Ystäväni hautausmaalta
Eräänä iltana mieheni lähti lähikauppaan eikä koskaan palannut. Olimme asuneet hänen äitinsä luona Helsingissä lasten kanssa jo viisi vuotta.
Aamulla menin poliisiasemalle ilmoittamaan miehen kadonneeksi, mutta minulle sanottiin, että katoamisilmoitus otetaan vastaan vasta kolmen päivän kuluttua. Kirjoitin silti ilmoituksen
Siitä on nyt kolme vuotta. Joka päivä toivoin, että ovi aukeaisi ja hän tulisi takaisin. Elämämme oli muuttunut jo ennen katoamista anoppini eli kanssamme, eikä hän varsinaisesti koskaan pitänyt minusta. Ehkä jopa vihasi minua hiljaa. Kun jäimme asumaan hänen kanssaan kahden lapseni kanssa, hän menetti täysin otteensa todellisuudesta. Hän alkoi kertoa naapureille, että olin surmannut hänen poikansa ja hukuttanut tämän Hietaniemenrantaan rakastajieni kanssa.
Kestin kaiken, toivoen että anoppi rauhoittuisi ja lopettaisi syytöksensä. Kaikki alkoi kuitenkin käydä yhä pahemmaksi: Helsingissä on kyllä syviä järviä, ja huomio miehiltä ei ole ennenkään ollut tavatonta, mutta mitään romansseja minulla ei koskaan ollut perhe on minulle pyhä asia.
Ajan kanssa suhteestani anoppiin tuli sietämätön. Riitaa tuli ihan tyhjästä välillä väärä lusikka väärässä laatikossa, välillä kuppi väärässä paikassa. Hermoni pettivät. Aloin etsiä uutta asuntoa.
Heti kun tuli kohtuullinen vaihtomahdollisuus, anoppi ei suostunut. Jos oli kolmas kerros, hän valitti jalkojaan. Jos ensimmäinen, nuoriso kuulemma metelöisi öisin ikkunan alla. Toisessa kerroksessa ei ollut tarpeeksi lähellä Alepaa. Kun lopulta löytyi asunto kadun toiselta puolelta tutusta naapurustosta ja toisessa kerroksessa, tällä kertaa este oli se, että hän näkisi ulos vanhan asuntonsa ikkunoihin: Josta poikani katosi.
Ajoin itseni sellaiseen ahdinkoon, että päätin, että meille kelpaa mikä tahansa, kunhan riidat loppuvat ja lapset saavat rauhan. Niinpä päädyimme muuttamaan vanhaan kerrostaloon, jonka ikkunoista avautui näkymä Viikin hautausmaalle.
Anoppi ja minä erosimme vihollisina, niin kuin emme olisi koskaan yhdessä asuneetkaan. Kaikesta näki, ettei hänelläkään tunteita meidän lapsiamme hänen lapsenlapsiaan kohtaan ollut. Ehkä hänelle oli yhdentekevää, kuulivatko lapset päivittäin hautajaismarssit ja surevien huudot vai näkivätkö leikkikentän sijasta hautakivet. Epäilemättä, kyse oli hänen kostonhimostaan. Mutta minä en ollut koskaan ollut syyllinen mieheni katoamiseen.
Uuteen asuntoon oli vain totuttava. Ensimmäiseksi ostin paksua kangasta, joista ompelin tummat verhot en halunnut katsoa ruumisautoja. Ikkunat peitettiin, ja asuimme kuin kellarissa, ilman auringonvaloa.
Kuukausi muuton jälkeen hautasin ajatukseni ja tein lapsille mannapuuroa. Silloin kuulin porraskäytävästä kolausta naapuri makasi portaissa vääntynyt nilkkaansa pidellen. Vein hänet sohvalle ja kokosin hänen ruokaostoksensa lattialta. Palatessani näin hänen itkevän. Tarjouduin soittamaan hoitajan, mutta hän kielsi ei kuulemma johtunut kivusta, vaan tästä ahdistavasta talosta: Kyllä täällä hautausmaan kyljessä kaikilla on vain harmeja.
