Valkoinen takki
Minä, Marjatta, olen asunut lastenkodissa viidestä ikävuodesta saakka. En oikeastaan tiedä, miksi sinne päädyin muistan vain, että eräänä aamuna mummo ei enää herännyt ja äiti ei koskaan tullut takaisin. Sen jälkeen elämässäni olivat oudot kädet, maalatut seinät ja jatkuva, kyssäkaalia muistuttava tuoksu, joka tuntui pysyvän iäti mukana. Aluksi itkin iltaisin ennen nukkumaanmenoa, sitten lopetin. Olin vain olemassa ja opiskelin hiljaa ja huolellisesti kuin toivoen, että joku huomaisi ja antaisi minulle siitä hyvästä jotain oikeaa.
Kaikista lastenkodin huoneista lempipaikkani oli liikuntasali. Se oli suuri, narisevin lattialaudoin ja katossa kulki likaisia ikkunoita, joiden läpi harmaa valo losotti alas. Pienen huoneen numero kahdeksan ja neljän sängyn jälkeen, joissa elämäni hukkui arkeen, sali tuntui satulinnalta. Kun pumpattu oranssi pallo alkoi hakata tasaista rytmiä lattiaan, kaikki murheet unohtuivat. Jos sain heitettyä pallon suoraan koriin, tunsin melkein olevani onnellinen. Miksi melkein? Täysi onni olisi vain perheessä siihen me kaikki lastenkodin lapset uskoimme ja pidimme sydämessämme pientä salahuonetta, jonka oven joku päivä voisi avata ja silloin hymyillä, nauraa ja iloita avoimesti.
Olin nopea, hyppäsin korkealle, pallo totteli minua. Ohjaaja, Helena Aalto, sanoi kerran: “Sinulla on urheilijan luonne, Marjatta. Soitan eräälle tuntemalleni valmentajalle, ehkä pääsisit oikeasti koripallojoukkueeseen.” Hän sai minut mukaan.
Kaksitoistavuotiaana aloin kulkea säännöllisesti treeneissä. Ensin pääsin kaupunginosan joukkueeseen, sitten Turun sarjaan. Piirikisojen finaalissa olin koko pelin paras, tein 32 pistettä joukkueellemme.
Kun liikuntatoimenjohtaja, Petri Jokinen, ojensi minulle mitalin, hän sanoi onnitellessaan: Onneksi olkoon, sinulla on suuri tulevaisuus, tyttäreni. Olin lähellä itkeä, mutta Petri taisi luulla liikutustani vain lapselliseksi iloksi. Kun tuntia myöhemmin olin yksin lähdössä ulos salista yöhön, hän pysäytti minut.
Marjatta, miksei kukaan tule hakemaan sinua? Missä asut?
Asun lastenkoti numero kolme, täältä neljä pysäkkiä raitiovaunulla.
Anteeksi, en tiennyt. Olen Petri Jokinen. Tule, heitän sinut autolla.
Neljääntoista vuoteen mennessä ajoin ensimmäistä kertaa elämässäni autolla ja tunsin oloni oudon mukavaksi ja vapaaksi.
Kuka sinusta vastaa siellä?
Helena Aalto, ohjaaja.
Esitteletkö minut hänelle?
Toki, mutta Helena tulee vasta aamulla töihin.
Hyvä, puhun hänen kanssaan huomenna.
Minua jännitti, mistä asiallinen, arvovaltainen mies halusi ohjaajan kanssa keskustella, mutta en uskaltanut kysyä.
Seuraavana päivänä Helena kutsui minut toimistoon. Kerroin hänelle eilisestä, ja Helena sanoi, että Petri Jokinen oli kysynyt, mitä tarvitset eniten. Sanoi, että pärjään muuten, mutta tarvitsisin uuden takin.
Sanoin Petrille, että kasvavalle tytölle lastenkokojen takit eivät enää riitä ja nyt pitäisi käydä aikuisille tarkoitetussa liikkeessä. Hän kysyi kokosi, ja tässä, Helena nosti pöydälle paperipaketin, avaa, sovitetaan.
