Kuinka muka minä olisin yksin? vastasin usein, En toki, minullahan on suuri perhe!
Aiheeseen sopivia matkamuistoja
Sanni on jo usean vuoden ajan asunut yksin pienessä mökissään kylän laidalla. Silti, kun naapurit vihjailevat hänen yksinäisyydestään, se naurattaa:
Kuinka muka minä olisin yksin? sanon hymyillen, Ei kai, onhan minulla iso perhe!
Kylän mummot nyökkäilevät ja hymyilevät, mutta heidän katseensa vaihtuvat, kuin olisin hieman höperö; miten niin perhe, kun ei ole miestä, ei lapsia, elää ihan kuin eläinparanainen…
Juuri näitä eläimiä Sanni nimittää perheekseen. Ja ihan sama, mitä toiset ajattelevat heidän mielestään eläimiä pidetään hyötysyistä: karjaa ja kanoja, ehkä yksi koira vartioimaan ja kissa hiirestämään.
Minäpä olenkin toista maata kissoja on viisi, koiria neljä. Kaikki asuvat sisällä, eivät missään piharakennuksessa, niin kuin muut olisivat määränneet, naapurien mukaan.
Mummot puhuvat tästä kyllä keskenään, koska tietävät, ettei Sannille puhuminen auta: Höpsö mikä höpsö, nauraa vain takaisin.
No mutta meillähän on kaikilla kotona hyvä olla, sanon.
Viisi vuotta sitten menetin mieheni ja poikani samana päivänä. He olivat palaamassa kalareissulta, kun rekan kuljettaja ajoi suoraan heidän autoaan päin.
Kun shokki helpotti, tajusin, etten enää jaksanut asua kerrostaloasunnossamme, jossa kaikki muistutti heistä. Enkä enää halunnut kohdata tuttavia ja heidän sääliviä katseitaan.
Myin asunnon ja muutin kissoistani vanhimman, Hilman, kanssa Pohjanmaan pieneen kylään. Kesät hoidin kasvimaata, talvella sain paikan kunnalliskeittiöstä. Pikku hiljaa keräsin perheeni kasaan: kuka löytyi ratapihalta, kuka tuli keittiölle ruokaa etsimään.
Niin syntyi minulle suuri, omituinen perhe; sieluja, jotka olivat yksin ja haavoittuneita, mutta minun hyväsydämisyyteni auttoi ja sain heiltä takaisin kaikkea rakkautta.
Lämpöä ja ruokaa riitti kaikille, vaikka välillä oli tiukkaa. Tiesin, että rajansa kaikella: en voisi ottaa loputtomasti lisää hoidettavia. Niinpä tein itselle lupauksia: ei enää uutta eläintä.
Maaliskuussa, kun aurinko jo alkoi lämmittää, palasi pakkaslumi tuulen kanssa. Oli lähdettävä töistä kiireellä viikonlopun viimeinen bussi kylään oli lähdössä pian. Ostokset painoivat molemmissa käsissä, ruokaa niin minulle kuin karvaiselle perheelle.
Yritin olla katsomatta ympärilleni: kotona odottavat jo, yritin muistaa lupaukseni. Mutta sydän ei tottele järkeä parikymmentä metriä bussille pysähdyin kuin seinään.
Penkin alla makasi koira. Katse suoraan minuun, silti jotenkin lasinen ja poissaoleva. Lumi peitti sitä jo kerroksella, varmasti se oli ollut siinä kauan.
Ohikulkevat ihmiset kiirehtivät ohi, kääriytyneinä kaulaliinoihin ja hupuihin. Eikö kukaan todellakaan näe?
Sydäntäni puristi. Kaikki lupaukset unohtuivat. Syöksyin penkin luo, pudotin kassit ja ojensin käden koiraa kohti. Se räpäytti silmäänsä hitaasti.
Elossa vielä, hyvä! Tule nyt, pieni, mennään kotiin…
Koira ei liikkunut, mutta antoi ottaa itseään se oli jo luopunut toivosta.
