Yövuoron jälkeen Noora oli niin väsynyt, että jalat laahasivat perässä kuin mummon vanhat sukat. Pakkaset olivat vaihtuneet suojasäähän, ja joka päivä tuli lisää lunta. Noora liukasteli tämän tästä loskan alla piilevän jään päällä ja sekä kirosi että nauroi kohtalolleen loska on muuten ylipuhuttu suomalainen turistikokemus.
Koko yön ei ollut ehtinyt edes lepäillä. Ensin tuotiin poika umpilisäkkeen tulehduksella, sitten mummo lonkkamurtumalla. Kaikki tuntuivat odottavan juuri yötä soittaakseen ambulanssin ja päästäkseen sairaalaan. Noora kulki kotiinpäin ja haaveili, kuinka rojahtaisi sänkyyn heti eteisen matolle. Katse viipyi maassa, jottei muksahtaisi persiilleen, eikä hän huomannut, miten talon seinästä irtosi mies ja astui tielle hänen eteensä. Noora pysähtyi ja kohotti katseensa.
Edessä seisoi mies, neljänkymmenen tienoilla, ulkomuodolla, joka viittasi joko kodittomuuteen tai huvimatkoon rautatieaseman penkkeihin. Kasvot olivat naarmuiset, vaatteet märät kuin olisi Ähtärin karhujen kanssa tapellut, ja ne näyttivät siltä kuin olisivat jääneet jonkun muun kaappiin. Noora yritti kiertää miestä, kun ei jaksanut juostakaan.
Anteeksi, auttaisitko minua? mies avasi suunsa.
Noora oli töissä sairaanhoitajana, joten avunpyyntö vaikutti häneen kuin jarrupolkimeen jäisellä tiellä. Pakko pysähtyä.
Tuota Mies nappasi päätään käsillä ja sulki silmänsä hetkeksi. Minut heitettiin junasta ulos. Onneksi lunta oli reilusti, putosin pehmeästi, enkä murtanut mitään mustelmilla vain selvisin.
Pitäisi kai vähän vähemmän juoda, Noora koetti ohittaa miehen.
Odota, en minä ollut juovuksissa! Join vain teetä. Joku varmaan laittoi jotain kuppiin. Nukahdin heti, ryöstivät ja veivät jopa vaatteet. Onneksi eivät alasti viskanneet, ja juna oli teidän asemalla.
Olikin tuuria. Sun pitäisi mennä poliisille ja terveyskeskukseen. Onko pää kipeä, huippaako, oksettaako? Luultavasti aivotärähdys, Noora sanoi ja koetti uudelleen kiertää miestä, joka ei hievahtanut.
Poliisi on jo nähty. Juna seuraavaan suuntaan kulkee vasta muutaman tunnin päästä. Asemapoliisissa ei huvittanut odotella. Eivät ne mun ryöstäjiä löydä. Kupeessa oli vanha mies, näytti professorilta; silmälasit ja terävä parta poliisit arvelee, että ne oli väärennetty. Ja varmasti kaveriakin mukana. No, ei tässä sentään käynyt pahasti. Tarvitsisin vaan peseytyä ja kuivat vaatteet. Lainaan vaan, palautan kyllä.
Jopas. Ja avaimetkaan etkö haluaisi, siellä missä kaikki eurot lojuu? Noora pyöritti silmiään.
Just niin. Kaikki vaan kaikkoavat. Voi elämä, miksi kukaan ei usko mua? mies nosti päänsä kohti taivasta niin epätoivoisesti, että Noora lopulta heltyi. Katse oli asiallinen, ja ilmaisu erilainen kuin katukulkijoilla yleensä.
No hyvä on, tule nyt meille ennen kuin vilustut kunnolla. Katsotaan, mitä vaatekaapista löytyy.
Kiitos. Sinulla on hyvä sydän. Kaikki muut sinkosi karkuun, eivät edes kuunnelleet mies lähti perään.
Noora asteli kotiinsa ja rojahti eteisen penkille. Jalat surisivat, silmäluomet painuivat kiinni. Kylppäri tuolla, Noora nyökkäsi, etsin vaatteet sillä aikaa. Mikä sinun nimesi on?
Mikko, mies löysi valot ja sulkeutui vessaan, hetken päästä suihku alkoi suhista.
Noora huokaisi syvään. Unelma lepäilystä sai taas odottaa. Veli asui jo Helsingissä, mutta vaatteita oli jäänyt nurkkiin. “Eipä se tästä köyhdy.” Hän nappasi tarvittavan mukaan, koputti kylppärin oveen ja ilmoitti laittaneensa vaatteet eteisestä löytyvän tason päälle.