Olin niin yllättynyt, että hetken en saanut sanaakaan suustani; Helena otti paketista hohtavan valkoisen takin, jossa oli kapea vyö ja hunajankeltaiset napit. Se oli niin kaunis ja erilainen kuin mikään, mitä olin koskaan käyttänyt en saanut sanaa suustani. Ja tärkeintä: se oli ihan uusi, ei mitään kirjastusnimiä vuorissa, joita varastohoitaja ennen piirsi kemiallisella kynällä.
Voi Marjatta, tuollaisia takkeja olen nähnyt vain elokuvien näyttelijättärillä! Kokeile, pyöri ympäri, anna nähdä!
Tuntui kuin joku olisi halannut minua lämpimästi. Peilistä katsoi punaposkinen, hämillään hymyilevä tyttö muodikkaassa takissa. Vanhanaikainen harmaa hame ja punainen t-paita eivät sopineet loistoon, mutta mitäs pienistä, juhlatunnelmaa ne eivät rikkoneet.
Mutta siinä ei ole vielä kaikki! Helenakin näytti olevan sydämestään onnellinen. Hän antoi minulle kaksinkerroin taitetun paperin, jossa oli piirros partiolaisesta.
Mikä tämä on, Helena-täti?
Leiripaikka Kesä-Tarvon partioleirillä! Lähdet sinne ensi kesänä. Ihana paikka. Tämäkin on Petri Jokisen ansiota. Iloitaan siitä hänelle!
Sinä yönä en saanut unta. Viime päivien tapahtumat vilisivät mielessäni kuin väritelkkarin ruudulla: finaalivoitto, mitali, auton kyyti, leiripaikka, uusi ihana takki, joka odotti kaapissa.
Hiivin hiljaa sängystä, avasin kaapin ja vedin päälleni valkoisen takkini. Nimesin sen Takkiseksi.
Hiivin käytävään. Ikkunasta näkyi tihkusateinen kevätilta, ja kerrankin toivoin, että talvi viipyisi pidempään. Halusin kulkea hienona vielä pitkään.
***
Jalkineet: vaihtokengät ja urheilukengät, hattukin pitää olla, Helena luetteli leirikirjeen mukaan. Takki puolikausitakki, katso, Marjatta, niin siinä lukee. Ei riitele, jos kerran vaaditaan.
Nyökkäsin, vaikka takki tuntui hassulta keskellä kesää. Mutta iltaisin oli yhä koleaa, enkä halunnut jättää aarretta yhteissäilytykseen.
Heti leirin saapuessani sain outoja katseita. Muilla tytöillä oli kevyet tuulitakit, kangastakit ja trendikkäät farkkuliivit. Minulla valkoinen takki. Ei mahtunut reppuun, jossa jo palloni oli. Oli pakko tulla se päällä.
Mummon muotia? vinoili Eeva, viereisen sängyn hoikka tyttö.
Vaarin tyyli! säesti toinen.
Talvihan loppui jo huomautti vielä kolmas.
Kai se tuli porolla pohjoisesta! naurua.
En sanonut kovin kovaa, että ei kuulu teille, mutta mulkaisin joukkoa. Hiljenivät.
Ripustin takin sängynpäätyyn ja lähdin ulos.
Outo tapaus, supisi joku ovelta, kun menin ulos.
Kuljin ympäri leirialuetta: näin ruokalan, esiintymislavalle istutetut penkkirivit, jalkapallokentän, ränsistyneen lentopalloverkon. Koripallokenttä oli nokkosia täynnä ja vain toisessa päädyssä oli ehjä kori.
“Miksi tulin tänne?” mietin nojaten korkeaan koivuun. Sitten päätin, että 21 päivää siitä kyllä selviää. Takkis ja pallo kaverina, ja nuo tytöt saavat olla. Yksinäisyys palasi.
Seuraavana päivänä kauden avajaiset, kokko ja diskot. Suuret silmäni tuijottivat tanssivalkeiden leimuja, sitten diskopalloja ja musiikin värivaloja. En osannut tanssia, mutta rakastin musiikkia ja istuin yksin penkillä syreenipensaan takana kuuntelemassa.
Yöllä tytöt vuorottelivat kummitustarinoita ja kertomuksia ulkomaisista elokuvista joillakin heistä oli kotona videonauhureita. Minä kuuntelin silmät kiinni ja esitin nukkuvaa. Mitä minä olisin voinut heitä kiinnostaa? Jutut öisistä itkukohtauksista uusien tulokkaiden kanssa? Leipäpalanäkkärit tyynyjen alla, joita salaa haettiin ruokalasta? Katseet jokaiseen uuteen aikuiseen onko se hakemassa juuri minua?
