Helvi ei ollut mikään onnenkantamoinen rakkaudessa. Avioliitto meni täysin ohi: nuoruus sujahti ohi kuin VR:n juna, eikä sulhasta näkynyt. Kolmikymppisenä Helvi päätti ottaa härkää sarvista ja etsiä itselleen miehen olisi kai se parempi olla jonkun kainalossa kuin yksin. Seppo, miekkonen johon Helvi ihastui, vaikuttikin aluksi rehdiltä, mutta salaisuus tuli nopeasti ilmi: miehellä oli vaimo ja kaksi lasta Hyvinkäällä. Sepon mielestä ei ollut mitään syytä enää salata, kun huomasi Helvin jo jääneen koukkuun.
Syytöksiä Helvi ei Sepolle ladellut syyllistys oli lähinnä itselle suunnattu. Miksi, voi miksi tässä iässä vielä hairahtuu tällaiseen? Ei ollut Helvissä mitään erityisen vikaa ei kruunukukka, vaan lempeä, nauravainen ja hiukan pyöreä poskistaan, mikä ehkä toi lisää vuosia ilmeeseen. Seposta ei ollut mihinkään, suhde junnasi paikallaan. Toisaalta rakastajattarena roikkuminen otti päähän, toisaalta yhtä lailla pelotti, ettei ketään muuta tulisi. Yksin jäämisen kauhu on kylmä kuin talvituuli tammikuussa.
Eräänä iltapäivänä kämppään pölähti Helvin serkkupoika Samuli oli juuri työmatkalla Helsingistä ja ehti morjestamaan. Pitkästä aikaa kun nähtiin, keitettiin pannullinen kahvia ja alettiin höpötellä keittiön pöydän ääressä kuin lapsina mummolassa. Helvi reippaasti vuodatti koko tarinansa. Vähän itkua siinä irtosi, sellainen olo kun on kuin perunasäkki, jonka pohjalle jää vain kiviä.
Samassa naapurissa asuva Martta kurkkasi sisään ja pyysi Helviä vilkaisemaan uusia kenkiään. Helvi piipahti Martalla ja Samuli jäi kämpille. Sillä aikaa ovikello soi, Samuli avasi oven kyllähän suomalainen oven avaa, varsinkin, jos siinä vaiheessa syö metwurstileipää verkkarissa ja sukkasillaan. Ovella seisoi Seppo. Kummallakin järkytys oli melkoinen: vastassa seisoi hujoppi, parta naurussa, ja Voitto-leipä kädessä.
“Onko Helvi kotona?” sai Seppo tiristettyä.
“Helvi on suihkussa”, tuumasi Samuli hetkeäkään harkitsematta.
“Anteeksi, mutta kuka te oikein olette?” Seppo änkytti.
“Mies. Aviomies. Vielä toistaiseksi. Mitenkäs tämä kiinnostaa?” Samuli siirtyi Sepon eteen, tarttui kauluksesta ja lisäsi: “Kuules, jos vielä kerran tulet tähän rappuun, tiputan sinut alas kuin vanhan maton parvekkeelta, selvä?”
Seppo peruutti portaikkoon ja katosi kuin taksitolpalle Vaasassa juhannusyönä.
Helvi palasi, kuuli tarinan ja purskahti kyyneliin.
“Mitä sä menit tekemään, nyt se ei enää koskaan tule! Mitä mä nyt teen?” Helvi uikutteli ja istui sohvalle.
“Hyvä niin. Sinne meni, ja oikein meni! Lopeta vollotus. Minulla on sinulle parempi: meidän kylällä asuu oikein kelpo leskimies. Koko pitäjän emännät ovat kuolanneet hänen peräänsä, mutta tämä Arto vaan viihtyy yksinään. Nyt teemme niin: kun saan työreissun päätökseen, lähdetään yhdessä meidän kylään. Esittelen teidät”, ilmoitti Samuli topakasti.
