Aila, oletko sinä nyt seonnut ihan lopullisesti! Lapsenlapsesikin jo koulussa, ja sinä puuhaat häitä? Sain kuulla tällaisia lausahduksia siskoltani, kun kerroin hänelle, että menen naimisiin.
Mutta miksi venyttää enää? Viikon päästä Juha ja minä astumme maistraattiin, ja ajattelin että pitää kai siskollekin ilmoittaa. Eihän hän juhliin kuitenkaan pääse tulemaan, asumme eri puolella Suomea. Eikä me mitään isoja juhlia aiottu pitää, ei tässä kuudenkympin iässä huvita kuulla Eläköön! huutoja naapurustolta. Hiljaa vaan naimisiin ja kahdestaan vaikka hyvälle ruokapaikalle.
Oltaisi voitu jättää koko virallinen osuus väliin, mutta Juha vaati sitä. Hän se on herrasmies viimeisen päälle: aina avaa ulko-oven, ottaa kädestä kun nousen autosta, ja auttaa takkia päälle. Ei se ilman sormusta ja virallista avioliittoa suostu asumaan. Sanoi suoraan: Enhän minä mikään poikanen enää ole. Haluan vakavat suhteet. Minulle Juha tuntuu kyllä pojalta, vaikka harmaat hiukset jo päässä. Töissä häntä arvostetaan, kaikki käyttävät etu- ja sukunimeä. Siellä hän on asiallinen ja jämäkkä, mutta kun näkee minut kuin kymmenen vuotta nuorenisi. Kiskaisee syliin ja pyörittää keskellä katua. Onhan se iloista, mutta nolottaa. Mutisen: Koko kansa katsoo ja nauraa. Hän vaan nauraa: Mikä kansa? En näe ketään muuta kuin sinut! Hänen kanssaan tuntuu, kuin koko muu maailma katoaisi.
Mutta minulla on myös oma sisko, jolle pitää kertoa kaikki. Pelkäsin, että Marja tuomitsee minut kuten moni muukin, mutta enemmän kuin mitään halusin hänen tukeaan. Lopulta rohkenin soittaa.
Ai-ila-aa, Marja venäytti ällistyneenä, kun kerroin että menen uudestaan naimisiin, vuosi vasta siitä kun Kalevin hautasit, ja heti löysit uuden miehen! Olin arvannut että uutiseni järkyttää, mutta en osannut aavistaa, että siskoni suurin huoli olisi vainajan muisto.
Marja, muistan kyllä, keskeytin hänet. Mutta kuka nämä aikarajat päättää? Keksipä joku selkeä aika? Milloin saa taas olla onnellinen ilman että saa tuomion?
Sisko mietti pitkään:
Kyllä kai ainakin viisi vuotta pitäisi odottaa.
Eli pitäisi sanoa Juhalle: anteeksi, tule viiden vuoden päästä uudestaan, minä vielä suren?
Marja vaikeni.
Entä mitä siitä seuraisi? jatkoin. Luuleks, että viiden vuoden päästä kaikki vaan hyväksyy? Aina löytyy joku, joka supisee ja arvostelee, mutta ihan suoraan sanottuna, se ei kiinnosta. Vain sinun mielipiteesi merkitsee, ja jos vaadit, jätän koko häät välistä.
No en minä halua olla mikään este, menkää vaikka heti! Mutta etten minä ymmärrä. Sinä olet aina ollut omalaatuinen, en uskonut että ihan näin vanhana vielä menet naimisiin. Ole nyt järki päässä, odota edes vuosi! Mutta en antanut periksi.
Mutta jos meille Juhan kanssa annetaan vain vuosi aikaa elää, mitä silloin tehdään?
Marja niiskautti.
Tee miten parhaaksi näet. Ymmärrän että onnea haluaa, mutta sinäkin elit onnellisen elämän vuosia
Naurahdin.
Oletko tosissasi, Marja? Sinäkin oikeasti pidit minua kaikki nämä vuodet onnellisena? Minäkin luulin niin, mutta nyt vasta tajuan, että olin koko ajan työhevonen. En tiennyt että elämä voi olla muutakin, iloista ja kevyttä!
Kalevi oli hyvä mies, kasvatettiin kaksi tytärtä, nyt minulla on viisi lastenlasta. Mies opetti aina, että elämässä perhe tulee ensin. En väittänyt vastaan. Ensin teimme töitä perheen vuoksi, sitten lapsenlapsille, sittemmin molempien lasten kodeille. Takaisin ajatellen elämä oli kuin ikuista juoksua paremman elämän perässä ilman hengähdystä. Kun vanhempi tytär meni naimisiin, meillä oli jo mökki, mutta Kalevi tahtoi laajentaa, kasvattaa omat lihat lapsenlapsille.
Vuokrasimme hehtaarin maatilkun ja otettiin siitä itselle ikuinen savotta. Kalevi hankki eläimiä, joita piti ruokkia ja hoitaa tauotta. Nukkumaan mentiin vasta puolen yön jälkeen, aamuviideltä jo ylhäällä. Melkein asuimme mökillä, kaupunkiin vain pakollisille asioille. Jos joskus ehdin soittaa kaverille, tämä kehuskeli: toinen oli palannut juuri Välimereltä lapsenlapsen kanssa, toinen oli teatterissa miehen kanssaitsellä ei ollut aikaa käydä edes ruokakaupassa!
