12. huhtikuuta
Olin jo melkein ryntäämässä ulos asunnosta, kun olohuoneessa alkoi soida puhelin. En olisi halunnut palata, kaverit odottivat jo Alppilan kerrostalon pihalla. Pari minuuttia sitten olin napannut jalkapallon, ja edessä häämötti ratkaiseva ottelu koulun kentällä. Seisahduin hetkeksi oviaukkoon, toivoen että puhelu loppuisi, mutta soitto vaan jatkui, sinnikkään ärsyttävänä.
Kuka ihme sieltä nyt soittelee? mutisin kiukkuisesti ja kävelin takaisin huoneeseen, kengät jalassa.
Nostin luurin ja olin jo valmistautunut vastaanottamaan äidin jonkun pikaisen pyynnön, tai mummun iänikuiset kysymykset: olinko syönyt koulun jälkeen, pesinkö kädet yms., jotka jostain syystä olivat aikuisille valtavan tärkeitä.
No, sanoin epäkohteliaasti luuriin.
Hei! Onko siellä Mika? kuului vieras miehen ääni.
Vanhemmat eivät ole kotona, vastasin ja olin jo laskemassa luuria, koska luulin soiton olevan isälle tai äidille, mutta miehen ääni pysäytti minut.
Mika. Kuuntele minua, älä lopeta puhelua. Tämä on tärkeää, ääni vaikeni ja jatkoi sitten: Et varmasti usko, mutta pyydän nyt vain kuuntele. Ota kynä ja paperia ja kirjoita ylös, mitä sanon. Minulla ei ole paljon aikaa selittää. Olen sinä itse, mutta tulevaisuudesta. Ymmärrän, että tämä kuulostaa hullulta, mutta tee niin kuin pyydän. Tämä on todella tärkeää. Onko kynä ja paperi jo valmiina?
Minua oli kasvatettu kunnioittamaan muita, ja ehkä juuri siksi en heti lyönyt luuria kiinni. Ja mummukin sanoi aina, että hullujen kanssa ei kannata väitellä, ne pitää vaan kuunnella ja tehdä silti niin kuin itse haluaa. Tyyppi oli selvästi vähän outo. Tai ehkä vitsaili. Mehän tehtiin välillä vastaavia kepposia kaverien kanssa: soitettiin satunnaisia numeroita ja kysyttiin: “Onko teillä vettä? No, täyttäkää kylpyamme, tuodaan kohta virtahepo kylpyyn.” Tai jotain muuta. Siinä oli hauskaa. Ajattelin, ettei kannata väitellä, vaan kuunnella nopeasti, miten tämä päättyy jos se päättyisi.
On, sanoin vakavasti. Onko minulla tulevaisuudessa oma kännykkä?
Känn Mika! En vitsaile. Jos nyt kuuntelet ja kirjoitat kaiken tarkalleen, saat kännykän ja kaikkea muutakin, mitä koskaan toivot.
Okei. Kirjoitan, vastasin, luuri toisessa ja katse vilkuillen ikkunasta kentän suuntaan. Pojat eivät varmaan kauaa enää jaksaisi odottaa ja painelisivat kentälle ilman minua.
Tämä oli parempi hoitaa nopeasti, ettei tule mitään turhaa draamaa. Varsinkin kun tulevaisuus-Mika sanoi, ettei silläkään ole paljon aikaa.
Sitten se alkoi luetella päivämääriä ja vuosia. Että pitäisi vältellä jotain Kaarinaa rinnakkaisluokalta eikä missään nimessä lähteä mukaan SYP:n osakkeisiin. Ostaa markkoja, vaihtaa euroiksi, sitten taas markoiksi. Jotain mustasta tiistaista, peliautomaateista ja veikkauksesta, bitcoinista, asunnoista ja muusta käsittämättömästä lätinästä…
Oletko kirjoittanut kaiken ylös? kysyi ääni.
Olen.
Luota tähän, Mika. Säilytä tämä lappu kuin aarre. Älä näytä sitä kenellekään, äläkä hävitä, äänessä kaikui toivo, ja sitten linja katkesi lyhyeen tuuttaamiseen.
Laskin luurin ja juoksin takaisin pihalle. Illalla, kun vanhemmat palasivat töistä, muistin koko outojen soiton ja kerroin siitä. Että soitti joku mies, väitti olevansa tulevaisuuden Mika.
