Mene pois luotani! En ole luvannut mennä kanssasi naimisiin! Enkä edes tiedä, onko tuo lapsi edes minun.
Ehkä se ei ole edes minun? Joten tanssi vaan omia valssiasi, minä taidan lähteä. näin sanoi Ville hämmentyneelle Venlalle.
Venla seisoi lamaantuneena, epäuskoisena, kykenemättä uskomaan korviaan tai silmiään… Oliko tämä sama Ville, joka oli kantanut häntä sylissään ja rakastanut häntä palavasti?
Oliko tämä se sama Vilu, joka kutsui häntä hellästi Venlaksi ja lupasi kuun taivaalta?
Sen sijaan hänen edessään seisoi vieras, hieman eksyneen ja siksi kiukkuisen näköinen mies. Venla itki viikon, heilutti Vilelle hyvästiksi.
Mutta ikä kolmekymmentäviisi ja se, että hänellä ei oikeastaan ollut mitään erityistä, teki hänestä itselleen hyvin epätodennäköisen löytävän onnea naisen elämästä. Niinpä hän päätti synnyttää…
Sovittuna aikana Venla synnytti kovaäänisen tytön. Nimekseen hän antoi tytölle Saana.
Saana kasvoi rauhallisena, vaivattomana lapsena, joka ei tuottanut äidilleen murheita. Ikään kuin olisi jo tiennyt, ettei huutamisella saa mitään.
Venla kohteli tytärtään asiallisesti, mutta todellista äidinrakkautta häneltä ei löytynyt.
Niin, hän ruokki, puki, osti leluja, mutta ylimääräisiä halauksia, silittelyjä, yhteisiä kävelyretkiä niitä ei annettu.
Saana ojenteli usein pieniä käsiään äitiä kohti, mutta Venla sivuutti: nyt oli kiire, nyt oli paljon tekemistä, nyt oli väsynyt, nyt särki päätä. Äidinvaisto ei tuntunut koskaan heräävän.
Kun Saana oli seitsemän, tapahtui jotain odottamatonta Venla tutustui mieheen.
Ja otti hänet kotiinsa! Koko pieni kylä Pohjanmaan lakeudella puhui tästä! Mikä kevytkenkäinen nainen tuo Venla!
Mies oli ulkopaikkakuntalainen, vähän epämääräinen, ei kunnon työtä, asui missä lie! Ehkä huijari koko mies!
Venla työskenteli kyläkaupassa ja tämä mies, jonka nimi oli Markku, kävi auttamassa taakkojen purkamista. Tästä yhteistyöstä alkoi heidän romanssinsa.
Eikä aikaakaan, kun Venla pyysi Markun muuttamaan luokseen. Naapurit paheksuivat: Kuka tuo oikein on? Ja eikö pitäisi ajatella pientä lasta?
Markku oli vaitelias eikä mielellään puhunut asioistaan. Kyllä siellä jotakin salattiin.
Mutta Venla ei kuunnellut ketään. Ehkä hän tiesi, että tämä olisi hänen viimeinen mahdollisuutensa onneen.
Ajan myötä kyläläisten mielipide tästä hiljaisesta miehestä alkoi muuttua.
Venlan talo oli kärsinyt ilman miestä Markku ensin korjasi rapistuneen kuistin, sitten paikkaisi katon ja suoristi kaatuneen aidan.
Joka päivä hän teki jotakin talon hyväksi, ja Venlan koti heräsi uuteen arkeen. Pian muutkin pyysivät Markulta apua, johon hän vastasi:
Jos olet vanha tai köyhä, autan ilman palkkaa. Muut maksavat euroissa tai vaikka marjarasioissa ja juustossa.
Toisilta otti rahaa, toisilta hillopurkkeja, kananmunia, naapurikylän savuporoa, maitoa.
Venlalla oli kasvimaa, mutta ei karjaa ennen Markkua Saana ei usein saanut herkutella kotijuustolla tai kermalla.
Nyt jääkaappiin ilmestyivät kermatölkit, tuore leipäjuusto ja kotimaito.
Sanalla sanoen Markulla oli kultaiset kädet. Kuten pohjoisessa sanotaan: muisti missä vasara ja viulu, ja osasi molempia.
Venlakin, joka ei koskaan ollut erityisen kaunis, muuttui silmissä hän suorastaan loisti, ystävystyi, pehmeni.
Saanallekin hän oli äkkiä lempeämpi. Hymyili, ja kuoppi hänen poskissaan tulivat esiin. Saana oli jo aloittanut koulun.
Eräänä iltana Saana katseli kuistilla, kun Markku työskenteli hänen käsissään kaikki onnistui.
Sitten Saana meni naapurin Hannan luo leikkimään. Kun illalla palasi, avasi portin ja pysähtyi äimistyneenä.
Keskellä pihaa seisoi… keinut! Ne heiluivat hiljaa kevätillan tuulessa ja kutsuivat luokseen.
Minulleko nämä? Markku-setä, te teitte nämä minulle? Keinuni? Saana ei uskonut silmiään.
Sinulle, Saana-kulta! Tietysti sinulle. Siinä nyt on, käy testaamassa! nauroi yleensä vaitelias Markku.