Välillä leipäkin oli lopussa, koska eläimet sitoivat täysin kotiin. Ainoa lohtu oli, että lapset lapsenlapsineen söivät hyvin. Vanhempi tytär vaihtoi autoa meidän raatamisella, nuorempi sai uuden parketinettä eivät hukkaan menneet tunnit. Kerran vanha kollega kävi kylässä ja sanoi:
Ai Aila, en meinannut tunnistaa. Luulin, että täällä nostat voimia maaseudun rauhassa. Oikeastihan sä olet ihan poikki! Miksi rääkkäät itseäsi näin?
Pitäähän lapsille auttaa! vastasin.
Lapset ovat aikuisia, auttavat itse itseään. Elä vähän itsellesikin.
En silloin ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Nyt tiedän, että on toinenkin tapa elää. Saa nukkua niin pitkään kuin huvittaa, kävellä rauhassa kaupoilla, elokuvissa, uimassa, hiihtämässä. Kukaan ei kärsi siitä! Lapsilla on kaikki hyvin, kukaan ei näe nälkää. Mutta tärkeintä, opin näkemään kaiken uudessa valossa.
Ennen ärsytti haravoida mökillä lehtikasoja, nyt ne antavat iloapuistossa potkin lehtiä ja hymyilen. Olen oppinut pitämään sateesta; enää ei tarvitse juosta suojaan, vaan voi katsella pisaroita kahvilan ikkunasta. Vasta nyt huomaan, miten ihania pilvet ja auringonlaskut ovat, miten ihanalta raikas lumi narskuu kengän alla. Näen, kuinka kaunis oma kotikaupunki Oulu todella on! Kaikki tämä avautui Juhan ansiosta.
Kalevin kuoleman jälkeen kuljin kuin sumussa. Kaikki kävi äkkiä; sydänkohtaus vei mieheni ennen ambulanssia. Lapset myivät heti maatilan ja mökin, ja kuskasivat minut takaisin Ouluun. Ekana päivänä vain harhailin asunnossa, heräsin viideltä eikä mitään mihin tarttua.
Kun Juha tuli elämääni, muistan kun hän ensi kertaa kutsui minut ulos. Hän oli naapuri sekä vävyn vanha tuttuauttoi muutossa, eikä vielä silloin aikonut mitään. Myöhemmin kertoi nähneensä aivan lannistuneen naisen, ja tunsi sääliä. Sanoi heti, että minussa on elämänhalua, piti vain herätellä minua. Veti minut puistoon, osti jäätelöt ja ehdotti kävelyä lammelle katsomaan sorsia. Minulla oli maatilalla omia sorsia, mutten koskaan ehtinyt istua ja katsoa niitten touhuja. Nyt vasta näin, miten hassuja ne olivat! Kieppuivat veikeästi saadakseen leipää!
En voi uskoa, että näin voi vain seistä ja seurata sorsia, tunnustin. Omiani en ehtinyt ihastelemaan, aina vain ruokaa niille tekemässä, hoitamassa. Nyt saa vain olla.
Juha hymyili, tarttui käteen ja lupasi: Odota vain, näytän sinulle vaikka mitä uutta! Synnyt uudestaan.
Oikeassa hän olikin. Minusta tuntui kuin olisin pieni lapsi, joka oppi joka päivä uutta, ja pidin siitä; mennyt elämä alkoi tuntua raskaalta unelta. En enää muista tarkalleen milloin ymmärsin, miten tärkeitä Juhan nauru ja läsnäolo minulle olivat, mutta yhtenä aamuna heräsin ja tajusin, ettei ilman häntä enää osaisi elää.
Omat tyttäreni reagoivat suhteeseemme tylysti! Sanoivat, että petin isän muiston. Se tuntui ikävältä, kuin olisin syyllinen. Juhan lapset taas iloitsivat, sanoivat, että nyt isällä on kaikki hyvin. Vain Marjalle en oikein saanut sanottua asiaa, annoin vain ajan kulua.
Ja milloin on teillä vihkiminen? kysyi Marja pitkän puhelun päätteeksi.
Nyt perjantaina.
Mitäs siinä muuta Onnea ikääntyvän rakkauteen, tokaisi hän kuivasti.
Perjantaina Juhan kanssa ostimme kahdelle ruoat ja pukeuduimme parhaimpiimme. Tilattiin taksi ja mentiin maistraattiin. Mutta kun astuin autosta ulos, hämmästyinovella odottivat molemmat tyttäreni perheineen, Juhan lapset, ja tärkeimpänä: siskoni! Marjalla oli sylissään iso kimppu valkoisia ruusuja ja kyyneleet silmissä iloinen hymy.
Marja! Oletko tosissasi, lensit tänne minun takiani? en ollut uskoa silmiäni.
Minunkin pitää nähdä, kelle sinut annan pois, naurahti hän.
Sieltä paljastui: kaikki olivat soitelleet ja sopineet etukäteen, sekä varanneet meille pöydän ravintolasta.
Nyt hiljattain Juhan kanssa juhlittiin hääpäivää. Hänestä on tullut meidän perheen kunnon jäsen, ja tuntuu yhä uskomattomalta että tämä kaikki kuuluu elämääni. Olen niin hävyttömän onnellinen, että meinaan pakahtua.
Ehkä elämässä onkin tärkeintä uskaltaa avata uusi ovi onnelle silloin, kun siihen on tilaisuus, vaikka muut eivät sitä aina ensin ymmärrä.