Rauhoittelin ja sanoin, että ehkä hän liioittelee mekin olimme asuneet tässä kuukauden, kaikki oli silti suht hyvin. Tottahan se on, hautajaisten sävelet eivät ole mukavia, mutta kaikkeen ihmiset sopeutuvat.
Hän vain kohautti olkiaan: Et kai sä usko. Kohta ymmärrät.
Tuosta päivästä alkaen tuntui, että epäonnea satoi kuin rankkasade. Ensin poikani pudotti käsipainon varpailleen ja joutui Lastenklinikalle kipsiin. Sitten tytöllä alkoi vatsakipu ja diagnosoitiin vatsatulehdus.
Pahinta tapahtui viikon päästä. Heräsin yöllä siihen, että joku raapi ikkunaa. Kello näytti tasan kahta. Jokin veti minut ikkunalle. Avasin verhon ja sydämeni pysähtyi: ulkona seisoi nainen, joka oli suunnilleen ikäiseni. Hänen kasvonsa, sinertävät ja kuun valossa kalpeat, olivat kuin naamio täynnä ivallista irvistystä.
Säikähdyksessä en pystynyt liikkumaan tai huutamaan. Nainen kääntyi hitaasti ja käveli kohti hautausmaata. Seurasin katseellani, kunnes hän katosi portin taa.
Siitä yöstä en saanut moneen tuntiin unta. Päivällä en uskaltanut kertoa kenellekään näkemääni ihmiset pitäisivät minua hulluna. Mutta pakkomielteisesti mietin, mitä oli tapahtunut. Tulin siihen tulokseen, että anoppi oli lähettänyt jonkun säikyttelemään minua, tai ehkä joku hautaustoimiston työntekijä halusi painostaa minut myymään asunnon halvalla.
Kohtalo ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Parin päivän päästä sain töissä tiedon, että minut irtisanotaan säästösyistä lasten ikä ei ketään kiinnostanut. Sain valita: irtisanoudun vapaaehtoisesti tai joudun potkut saaneena työkkäriin.
Lopulta myin vihkisormuksemme panttilainaamossa markasta tarjottiin vain roposia. Löysinkin kadulla miehen, jolla oli kyltti Ostan kultaa ja sain hieman paremman hinnan, noin 150 euroa enemmän kuin panttilainaamossa. Laitoin rahat taskuun ja kävelin bussipysäkille.
Ohi juoksi nuorimies, ja samalla hän pudotti kädestään kirjekuoren. Yritin huutaa perään, mutta hän katosi kulman taakse. Nostin kirjekuoren: sisällä oli paksu nippu viisikymppisiä euroja. Yhtäkkiä vierelleni ilmestyi romani-nainen: Näitä rahojahan me yhdessä löydettiin! Ei niitä poliisille kannata viedä siellä niistä vain otetaan osa. Jaetaan nämä! Hän nappasi puolet, antoi minulle loput ja painui tiehensä. Jotenkin kummallisesti iloitsin rahaa nimittäin tarvitsin kipeästi.
Mutta ilo oli lyhytaikainen. Heti kulman takana seisoi se nuorimies, nyt ison kaljun miehen kanssa, jolla oli pesäpallomaila käsissään. Kuultiin, että sä sait meidän rahat, nuori ärisi. Ehdin ojentaa rahat, jotka vielä minulla oli. Kaikki ei ole tässä! Minun selitystäni siitä, miten romani-nainen otti osan, he eivät edes kuunnelleet minua syytettiin taskuvarkaiden liittolaiseksi ja rahat otettiin.
En muista, miten pääsin kotiin. Itkin niin, että pää oli haljeta. Muistin naapurin sanat: tämä talo tuo epäonnea. En ollut koskaan tuntenut oloani näin synkäksi.
Seuraavana yönä heräsin taas siihen, että joku raapi ikkunaa. Menin automaattisesti ikkunalle sama pelottava nainen seisoi taas pihalla. Olisin huutanut, elleivät lapset olisi nukkuneet. Jäimme tuijottamaan toisiamme pitkän aikaa. Lopulta nainen kääntyi ja katosi haudoille. Lysähdin lattialle ja istuin nurkassa aamuun saakka.