Älä koskaan puhu vieraille, äläkä varsinkaan niille, jotka kaupittelee valuuttaa, sanoi isä. Heti vain sanot, että soitat poliisille, ja lyöt luurin kiinni.
– Niinpä, nyökkäsi äiti. Eikä niitä markkoja kukaan kaipaa nykypäivänä. Mitä niillä muka tekisi?
***
Vuosien mittaan soitto unohtui. Lapsuuden huolet syrjäyttivät markkatemput ja bitcoinit. Elämä jatkui koulun, kavereiden ja arjen rytmissä. Yläasteella meille siirtyi tyttö uudesta kaupungista, ja minusta tuntui ensimmäistä kertaa, että joku rinnakkaisluokan Satu oli upein ihminen koko Helsingissä. Vähitellen, varovaiset laput ja saattomat kotimatkat kasvoivat joksikin isommaksi.
Armeijavuosien jälkeen kasvoin aikuiseksi ja menin naimisiin Sadun kanssa. 1990-luvun Suomi kuohui alun huuma vaihtui pettymykseen, kun kaiken olisi pitänyt muuttua paremmaksi. Kriisit ja laman kolkutukset kuuluivat arkeen. Mainokset lupasivat kultaa ja kunniaa; todellisuus oli karumpi: yhdelleö huushollille ei riittänyt edes tarpeeksi palkkaa kunnollisiin kenkiin. Yksiön seinät ahdistivat, kun lainanmaksu haukkasi kaikki eurot…
***
Tänä iltana istuin puistonpenkillä Hakaniemen torin laidalla, ja nostin pussista halvinta olutta puolitoistalitrainen. Poltin tupakan. Katse harhaili ohi kulkevissa ihmisissä, enkä oikeastaan nähnyt mitään. En edes huomannut, kun viereeni istahti vanhempi mies, silmälasit nenällä, ruskea nahkasalkku kädessä.
Sopiiko tähän? hän kysyi kohteliaasti, vaikkei jäänyt vastausta odottamaan.
Vilkaisin häntä nopeasti ja nyökkäsin. Nostin vielä kerran pullon huulille.
– Jotenkin harmaalta näyttää, mies tuumasi ikään kuin itselleen.
Niin kuin koko elämä, tokaisin.
Eikö ole outoa? Vasta aikuisena tulee nämä harmaat päivät. Lapsena muistaa vain auringon: kevään purot ja laivat, kesän tuore ruohon ja järven tuoksun, syksyn värien hehkun, talven lumikiteiden natinan eikä mitään harmaata.
Huolista ne päivät muuttuvat harmaiksi, sanoin. Enpä lapsena uskonut, että näin kävisi…
Huomaamatta annoin itseni kertoa miehelle kaikki ne toiveet ja pettymykset, jotka olivat pirstoneet elämäni. Miten 90-luvun pankkikriisit ja pelihallit veivät rahat, miten minua huijattiin mainospuheilla hetken onni muuttui pitkäksi velkataakaksi. Lopulta Satu jätti minut tyhjän päälle ja lähti uuden miesystävänsä kanssa ulkomaille. Nyt elin satunnaisten töiden varassa, tilipäivästä toiseen.
Mutta ihan äskettäin sain uuden ajatuksen, hymyilin vähän huijaten. Seurasin yhtä “Miljonäärin ajattelu” -kurssia. Ja se yksi tyyppi suositteli sijoittamaan kryptovaluuttaan. Viikossa 500% tuotto, ja homma kuulemma varma! Olen vain aiemmin muka tehnyt kaiken väärin, mutta nyt tajuan.
Anteeksi, nuori mies, keskeytti vanha mies, nostaen silmälasejaan. Mikä koulutus sinulla olikaan? Ja työpaikka?
Töissä käyminen on lampaille, naurahdin ja join lisää. Raha tulee sijoituksilla. Olisi pitänyt tietää etukäteen, mihin kannattaa laittaa säästönsä. Sitten kaikki olisi toisin.
Istuttiin hiljaa muutama minuutti. Minä jo haaveilin mahdottomista kryptotuotoista, mies mietti omiaan.
Eli Ajattelet, että kun vaan tietäisi kaiken etukäteen, elämä järjestyisi? hän kysyi.
Totta kai, myönsin.
Olet mielenkiintoinen tapaus, hymyili mies. Saanko kokeilla sinuun erästä keksintöä? Hän avasi nahkasalkkunsa ja otti esiin vanhan mustan lankapuhelimen pyörivällä numerovalitsimella. Ymmärrätkö, aikakäsitys on kummallinen. Aika ei ole pelkkää viivaa mennyt, tämä hetki ja tuleva tapahtuvat samaan aikaan.