Lentopallojoukkue kaipasi lisää pelaajia. Ohjaaja pyysi minut mukaan. En ollut koskaan pelannut palloa piti lyödä eikä ottaa kiinni. Kapteeni oli Dasha, räväkkä ja pitkä letille hiuksensa sitova likka.
Älä ota kiinni! Pehmeämmin, pelin kautta! hän karjui.
Minun käteni eivät totelleet. Lentopallo oli liian kevyt, lensi aina kentän ohi. Kiros Dasha: Dylsäkin voisi pelata paremmin! Mene torjumaan verkolle!
Muutaman epäonnistuneen blokin jälkeen lähdin surkeana pois kentältä, hain oranssin palloni ja menin repimään rikkaruohot koriskentältä, heittelin koriaan yksin.
Leiripäivät soljuivat ohi: aamuvoimistelu, alueen siivous, ruokala, taitokilpailuihin valmistautuminen. Elokuvapäivät olivat suosikkejani aina, kun kylän elokuva-autosta tuotiin uusi filmi, istuin viimeisessä penkkirivissä, etten peittäisi kenenkään näkyvyyttä ja katsoin seikkailevia merimiehiä tai sankari-intiaani Tšingatskuukkia, joka pelasti heimonsa.
Muina iltoina heittelin palloa koriin, myöhäänkin. Takki, Takkis, lepäsi aina vieressäni sängyn päässä kuin uskollinen vartija.
En silti käynyt diskoissa. Muut laittoivat meikkiä, kiharsivat tukkaansa ja juoksivat joukolla bileisiin, minä istuin vanhalla penkillä, koivun varjossa.
Eräänä tällaisena iltana kuulin supinaa Dasha ja poika ykkösryhmästä piilottelivat. Sitten klubirakennuksen nurkalta tuli kolme paikallista poikaa pitkiä, kännipäisiä, palavat tupakat käsissään. Nähdessään Dasha-tytön, pojat lähestyivät. Poikaystävä juoksi karkuun, Dasha jäi yksin, säikähtäneenä.
Komea tyttö saapui kaupunkiin, tule kävelemään kanssamme! pojat huutelivat, piirittäen Dashan. Dashan huuto hukkui musiikkiin.
Ilman epäröintiä hyppäsin varjoista Dashan viereen. Häipykää, sihahdin, muuten käy huonosti!
Pojat säikähtivät hetkeksi, kuin olisivat nähneet kummituksen valkoisessa takissa, mutta rohkaistuivat taas.
Vielä yksi kaveri, sulle sopiva, pitkä ja muodikas! korkein poika tarttui minuun.
Mutta tarttuminen jäi; minä löin ensin, kömpelösti mutta lujasti. Dasha nappasi toista tukasta ja huusi uudelleen. Musiikin vaihtuessa taukoon, muut ryntäsivät avuksi. Kaksi poikaa napattiin, kolmas lähti karkuun, mutta heitin oranssin palloni hänen peräänsä, joka osui ja pysäytti hänet. Ohjaajat saivat porukan kiinni.
Aivan huippuheitto, sisko, Dasha sanoi, jo hengitys tasaantuen. Kiitos sinulle.
Ole hyvä, vastasin, poimin palloni ja kävelin kohti asuntolarakennusta.
Kaikki hyvin? Dasha kysyi, tällä kertaa ilman pilkkaa.
Seuraavana aamuna, aamuvoimistelun jälkeen Dasha huusi:
Sisko, tule pariksi! Opetan syötöt!
En mä osaa, Dash…
Totta kai osaat!
Muutamassa minuutissa pallo lensi verkon yli kummaltakin.
Pehmeämmin, Marjatta, sormenpäillä, hyvä!
Siitä lähtien kaikki muuttui. Ei heti, mutta varmasti.
***
Vanhempien päivänä satoi lunta, vaikka oli toukokuu. Pörröisiä hiutaleita satoi koko päivän. Kukkien ja ovenkahvojen päällä kimalteli kuuraa, mutta lapset eivät lämpeneet.