Noora laittoi keiton lautaselle ja työnsi mikroon. Istuessaan pohti: jos äiti nyt tupsahtaa paikalle, hän tekee ihan varmasti väärän johtopäätöksen. Mitä muuta voisi päätellä, kun keitto porisee ja kylppärissä suihkuttelee outo mies? “Voi luoja, anna nyt äidille supermarketissa lisäaikaa.” Mutta eihän korkeampaa tahoa kiinnostanut, koska ovi aukesi.
Noora, ootko jo kotona? äiti kailotti, johon Noora vastasi keittiöstä. Ai, mä luulin että sä oot sukkasillasi kylppärissä, mutta kuka ihme siellä sitten lotraa? äidin silmät siristyivät epäluuloisina.
Älä huuda, äiti. Mies jäi junasta, käy vain pesulla, sitten lähtee Noora koetti selittää mahdollisimman lempeästi.
Niinpä tietenkin. Laitoitko sille Jannen vaatteet? Mitä oikein tapahtui?
Sanoin jo, että jäi junasta. Ryöstivät kaikki.
Herranjestas. Raahasit jonkun oudon kotiin? Jos se on varas tai mikä lie! Kyllä nyt pitää poliisille soittaa, äiti huolestui.
Äiti, lopeta jo. Hän kävi poliisissa, junia ei nyt kulje tietöitä kuulemma. Antaa suihkuttaa, kyllä se kohta lähtee, Noora tuhahti.
Suihkun ääni lakkasi, ovi kävi. “Nappasi vaatteet”, Noora tuumi.
Äiti istui eteisen tuolille ja tarkkaili oven suuntaan. Mikko astui keittiöön, toivotti vähän noloillen. Noora tajusi, että tyyppi oli kuullut kaiken keskustelun.
Näytäpä nyt, miten tuollainen roteva mies muka päivällä ryöstettiin, äiti tokaisi.
Sori, että tupsahdin teille. Olin menossa tyttären häihin yöjunalla. Joku sekoitti varmaan teehen jotain, nukahdin ja heräsin hangen puolella, ilman rihmankiertämää lakanoista puhumattakaan. Puhelin, rahat ja paperit menivät samalla Mikko levitti käsiään.
Just, mutta mitenkäs oikein osuit tänne, eihän tämä mikään asemaseutu ole? äiti tiukkasi.
Äiti, päästä ihminen syömään, ei tää mikään kuulusteluvuoro oo, Noora ärähti. Istukaa, Mikko, lämmitin teille keittoa.
Noora toi ennen harakoita ja koiranpentuja kotiin, nyt jo junasta pudonneita miehiä, äiti tuhahti, mutta teki tilaa pöytään.
Syökää, Mikko. Mut varokaa: jos satutte äidille kelpaamaan, ette enää elossa täältä poistu, Nooran äänessä saattoi kuulla suomalaista sarkasmia.
Vai niin, töissä kyllä jaksat öitä ja päiviä, mut miehestä ei mitään tietoa kohta kolkyt mittarissa, eikä mitään elämän tavoitetta. Miten mää tässä enää rauhassa kuolen, kun tytär ilman miestä jää?
Äiti lopeta, kohta Mikko luulee että ollaan jo naimisiin menossa. Älä huoli, Noora rauhoitti.
Olkaa ihan mitä ootte, äiti kohautti hartioitaan ja poistui olohuoneeseen.
Onpa teillä tiukka äiti, Mikko pyyhki suunsa.
Yksin kasvatti veljen kanssa, ehkä siksi vähän varmistelija. Hän pelkää että jään yksin niinkuin hän.
Selvä. Oletko lääkäri?
En, hoitaja. Mutta miten sä saat uuden junalipun ilman henkkareita tai rahaa?
Poliisi lupasi auttaa. Saanko käyttää puhelinta, laitan viestin tyttärelle ja kaverille?
Tietenkin, Noora nyökkäsi ja meni huoneeseen.
Mitä sinä teet tuolla? Äiti oli leiponut korurasian sisältö lattialle. Sormukset, rihkama ja kaikki kasassa.
Shhh! Jos se kuitenkin on varas vien nää tätille varmuuden vuoksi, äiti kuiskasi ja lähti eteiseen.
Noora ei viitsinyt enää pysäyttää, eihän siitä hyötyisi.
Rauhallisessa keittiössä Mikko soitti ensin tyttärelleen. Ilmeistä päätellen häitä ei varsinaisesti pilattu, isän puuttuminen ei saanut ketään hysteeriseksi. Toisen puhelun jälkeen Mikko kyseli osoitetta.