En kyllä ihan ymmärrä, tunnustin rehellisesti.
Sanotaan näin: juuri nyt olet olemassa kaikissa elämänvaiheissasi yhtä aikaa. Voit tässä hetkessä soittaa menneisyyteesi, hän selitti. Puhelimessa on vaan vielä vähän kehitystyötä, pystyy vain ottamaan yhteyden tasan neljänkymmenen vuoden taakse. Testasin kerran. Soitin nuorelle itselleni, kysyin mikä vuosi. Ei vaan silti yhtään muista tämmöistä tapahtumaa siitä nuoruudesta. En tiedä, muuttuuko kaikki, jos menneisyyteen puuttuu, vai toistuuko nykyisyys sittenkin samanlaisena…?
Minusta tuntui, että ukko oli vähän höpsähtänyt, mutta mitäpä siinä hävin. Netissäkin menestyneet selittävät kummia ehkä niissä on jotain perää. Mitä enemmän uskot, sitä paremmin käy, ajattelin. Katkerat vain naureskelevat ja jatkavat ruuvien pyörittämistä.
Testataan vaan! sanoin rohkeana.
Muistatko vanhan kotinumeroisi? Ja tavoittelet menneisyyttäsi, jolloin olet varmasti koulusta kotiutunut.
Sanoin vanhan numeron vieläkin ulkoa ja arvioin, että kyseisenä hetkenä olin varmasti kotona. Otin vastaan puhelimen, käänsin numerolevyä, nostin luurin.
Aikaa on vain pari minuuttia, muistutti mies. Sitten virta loppuu. Enkä ole vastuussa mistään, jos jotain sattuu.
Eiköhän tässä ehditä, vakuutin ja aloin soittaa. Piiiitkät tuutut. Katsotaan nyt, valehteleeko ukko.
Juuri kun olin varma, ettei kukaan vastaa, nuori pojan ääni murahti luuriin.
No?
Hei! Onko Mika? käteni hikosivat innosta. Tunnistin pojan itsenäni.
Vanhemmat eivät ole kotona, kuului vastaus, ja kiirehdin ennen kuin hän laski luurin.
Mika! Kuuntele nyt, älä lyö luuria kiinni. Tämä on tärkeää. Olen sinä, mutta tulevaisuudesta. Kuuntele. Ota kynä ja kirjoita ylös heti kaikki, mitä sanon. Minulla on vain hetki. Ymmärrän, että se on vaikea uskoa, mutta tee, niin mitään pahaa ei tapahdu. Saitko jo kynän ja paperin?
On, kuului omasta menneisyydestäni. Onko tulevaisuudessa oma kännykkä?
Kännykkä (Hetken kiukustuin, mutta muistutin itseäni lempeydestä.) Mika, en vitsaile. Jos nyt kirjoitat kaiken ylös, on sinulla tulevaisuudessa kännykkä ja monta muuta hienoa juttua.
Hyvä on, alan kirjoittaa, vakuutti nuori minäni.
Kerroin mahdollisimman ytimekkäästi sen, minkä keksin: miten armeijan jälkeen sain hyvän työpaikan, mutta tuhlasin kaiken yhdessä Sadun kanssa. Mika! Kuuntele! Unohda Satu, älä lähde mukaan hänen kanssaan. Vältä SYP:tä! Osta heti kaikki rahat markkoina! Mustana tiistaina 1992 myy ne, sitten taas takaisin. Älä pelaa automaateilla, mutta omista ne! Älä mene SYP:ään, osta asunto ennen kuin ne kallistuvat. Ja 2009 laita osa rahoista bitcoiniin… Kaiken mahdollisen latasin kahden minuutin puheeseen.
Onko kaikki ylhäällä? varmistin lopuksi.
On.
Säilytä lappu kuin aarre. Älä näytä kellekään, älä hukkaa! Olisi ollut vielä asiaa, mutta sitten yhteys katkesi.
***
Totuus on, ettei nuori minä ikinä kirjoittanut ylös mitään. Hän odotti vain sivistyneesti, että höpöttäjä lopettaa, ja juoksi pihalle poikien futismatsiin.
Ehkä olisi hyvä kertoa vanhemmille illalla tästä, ajattelin lapsena, kun aurinko paistoi kentälle ja elämä oli vasta alkamassa.
