “Kiitos, elämä. Kiitos jokaisesta opista. Olet asettanut kaiken kohdalleen niin kuin viisas puutarhuri.”
Kaksi vuotta myöhemmin kylällä jo supateltiin: “Kai kohta on häät. Sinihän aivan kukoistaa, nuortunut silminnähden!”
Elina pääsi lähelle maatalousopistoon, ja viikonloput hän vietti mielellään täällä täällä hän tunsi olonsa varmaksi.
Antista tuli läheinen: ystävä, turva, tuki.
Hoidin nyt koko koulun kirjanpitoa, autoin markkinoilla ja keitin makeinta kirsikkahilloa äidin ohjeella.
En enää ajatellut kaupunkiin jääneitä vuosia hukkaan heitetyiksi. Ne olivat oppia, kovaa, mutta tarpeellista.
Joskus aamuisin seisoin kuistin portailla, höyryävä kuppi yrttiteetä kädessä.
Aurinko nousi hangen yllä, talvituuli hulmutti huurua koivujen oksilla ja tiesin: tämä on palkintoni. Rohkeudesta lähteä ja löytää itseni.
Muistin Juhanin viimeiset sanat: “Lähde sitten kotikylääsi!”
Ja ajattelin: “Kiitos sinulle. Ilman tuota hetkeä en olisi koskaan löytänyt paikkaani.”
En enää etsinyt onnea muualta olin rakentanut sen itse, rakkaudesta, luottamuksesta, työstä ja uskollisuudesta.
Jokainen aamu oli pieni ihme: elää, hengittää syvään, rakastaa ja olla rakastettu ja tietää, että nyt tämä elämä on totta, viimein ja aina.