Saana istahti ja antoi heilua korkealle tuuli vinkui korvissa eikä onnellisempaa tyttöä löytynyt koko Suomessa.
Venla meni töihin aikaisin, joten Markku otti myös ruoanlaiton vastuulleen. Hän teki aamiaista, lounasta. Millaisia piirakoita ja laatikoita hän osasi tehdä!
Hän myös opetti Saanan laittamaan ruokaa, kattamaan pöytää. Niin paljon lahjoja kätkeytyi tuohon hiljaiseen, varautuneeseen mieheen.
Talven tullen, kun päivä lyheni, Markku saatteli ja haki Saanan koulusta. Kantoi reppua ja kertoi elämästään.
Hän kertoi, kuinka oli vuosia hoitanut vaikeasti sairasta äitiään, myynyt omistusasuntonsa tämän auttamiseksi.
Myös siitä, kuinka oma veli petti ja vei kodin. Hän halusi Saanan tietävän, millaisia läheiset joskus voivat olla.
Markku opetti tytön myös kalastamaan. Kesäaamuisin he kulkivat joelle ja istuivat hiljaa odottamassa syöntiä niin hän opetti kärsivällisyyttä.
Vähän myöhemmin Markku osti Saanalle ensimmäisen lasten polkupyörän ja opetti ajamaan. Hän laittoi laastarit ja putsasi haavat, kun tytär kaatui ja polvet aukesivat.
Markku, Saana satuttaa vielä itsensä, mutisi Venla.
Ei satuta, hänen on opittava kaatumaan ja nousemaan taas, Markku vastasi tyynesti.
Eräänä uutena vuotena hän antoi Saanalle lahjaksi oikeat valkoiset luistimet. Illalla he istuivat yhdessä pöydän ääressä, jonka Markku ja Saana olivat kattaneet.
He odottivat kellon lyöntejä, nauroivat, kilistelivät laseja. Kaikilla oli hauskaa ja ruoka maistui.
Aamulla Venla ja Markku heräsivät, kun Saana kiljaisi riemusta.
Luistimet! Jee! Minulla on oikeat luistimet! Valkoiset ja uudet! Kiitos, kiitos! riemuitsi Saana löydettyään lahjansa kuusen alta.
Tyttö puristi luistimia rintaansa vasten, kyynelet valuivat onnestaan.
Sitten Markku ja Saana suuntasivat jäiselle joelle, Markku putsasi pihaa hangesta ja opetti tytön luistelemaan.
Saana kaatuili, mutta Markku kärsivällisesti piti kädestä, kunnes tyttö oppi liikkumaan vakaasti potkukelkan lailla.
Kun Saana pystyi luistelemaan ilman ainuttakaan kaatumista, hän kiljaisi riemusta ja hyppäsi Markun kaulaan:
Kiitos kaikesta! Kiitos, isi
Nyt itki Markku. Onnesta. Hän kuivasi huomaamatta kyyneleitä, etteivät ne näkyisi, mutta ulkona ne jäätyivät heti pieniksi kiteiksi.
Saana kasvoi ja lähti opiskelemaan Turkuun. Elämä toi eteen vaikeuksia niin kuin kaikilla. Mutta Markku oli aina rinnalla.
Hän oli mukana ylioppilasjuhlissa, toi kassikaupalla ruokaa ettei Saanan tarvinnut nähdä nälkää.
Hän saattoi Saanan alttarille tämän mennessä naimisiin. Odotti yhdessä miniän kanssa synnytyssairaalan ikkunan alla uutisia.
Hoiteli lastenlapsiaan ja rakasti heitä enemmän kuin moni biologinen isä.
Sitten koitti aika lähteä, kuten meille kaikille. Jäähyväisissä Saana ja Venla seisoivat hiljaa, ja Saana laski oksan haudalle ja sanoi hiljaa:
Hyvästi, isä… Olit maailman paras isä. Muistan sinut aina
Markku jäi Saanan sydämeen ikuisesti. Ei setänä, ei pelkkänä isäpuolena, vaan ihan ISÄNÄ.
Sillä isä ei ole aina se, joka on sinut synnyttänyt, vaan se, joka on kulkenut rinnallasi, hoitanut, jakanut ilon ja surun. Se, joka on ollut vierelläMyöhemmin, monta vuotta Markun poismenon jälkeen, Saana istui pienen pihatuvan keinussa juuri siinä, jonka Markku oli hänelle rakentanut. Vieressä istui hänen oma pieni poikansa, jonka hiukset tuoksuivat auringolta ja jota hän halasi tietäen, miten paljon yksi halaus voi merkitä.
Kun tuuli puhalsi järveltä ja keinun narut narisivat hiljaa, Saana kertoi pojalleen tarinoita miehestä, joka rakensi heidän elämäänsä kuin kodin laasti kerrallaan, sävel kerrallaan, hiljaisesti, mutta sitkeästi. Poika katsoi äitiä ihmeissään ja suli lämpimään syliin.
Jossain kaukaa kantautui kurkien huuto, kevät oli taas saapumassa. Saana painoi päänsä hetken kiinni poikaansa ja hymyili. Sydämessä tuntui rauha, kuin lämmin valo, joka ei koskaan sammuisi.
Niin hyvä on olla kotona, niin hyvä, että joku joskus valitsi jäädä.
