Olen kasvattaut kolme poikaa. Ne, jotka ovat eläneet kotona neljän miehen kanssa, ymmärtävät varmasti, mistä puhun. En pysty käsittämään, miten voi olla niin, ettei kotona ole koskaan valmista päivällistä tai iltapalaa, tai että tavarat lojuvat jatkuvasti ympäri asuntoa. Nyt olen 52-vuotias ja koko elämäni olen ajatellut, että naisen tehtävä on luoda sellainen koti, johon mies kaipaa palata turvallinen, viihtyisä pesä. Mutta en usko, että miniäni ajattelee samoin.
Vanhin poikani päätti pari vuotta sitten mennä naimisiin, ja yhdeksän kuukauden päästä heille syntyi pieni tytär. Poikani oli silloin 28 ja hänen vaimonsa, Iiris, 20. Iiris opiskeli vielä yliopistossa, mutta tuo kahdeksan vuoden ikäero ei poikaani tuntunut lainkaan hämmentävän.
Kun miniäni odotti lasta, hänen luonteensa oli todella hankala. Hän marssitti poikaani kauppaan vähän väliä: aamulla teki mieli omenoita, hetken päästä appelsiinia, illalla piti tuoda vielä kukkia. Poikani ei koskaan vastustellut, vaan suoritti aina kaiken, mitä Iiris pyysi. Toivoimme, että vauvan syntymän myötä meno rauhoittuisi, mutta niin ei käynyt.
Tyttö syntyi, Iiris imetti häntä pari kuukautta ja sillä selvä. Sitten hän sanoi pojalleni olevansa aivan uupunut valvomisiin ja tarvitsevansa lepoa. Poikani on kasvanut empaattiseksi ja ymmärtäväksi mieheksi, joten hän pyysi minua tulemaan avuksi lapsen kanssa. Totta kai autoin.
Kun minä pyöritin arkea ja hoidin vauvaa, Iiris vietti päivänsä milloin kampaajalla, milloin kauneushoitolassa, eikä kotiin tullessaan jaksanut laittaa miehelleen yhtään ruokaa tämä sentään saapui töistä nälkäisenä. Olin heidän luonaan monta päivää, käytännössä viikon. Iiris nukkui usein puoleen päivään asti kaikki kotityöt jäivät minulle.
Kuukauden jälkeen olin aivan loppu ja ilmoitin, että joudun nyt palaamaan omaan kotiini. Miniäni loukkaantui. Ymmärsin kyllä, ettei Iiris ole vielä aikuistunut kunnolla, joten kävin heillä edelleen silloin tällöin. Kerta toisensa jälkeen oven avattuani näkyi sama: sotkuinen asunto, jääkaapissa ei mitään. Ruokaa hän ei vaivautunut valmistamaan edes lapselleen.
Oma kasvatukseni kolmen pojan yksinhuoltajana ei opettanut tällaisiin tapoihin. Poikani on aina saanut tuoretta kotiruokaa. Viime kuussa vietettiin poikani syntymäpäivää. Päätin mennä käymään, ajatellen, että ehkä miniä nyt keksisi juhlan kunniaksi kokata mutta hän tilasi pizzan ja sushia.
En ymmärrä, miksi poikani hyväksyy kaiken tämän. Miksi hän ei sano mitään? Pelkään, että se johtuu siitä, etteivät he asuneet yhdessä ennen avioliittoa, eikä hän ehtinyt huomata, millainen Iiris oikeasti oli. Nyt hän vain vaikenee ja kestää.
Pohdin, miten voisin saada miniäni viimein toimimaan kuten vaimo ja äiti. Pelkään vain, että poikani loukkaantuu, jos sanon jotain väärin. Tiedän kyllä, että äitinä pitäisi tukea hänen valintansa, mutta en kestä vierestä katsoa tätä kaikkea! Ovatko kaikki miniät Suomessa tällaisia?
Mitä neuvoisit minua tekemään, jos olisit samassa tilanteessa? Pitäisikö minun puhua reilusti miniälle?
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