En jälkikäteen muista, miten pääsin asemarakennukseen kahden painavan kassin ja koiran kanssa sylissäni.
Sisällä istuimme syrjäiseen nurkkaan. Hinkkasin ja lämmittelin koiran kinttuja vuorotellen, kuiskien:
Tule nyt toipumaan. Kyllä me kotiin päästään, sinäkin saat tällä menolla olla meidän viides koira.
Kaivoin kassista lihapullan ja tarjotin sitä koiralle; se oli ensin haluton, mutta kun oli vähän saanut lämpöä, se taisi päättää kerran vielä yrittää. Nenä värisi ja lihat katosivat hetkessä.
Tunnin päästä seisoimme tien varressa, kun bussi oli jo mennyt. Tein vyöstä hihnan, mutta Milla, niin nimesin hänet, seurasi kyllä minua liki jaloissa kiinni.
Vartin päästä painaudumme autoon, joka pysähtyy kohdalle.
Kiitos paljon! Ei tarvitse pelätä, koira istuu sylissä niin ei tuhria, höpötin nopeasti.
Älä siitä huoli, antaa koiran olla penkillä iso tyttö jo, naurahti kuljettaja.
Mutta Milla pysytteli sylissäni, tutisten, ja jotenkin mahdutti itsensä siihen.
Näin meille on lämpimämpää, hymyilin.
Mies vilkaisi vyöhihnaa koiran kaulassa ja napsautti lämmityksen kovemmalle. Ajoimme hiljaa, minä katselin tuulilasin halki valojuovissa tanssivia lumihiutaleita ja pidin Millaa lähelläni.
Hän vilkaisi minua ja koiraa: tiesi kyllä, että löysin uuden perheenjäsenen. Ehkä näytin väsyneeltä, mutta päällimmäisenä oli rauha ja ilo.
Hän saattoi meidät perille, kantoi kassit pihaan. Lunta oli kinostunut portille asti miehen täytyi puskea portti auki olkapäällään, jolloin saranat napsahtivat irti ja portti rojahti kumoon.
No, sitä pitääkin jo korjata, huokaisin.
Talosta kuului haukuntaa ja nauuntaa. Kipitin ovelle: iso perheeni syöksyi vastaan.
No, missä sitä ollaan oltu? Älkää hätäilkö, tässä minä jo olen! Katsokaa, meillä on tänään uusi jäsen perheessä!
Milla vilkaisi ujosti jalkojeni takaa. Muut koirat nuuhkivat kassit ja uuden tulokkaan.
Mutta tulkaa jo sisään jos tarkenette, ehdotin voisitteko jäädä hetkeksi, teille riittää varmasti teetä ja lämpöä, vaikka tämä perhe on tällainen.
Mies kantoi kassit eteiseen, mutta nyökkäsi
Kiitos, mutta lähden jo jatkamaan ruokaa odottaa perhe muun muassa, niinhän teilläkin.
Seuraavana päivänä puoliltapäivin pihalta kuului kolinaa. Vedettyäni takin päälle menin ulos ja näin eilisen kuljettajan: hän naputteli uusia saranoita porttiin, työkaluja oli järjestettynä ympäriinsä.
Hän hymyili:
Huomenta! Kävin vähän rikkomassa teidän porttinne eilen, niin tulin korjaamaan… Olen Ville. Entäs sinun nimesi?
Sanni…
Karvakaverit kiersivät hänen ympärillään ja Ville rapsutti koiria kyykyssä.
Sanni, älä vilustu, mene vain sisään. Heti kun valmistun, tulen mielelläni teelle autossani on muuten täytekakkua ja vähän herkkua teidän isolle joukolle.
Tervetuloa mukaan seurailemaan tarinoita! Jätä kommentti jos jaat samoja tunteita tai hymyilytti hetki, ja paina tykkäystä jos haluat lukea lisää.
