Veljeni on minua kuusi vuotta vanhempi. Kolme vuotta sitten hän meni naimisiin ja muutti asumaan vaimonsa pieneen kerrostalokaksioon, pois vanhempiemme kodista. Helsingissä vuokrat ovat korkeat, eikä heillä ollut varaa muuhun ratkaisuun. Minä taas olin ollut naimisissa jo kuusi vuotta, ja minulla oli kaksi lasta poika, jonka nimi on Veikko, kuusivuotias, ja tytär, jonka nimi on Aino, neljävuotias. Vaimoni Kyllikki on kotoisin Helsingistä, joten juurtuimme tänne. Molemmat käymme töissä, joten saimme kasaan käsirahan pieneen asuntoon, jonka ostimme lainalla.
Ei kauaakaan sitten, kun sain oudon viestin vanhemmiltani: veljeni ja hänen perheensä tulevat meille viikoksi, ja odotetaan, että majoitan heidät meidän kotiimme. Tietysti olin iloinen nähdäkseni veljeni pitkästä aikaa, mutta meidän perhe asuu pienessä yhden huoneen kerrostaloasunnossa täällä Helsingissä emme mitenkään voisi ottaa yövieraita.
Tavattuamme rautatieasemalla kaupunki tuntui oudon tutulta ja kuvitteelliselta; kävelimme katuja pitkin, tuuli maistui kahvilta ja raitiovaunuista kuului laulua, jota ei kukaan oikeasti laulanut. Vanhempani vihjasivat taas, että minun pitäisi ottaa veljeni ja hänen perheensä meille, koska pääkaupungissa vuokrien hinnat ovat huimaavat kuin revontulet talvitaivaalla. Koetin selittää, ettei se yksinkertaisesti ole mahdollista.
Illalla istuimme pöydän ääressä, jossa kalat tuntuivat leijuvan ilmassa lautasen yläpuolella. Tarjosin veljelleni hotellia tässä unenomaisessa Helsingissä hotellit näyttivät sukeltavilta järvestä nousseilta torneilta mutta veljeni katsoi minua silmiin ja vaati, että heidän on saatava yöpyä meidän luonamme.
Yritin keksiä muita vaihtoehtoja hostelli, hotelli, ystävien vuokra-asunto mutta ne kaikki murenivat kuin untuvat kädessä. He torjuivat jokaisen ajatuksen. Tuntui, että heidän unensa oli yöpyä Helsingissä meidän kustannuksellamme: syödä ja nukkua ilmaiseksi, sukeltaa meidän perhe-elämän sumeaan, lämpimään hektisyyteen.
Mutta minä nousin ylös, kuin outo peilikuvani heijastuksessa, päättäväisenä. Minullakin on oikeus sanoa ei. Perheeni, vaimoni ja lapset, tarvitsevat tilaa ja rauhaa arkeen, vaikka tämä arki kiemurtelisi kuin kummallinen talventörröttäjä unissani. Ja lopulta, en ole velkaa kenellekään paikkaa jalkojen alle edes Helsinki ei vaadi minulta enempää kuin voin antaa. Ja kaiken tämän takana, vanha käki kukkuu jossain, eikä asialla ole oikeastaan mitään kiirettä.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