Koska satoi, en päässyt tavalliseen tapaan heittelemään palloa, vaan istuin huoneessa ikkunan ääressä.
Kohti puoltapäivää, perheet alkoivat saapua. Leirikentän ja klubirakennuksen välille vedetty puhelinlanka soi taukoamatta. Kaiutin puhui:
Eeva Hurme, Ida Sointu, Teemu Kallio, vanhempanne ovat tulleet ilmoitukset raikuivat.
Oman nimensä kuulleet ryntäsivät juosten portille, äitejä ja isiä halaten.
Voi että on kylmä, saan vielä keuhkokuumeen, Eeva mutisi, ehkä en nyt villapaidalla palellu.
Yhtäkkiä minun ääneni: Ota minun takkini, Eeva, se on lämmin, pysyt terveenä.
Kaikki vilkaisi ikkunaan ja näkivät, kun annoin takkini tytölle, joka oli viikko sitten sanonut sitä mummomaiseksi.
Kiitos, Mari… Marjatta.
Takki kiersi tytöltä toiselle, käväisi kymmenen sylissä ja keräsi muiden hajuvesiä, omenan ja karkkien tuoksua. Joka tyttö toi minulle jotain: suklaata, pienen mehupurkin, pähkinöitä… Kieltäydyin, mutta illalla yöpöydälleni oli kasautunut oikea herkkupöytä.
Viimeisenä juoksi ulos Dasha, takki harteilla. Hänen urheilullista askeltaan saatoin katseellani, ajattelin: antaisin mitä tahansa, jos joku tulisi minua tapaamaan.
Käperryin sängylle, peiton alle kuin lapsena, omassa pikkumökissä.
Heräsin, kun joku silitti olkapäätäni. Puoliunessa katsoin ja näin vieressäni istuvan naisen. Ajattelin näkeväni unta, käänsin kylkeä. Mutta nainen jäikin paikalleen.
Äiti? kysyin silmät kiinni.
Niin, nainen vastasi pehmeästi, saisinko olla äitisi?
Ja minä sisko, oikea Dasha tuli viereen.
Heräsin täysin, istuin sängylle. Nainen, joka halusi olla äitini, muistutti kaunista Dashaakin; hänen katseessaan oli sama suora ja lämmin ote kuin Helenalla.
Nainen hymyili: Dasha on kertonut minulle niin paljon, että rakastuin sinuun jo. Hän sanoi, ettet lähde ilman sinua pois.
Sano kyllä, Marjatta, Dasha vetosi kainalooni.
Entä isäsi? kysyin. Häntäkö ei haittaa?
Ei enää, hän tuntee sinut jo.
Mistä?
Kun hän näki minut sinun takissasi, hän heti kysyi, mistä sain sen. Sanoin, lainasin siskolta, Marjatalta. Hän ilahtui, muisti sinut heti. Muistatko Petri Jokisen? Se on hän!
Otan, sanoin, ja itkin ensimmäistä kertaa onnesta, halaten uutta äitiäni ja Dashaa.
Juuri silloin huonetoverit palasivat illalliselta näkivät meidät siinä sylikkäin ja ymmärsivät, mitä on tapahtunut.
***
Petri Jokinen odotti autossaan päätöstäni. Kun näki iloisen tyttöjoukon ja vaimonsa, hän oivalsi kaiken ja sanoi, että olisi onnellinen saadessaan vielä yhden tyttären.
Siitä hetkestä eteenpäin minusta tuli toinen ihminen. Avasin sieluni salaisen oven onnellisuudelle. Olin kuin villityttö, josta tuli puhelias veitikka ja leirin tähti.
Tytöt alkoivat arvostaa minua paitsi takin ja pelastuksen ansiosta, myös siksi, etten mussuttanut herkkuja yksin, vaan järjestin yöretken ja kutsuin joukkoon kaikki huoneemme tytöt.
He houkuttelivat minut mukaan “Miss Kesä-Tarvo” -kilpailuun, opettivat minua tanssimaan, laittamaan hiuksia ja pukemaan mekkoa.
Ja kun seuraavana sunnuntaina leirin kaiutin ilmoitti: “Dashan ja Marjatan vanhemmat ovat tulleet”, olimme valmiina. Käsi kädessä juoksimme portille tiesimme, että juuri sillä hetkellä elimme kenties elämämme onnellisinta päivää.
