Jotta välttyisi häpeältä, hän suostui asumaan kyttyräselkäisen miehen kanssa Mutta kun mies hiljaa kuiskasi toiveensa hänen korvaansa, hän istuutui alas
Mikko, oletko se sinä, kultapoika?
Joo, äiti. Anteeksi, että tuli näin myöhään kotiin
Äidin ääni, väsymyksestä ja huolesta tärisevä, kantautui hämyisestä eteisestä. Hän seisoi siellä vanhassa aamutakissa, taskulamppu kädessä aivan kuin olisi odottanut poikaansa koko elämänsä.
Mikko, rakas, missä olet oikein maleksinut näin yömyöhään? Taivas on musta ja tähdet kuin metsän eläinten silmät
Äiti, me oltiin Jaakon kanssa lukemassa kokeisiin! Aika vaan katosi, enkä ehtinyt ilmoittaa anteeksi. Mä tiedän, että sinulla on muutenkin huono uni.
Vai oliko sulla tyttöasiaa? äiti siristi silmiään epäluuloisesti. Oletko sinä ihastunut?
Älä nyt, äiti, älä viitsi Mikko naurahti riisuessaan kenkiä. Eihän mua odota portilla tyttö eikä toinenkaan. Kuka nyt tämmöistä haluaisi: selkä vinossa, apinan kädet ja pää kuin voikukka?
Silloin äidin silmiin vilahti tuska. Hän ei sanonut, että näki pojassaan vain oman lapsensa, jonka oli kasvattanut köyhyydessä, kylmyydessä ja yksin.
Ei Mikko oikeasti ollut komea. Hän oli juuri ja juuri metri kuusikymmentä, kyyryssä, pitkät apinamaiset kädet melkein polviin asti. Pääkin iso, kihara tukka harotti kuin voikukka. Lapsena häntä kutsuttiin Apinaksi tai metsän hengeksi. Mutta aikuiseksi kasvaessaan Mikosta tuli enemmän kuin tavallinen ihminen.
Hän ja äitinsä, Sirkka Nieminen, muuttivat tähän pikkukylään Mikon ollessa vasta kymmenen. Kaupungista lähdettiin köyhyyden ja häpeän takia: isä tuomittiin vankilaan ja äiti hylkäsi heidät. Kaksin he jäivät, kahta vastaan koko maailmaa.
Ei Mikko kauaa elä, mutisi vanha Leena-mummo katsellessaan riutunutta poikaa. Maa nielaisee eikä muistoa jää.
Mutta Mikko jäi. Hän piti elämässä kiinni kuin juuri kalliossa. Kasvoi, hengitti, teki töitä. Ja Sirkka, raudanluja nainen leipurin kädet ruhjottuina, leipoi leipää kyläläisille. Kymmenen tuntia päivässä, vuosi vuoden jälkeen, kunnes hän itsekin uupui.
Kun Sirkka ei enää päässyt sängystä ylös, Mikosta tuli samalla kertaa poika, tytär, hoitaja ja ystävä. Hän siivosi, keitti puuroa, luki vanhoja lehtiä ääneen. Ja sitten äidin kuollessa hiljaa, kuin tuuli pellolta Mikko seisoi arkun äärellä, nyrkit puristuneina. Kyyneleitä ei enää ollut.
Mutta ihmiset eivät unohtaneet. Naapurit toivat ruokaa, antoivat lämpimiä vaatteita. Ja yllättäen ihmisiä alkoi käydä hänen luonaan. Aluksi ne olivat kylän pojat, jotka halusivat oppia radiotekniikkaa. Mikko työskenteli kylän yhteisantennissa korjasi radiot, laittoi antenniksi, juotti piuhoja. Hänellä oli kultaiset kädet, kömpelöt tosin.
Ja sitten alkoivat tytötkin tulla. Aluksi teelle hilloja varten. Sitten he jäivät istumaan, nauroivat ja juttelivat.
Yhtenä iltana hän huomasi, että eräs heistä Eevi jäi joka kerta viimeiseksi.
Eikö sulla ole kiire kotiin? hän kysyi, kun muut olivat jo lähteneet.
Ei ole minne kiirehtiä, vastasi Eevi hiljaa, katse maassa. Äitipuoli vihaa mua. Kolme veljeä on ilkeitä ja isä juo. Olen kaverin luona, mutta en sielläkään ikuisesti Sun kotona on rauhallista. En tunne oloani yksinäiseksi.
Mikko katsoi Eeviä ja tajusi ensimmäistä kertaa, että saattaa olla jollekin tärkeä.
Jää tänne asumaan, hän sanoi. Äidin huone on tyhjä. Sinä voit olla täällä emäntä. En pyydä mitään muuta älä huolehdi. Riittää, että olet.
Kylällä alkoi kuhina. Selän takana supistiin:
Kyttyräselkä ja kaunis tyttö! Hullua!
Mutta aika kului. Eevi siivosi, keitti keittoa, hymyili. Mikko teki töitä, huolehti, ei juuri puhunut.
Ja sitten kun Eevi sai pojan, maailmani meni uusiksi.
Kenen näköinen? kyselevät kyläläiset. Kenen?
Pikku-Joonas katsoi Mikkoa silmiin ja sanoi: “Isi!”
Ja Mikko, joka ei koskaan kuvitellut olevansa isä, tunsi rinnassaan lämmintä, kuin pieni aurinko olisi syttynyt.
Hän opetti Joonasta tekemään sähkökorjauksia, kalastamaan, tavaamaan sanoja. Eevi hymyili katsellessaan heitä.