“Ei tule mitään! Mene nyt höpöttämään. Sitäpaitsi, enhän minä tuota Artoa tunne lainkaan. Noloa pelkästään ajatus!” Helvi vastusteli.
“Noloa on käydä vieraissa. Tule nyt järkiisi, ei kukaan sinua suoraan sänkyyn vedä. Lähdetään nyt, kun Liisa täyttää vuosia. Ei siinä sen kummempaa”, Samuli virnisti.
Muutamaa päivää myöhemmin Helvi jo istuikin Samulin auton kyydissä matkalla pikkukylään Pohjanmaan sydänmaille. Samulin vaimo Liisa oli katettu pöytä ulos saunan takapihalle; vieraita tuli ovista ja ikkunoista kyläläisiä, ystäviä ja se kuuluisa leskimies Arto mukana. Sääntöpeli: naapurit tunsivat Helvin etukäteen mutta Artolta piti kiireesti keksiä small talk -aiheita. Arto oli hiljainen kuin ateljee, vähän vaivautunut ehkä edelleen surussa kiinni, ajatteli Helvi. “Ehkä on vain sydämellisempi kuin moni muu”, päätteli hän hiljaa.
Kului viikko. Sitten lauantaina Helvin ovelle koputettiin. Hän ei odottanut ketään, joten yllätys oli melkoinen: ovella seisoi Arto, reppu kädessä, posket punaisena.
“Hei, Helvi, kävin tässä ohi kaupungilla. Torilta kattelin vähän ostoksia ja ajattelin, jos voisin poiketa”, Arto yritti virnistää ja haarukoi kengänkärkiään.
Helvi toipui ja kutsui sisään. Teevesi kiehumaan, pöytään istahtivat ja päiviteltiin yhdessä torin hintoja, säätä ja maailman menoa. Arto ojensi kimpun tulppaaneja käsi vapisten. Helvin silmät loistivat kuin Auringon silta Pielisellä juhannusyönä.
Teen jälkeen Arto kävi jo ovella, mutta pysähtyi ja kääntyi:
“Helvi, jos lähden nyt mitään sanomatta, en anna itselleni anteeksi Olen koko viikon ajatellut vain sinua. Oikeasti. En saanut mielestä. Otin osoitteen Samulilta”
Helvi punastui.
“Mutta mehän tunnemme tosi vähän”, hän kuiskasi.
“No, ei se mitään. Oletko sinä kuitenkin sitä mieltä, että et voi sietää minua? Saanko puhutella sinua sinä-muodossa? Minähän olen vähän tällainen vaatimaton tapaus Lisäksi minulla on tytär, kahdeksan vuotta. On nyt mummolassa.”
Arto hermoili, kädet tärisivät. Helvi tuijotti tulppaaneja.
“Tytär on onni minä olen aina halunnut juuri tytön”, Helvi haaveili ääneen.
Arto selvästi rohkaistui, astui lähemmäs ja suuteli Helviä.
Helvin silmissä kimmelsivät kyyneleet.
“Olenko ihan kamala?” Arto katsoi huolestuneena.
“Et, päinvastoin En arvannutkaan, että tältä voi tuntua. On suloista ja rauhallista ei tarvitse ottaa mitään muilta”, Helvi kuiskasi.
Siitä alkaen he tapasivat joka viikonloppu. Parin kuukauden päästä Helvi ja Arto menivät naimisiin, muuttivat kylään, ja Helvi sai töitä päiväkodista. Vuoden päästä perheeseen tuli uusi tytär. Niin elelivät perheessä kaksi rakasta tyttöä molemmat yhtä omia ja tärkeitä. Helli ja Arto jakoivat arjen rakkauden ja huomion tasan, ja vuosi vuodelta heidän onnestaan tuli yhä sävykkäämpää, kuin vuosikertaviiniä. Samuli aina nosti maljan synttäripöydässä:
“No Helvi, oliko tämä mies mistä kotoisin? Katoppa miten kukoistat! Minä en huonoja neuvottele. Kuuntele vaan isoveikkaa!”