Aamulla naapuri tuli hakemaan vuokralaskua. Avauduin hänelle koko elämästäni riidoista anopin kanssa ja surusta mieheni tähden, lasten sairauksista, työttömyydestä ja rahattomuudesta. Naapuri kuunteli hiljaa ja halasi minua pitkään.
Rauhoituttuani kerroin hänelle myös öisistä vieraistani. Hän sanoi: Tule, näytän sinulle jotain.
Kymmenen minuutin päästä seisoin Viikin hautausmaalla. Hän pysähtyi yhden haudan luo ja osoitti kuvaa. Katsoin siellä oli juuri sama nainen, joka oli yöllä ikkunoiden takana. Oliko tämä? nyökkäsin, kurkku kuivana. Naapuri vei minut pois.
Kotona hän kertoi, että oli itsekin aallon toisella puolella nähnyt saman naisen sen jälkeen hänen poikansa oli kuollut ja mies lähtenyt pois. Hän itse sai diabeteksen ja kaikenlaista ikävää tapahtui.
Seuraavina päivinä öinen vieras ei enää ilmestynyt. Jostain syystä minusta alkoi tuntua voimakas tarve mennä haudalle. Aurinkoisena päivänä menin. Haudalla ruoho oli pitkää ja syksyn lehdet peittivät kiven. Ryhdyin kitkemään ja lakaisin lehtiä pois vilkaisematta kunnolla kuvaa.
Lopulta katsoin kunnolla juhlapuvussa ollut nainen oli kuvassa kaunis, valkeaposkinen, tummakulmainen ja ylvään oloinen. Hänen nimensä oli Vieno. Halusin puhua hänelle, kysyä: Mitä haluat minulta? Olenko loukannut sinua? Etkö näe, etten ole onnellinen?
Tuntui kuin padot olisivat murtuneet. Kerroin Vienolle kaiken suruni, pelkoni, epätoivoni. Jos joku olisi nähnyt minut, olisi varmasti pitänyt hulluna: nainen ja hautakivi, ja toinen kertoo huolensa.
Mutta puhuessani tunsin, kuinka paino sydämeltäni keveni. Lähtiessä hyvästelin Vienon, kuin vanhan ystävän meitä yhdisti kohtalomme: häneltä oli viety elämä ja ilo, mutta minä olin uponnut epätoivoon vain siksi, että en osannut enää uskoa hyvään.
Sinä yönä näin unta Vieno tuli huoneeseeni kauniina, valoisana, kuten kuvassa. Istui vuoteelleni ja sanoi: Sinulla ei ole syntejä harteillasi. Jos teet kuten kerron, elämässä kääntyy parempaan. Miehesi jäi velkojen takia kiinni pelasi pelejä ja joutui maksamaan velkansa kovalla hinnalla. Hänet on viety pois töihin kauas, eikä häntä enää nähdä. Sinä et löydä häntä enää, mutta et ole syyllinen. Myy tämä asunto hautaustoimistolle, osta uusi koti kauempaa täältä. Siinä autan. Saat uuden hyvä miehen ja lapsesi saavat uuden isän. Kaikki järjestyy. Sitten hän katosi sumun lailla.
Heräsin itkien, mutta muistin kaiken äänen, puvun, korurintaneulan, mullan ja lehtien tuoksun. Se viipyi huoneessa pitkään.
Kolmen päivän päästä hautaustoimiston väki pyysi minua myymään asunnon heille heidän toimistokseen. Yllätyin, että Vienon sanat toteutuivat heti. Suostuin, ja kiinteistönvälittäjä löysi nopeasti oman uuden kodin samalle rahamäärälle.
Nyt asumme Lauttasaaressa valoisalla asuinalueella. Pian tapasin hyvän uuden miehen, joka rakastaa lapsiani kuin omiinsa.
Siitä asti uskon, että joskus elämä opettaa välillä menetykset, epäonni ja suru ovat vain polkuja ja niihin saa tarttua. Ja joskus apu voi tulla yllättävimmästä suunnasta vaikkapa ystävältä, josta emme edes tienneet ennen kuin pysähdymme kuuntelemaan. Jokainen meistä tarvitsee joskus lohdutusta, ja lopulta surun rinnalla kulkee aina myös uusi mahdollisuus onneen kunhan uskallamme päästää siitä irti ja jatkaa eteenpäin.