Sinun pitäisi löytää nainen, Mikko, sanoi Eevi. Et ole yksin.
Olet minulle kuin sisko, vastasi Mikko. Ensin sinut naitetaan kunnolliselle miehelle sitten katsotaan.
Sellainen mies löytyikin, samasta pitäjästä. Nuori, rehti, ahkera.
Pidettiin häät. Eevi muutti pois.
Vuosien päästä Mikko näki Eeviä maantiellä ja sanoi:
Voinko pyytää jotain Anna Joonas minun luo.
Mitä? Eevi ihmeissään. Miksi?
Tiedän, Eevi, kun ihminen synnyttää lapsen, kaikki muuttuu. Mutta Joonas ei ole sinun oma. Sinä unohdat. Minä en voi.
En anna häntä!
En vie häntä Mikko sanoi hiljaa. Tulet aina kylään kun haluat. Anna vain pojan jäädä minun luokse.
Eevi mietti hetken. Sitten kutsui poikansa:
Joonas! Tule tänne. Kenen kanssa haluaisit asua äidin vai isän kanssa?
Poika juoksi silmät loistaen.
Eikö voisi olla molemmat niin kuin ennen? Että äiti ja isä?
Ei nyt, Eevi sanoi hiljaa.
Sitten minä jään isän luo! Joonas huusi. Mutta sinä, äiti, käy kylässä!
Niin tehtiin.
Joonas jäi. Ja Mikko oli ensi kertaa oikea isä.
Mutta vielä tuli päivä, jolloin Eevi palasi.
Muutamme kaupunkiin. Otan Joonaksen mukaani.
Poika parkaisi kuin pieni eläin, puristi Mikkoa.
En lähde mihinkään! Jään isän luo!
Mikko Eevi melkein kuiskasi, katse maassa. Eihän hän Eihän hän ole sinun poika.
Tiedän, sanoi Mikko. Olen tiennyt aina.
Minä karkaan taas isän luo! huusi Joonas itkien.
Ja niin teki. Yhä uudestaan.
Äiti haki, poika palasi.
Lopulta Eevi antoi periksi.
Olkoon niin, hän sanoi. Joonas valitsi itse.
Silloin alkoi uusi tarina.
Naapurin Marjatan mies hukkui järveen. Alkoholisti, kurja eikä lapsia koskaan tullut. Rakkaus ei ehtinyt sinne asti.
Mikko alkoi käydä ostamassa maitoa. Sitten korjasi aidan, katon. Lopulta alkoi vain vierailla juoda teetä, jutella.
He lähentyivät pikkuhiljaa. Varovasti ja aikuisten tapaan.
Eevi kirjoitti kirjeitä. Kertoi, että Joonakselle oli syntynyt pikkusisko Niina.
Tuo hänet joskus, Mikko kirjoitti takaisin. Perheen pitää olla yhdessä.
Vuotta myöhemmin he tulivat.
Joonas ei päästänyt siskostaan irti. Piti sylissä, lauloi tuutulauluja, opetti kävelemään.
Rakas poika, Eevi pyysi. Tule meidän mukaan. Kaupungissa on teatteri, hyvä koulu, mahdollisuuksia
En, Joonas nyökkäsi. En jätä isää. Ja Marjatasta on tullut minulle oikea äiti.
Sitten tuli koulu.
Kun muut pojat kehuskivat, että heidän isänsä on rekkakuski, sotilas, insinööri, Joonas ei häpeillyt.
Mun isä? hän sanoi ylpeästi. Hän osaa korjata kaiken. Hän ymmärtää, miten maailma toimii. Hän pelasti minut. Isä on sankari.
Vuosi vierähti.
Mikko ja Marjatta istuivat tulen äärellä Joonaksen kera.
Meille tulee vauva, Marjatta sanoi hiljaa. Ihan oma pieni.
Ettehän te minua lähetä pois? Joonas kysyi varovasti.
Olet minulle kuin oma, rakas lapsi! Marjatta halaa poikaa. Tällaisesta olen haaveillut aina!
Poika, Mikko sanoi katse tulessa. Miten voisit ajatella muuta? Sinä olet minun maailmani.
Muutaman kuukauden päästä syntyi Ilkka.
Joonas piteli pikkuveljeään kuin suurinta aarretta.
Nyt minulla on sisko, hän kuiskasi. Ja veli. Ja kaksi äitiä ja isä.
Eevi kyseli edelleen kylään kaupunkiin.
Mutta Joonas vastasi aina:
Minä olen jo perillä. Olen nyt kotona.
Vuodet kuluivat. Kyläläiset unohtivat, ettei Joonas ollut Mikon oikea poika. Supina loppui.
Kun Joonaksesta tuli itse isä, hän kertoi lapsilleen ja lastenlapsille tarinaa maailman parhaasta isästä.
Hän ei ollut komea, Joonas sanoi. Mutta hänen sydämessään oli enemmän rakkautta kuin kenelläkään muulla.
Ja joka vuosi, muistopäivänä, heidän kotiinsa kokoontui kaikki: Marjatan lapset, Eevin lapset, lastenlapset, lapsenlapset.
He joivat teetä, nauroivat ja muistelivat.
Meillä oli paras isä, aikuiset sanoivat, nostivat mukinsa. Toivottavasti maailmaan syntyy lisää sellaisia isiä!
Ja aina jotakuta sormenpää kutitti se kurkotti kohti taivasta, tähtiä, muistoa ihmisestä, joka kaikesta huolimatta osasi olla oikea, sydämellinen isä.
Ainutlaatuinen.
