Olen kasvanut kolmen pojan äitinä. Jokainen, jolla on ollut kotona neljä miestä, tietää varmasti mistä puhun. En ole koskaan ymmärtänyt, kuinka talossa voisi olla valmistamatta päivällistä tai illallista, tai miten tavarat voivat lojua hujan hajan ympäri asuntoa. Nyt olen 52-vuotias, ja olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että nainen luo kodin, johon miehen on hyvä ja turvallista palata. Mutta en usko, että miniäni ajattelee asioista ihan samalla tavalla.
Esikoiseni päätti mennä naimisiin kaksi vuotta sitten, ja yhdeksän kuukauden kuluttua heille syntyi tytär. Poikani oli silloin 28, hänen vaimonsa Aila vasta 20. Aila opiskeli vielä yliopistossa, mutta kahdeksan vuoden ikäero ei huolettanut poikaani ollenkaan.
Kun Aila oli raskaana, hänellä tuntui olevan hyvin vaikea luonne; poikaani komennettiin jatkuvasti kauppaan. Ensin aamulla piti saada omenaa, sitten iltapäivällä appelsiinia ja myöhemmin vielä kukkia. Poikani ei koskaan väittänyt vastaan, vaan täytti aina hänen toiveensa. Ajattelimme, että lapsen syntymän jälkeen molemmat rauhoittuisivat arkeen mutta toisin kävi.
Aila imetti vauvaa pari kuukautta ja siihen se jäi. Pian hän ilmoitti pojalleni olevansa väsynyt yöheräilyihin ja haluavansa levätä. Poikani on kasvanut ymmärtäväiseksi ja empaattiseksi ihmiseksi, joten hän pyysi minua auttamaan ja minähän suostuin.
Niinpä minä vietin kokonaisia päiviä heidän tyttärensä kanssa, kun taas Aila kulki kauneushoitoloissa ja kampaajalla. Kun hän viimein palasi, ei jaksanut edes laittaa pojalleni ruokaa työpäivän jälkeen. Viikon ajan olin heidän luonaan lastenhoitajana. Aila ehti tottua nukkumaan pitkälle puoleenpäivään ja elämään ihan omien mieltymystensä mukaan. Kaikki vastuu jäi minulle.
Kuukauden jälkeen romahdin ja sanoin, että minun täytyy mennä kotiin. Aila ei siitä ilahtunut. Ymmärsin kyllä, ettei hän ollut kasvanut itsenäiseksi, ja kävin silloin tällöin katsomassa miten pärjäsivät. En kuitenkaan pitänyt näkemästäni koti oli aina sotkuinen eikä jääkaapissa ollut mitään syötävää.
Hän oli liian laiska laittamaan edes lapselleen ruokaa. Kun olen itse kasvattanut kolme poikaa, tällainen välinpitämättömyys tuntuu mahdottomalta hyväksyä. Meillä lapset söivät aina kotiruokaa. Kuukausi sitten pojallani oli syntymäpäivät, ja päätin mennä käymään ja ajattelin, jospa Aila nyt laittaisi edes jotain. Mutta hän tilasikin pizzat ja sushit.
En käsitä poikaani miksi hän on tällaisen naisen kanssa, miksi hän sietää tätä? Ehkä se johtuu siitä, etteivät he ehtineet asua yhdessä ennen avioliittoa: poikani ei ehtinyt nähdä millainen nainen Aila todellisuudessa on. Tiedän, ettei tämä ole hänelle helppoa, mutta hän vaikenee, eikä sano vaimolleen mitään.
Pyörittelen päässäni keinoa, jolla saisin Ailan ottamaan edes hieman vastuuta vaimona ja äitinä. Olen huolissani vain siitä, ettei poikani loukkaantuisi puuttumisestani. Tiedostan, että minun pitäisi tukea hänen valintojaan, mutta en osaa vain sivusta katsella tätä toimintaa rauhassa! Ovatko kaikki miniät tällaisia?
Mitä itse tekisit tällaisessa tilanteessa? Pitäisikö äitini puhua miniän kanssa suoraan?
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