Tuota, kohta auto hakee. Olisi kannattanut jäädä kotiin. Ex-vaimo ei halunnut vanhoihin puolisoihin törmäillä, tytär vaan kutsui mukaan, aika turhaan riskeerasin henkeäni, Mikko oli apean oloinen.
Ja millainen mies on, jos auto hakee puhelinsoitolla? Noora hymähti.
Mikon olemus veljen vaatteissa oli edelleen huvittava, mutta ihan kelvollinen.
On pieni huoltofirma yhdessä kaverin kanssa. Kaveri sai puhuttua junaan, ettei tarvitse autolla ajaa. Olisi pitänyt lentää, mut skippasin koko rahan takia. No, muutama tunti ja häivyn täältä Mikko vakuutteli Nooran lisäksi varmaankin itseään.
Noora tuijotti Mikkoa ja mietti, että ehkä äidillä oli joskus pointtia. Jospa joku olisi kotona vastassa, lapset odottaisivat, elämässä olisi tolkkua. Lähes kolmekymppisenä hän asui yhä äidin nurkissa, eikä ollut juurikaan näkynyt parempaa tulevaisuutta. Ei sitten Laurin, jolle hän oli valmis astumaan alttarille. Kunnes tuli kotiin väärään aikaan ja löysi Laurin sängystä parhaan ystävänsä siinä meni sekä kihlaus että ystävyys.
Olet ystävällinen. Kaikki järjestyy varmasti sinulle, Mikko ilmoitti yllättäen.
Entä sinulle? Kaikki näyttää olevan kunnossa, yritys ja kaikki.
Ymmärrän. Sain avioeron muutama vuosi sitten. Ei vain natsannut. Ja nämä nykyajan leidit ja äijätkin ovat kovin laskelmoivia. Sinä olet viisas ja juoksutat täällä väsyneen hoitajan levosta.
Juttua piisasi. Ulkona alkoi hämärtää, kun puhelin soi.
Ai niin, auto tuli varmaan. Kiitos paljon. Tallensin numeroni, nimellä “Mikko junasta”, ettet vaan soita vahingossa, Mikko iski silmää. Jos koskaan tarvitset apua, olen käytettävissä. Kiitos avusta, vaatteet tuon kyllä takaisin. Pahoittele äidillesi, hän taisi jo päättää, että olin murtovaras, Mikko katsoi Nooraa niin haikeasti, että olisi tehnyt mieli nyyhkiä.
Vieras ihminen lähti, mutta kummasti tuntui tyhjältä. Noora hymyili vaisusti: Älä nyt enää mitään kommelluksia keksi.
En, tästä lähin vain autoilla tai koneella. Ei enää VR:n ylläreitä, Mikko virnisti.
Noora katseli Mikaa tummenevassa talvi-illassa, kun hän heilautti kättä autolta päin.
“Siinä se meni. Ei se huomennakaan minua enää muista.”
Tuliko haikea? äiti kysyi palattuaan.
Ihan sama, äsken manasit koko ukkoa, nyt kysyt miksi päästin pois.
Se on hyvä ihminen, näkyy kauas.
Miksi sitten karkasit koko rihkamasi kanssa?
Tyhmä mikä tyhmä, äiti huokaisi.
Kolme viikkoa myöhemmin vietettiin uudenvuodenaattoa. Nooran mieleen oli jo juolahtanut, ettei Mikkoa ehkä koskaan ole ollutkaan niin epätodelliselta se kaikki tuntui. Vuoden viimeinen yövuoro lupasi olla rauhallinen. Pienessä taukotilassa seisoi pöydällä minikokoinen joulukuusi. Potilaita oli enää muutama. Kukaan tuskin soittaisi ambulanssia enää illan aikana. Nyt ehtisi nukkua.
No niin, taas ollaan yövuorossa, Noora? kirurgi Vänttinen virnisti ja mulkoili leikkisästi.
Noora oli huomannut, että lääkärin yövuorolistat menivät nykyään aina yhteen hänen omiensa kanssa. Vänttinen tunnettiin viehtymyksestään nuoriin hoitajiin, joten Noora piti parhaana olla huomioimatta koko asiaa.
Ootteko paikalla? Nyt tuli jotain ihan hullua! taukotilaan syöksyi Ludmila päivystyksestä.
Onko jo joku tullut? Vänttinen veti maskin kasvoilleen ja sujautti kintaat taskuunsa.
Oikea Joulupukki oven takana! Lahjasäkki mukana ja vaatii päästä osastolle. Päästänkö?
Anna mennä vaan, katsotaanpa millainen poro siellä on. Mennäänpäs, Noora, ihmettelemään, Vänttinen nappasi Nooraa kyynärpäästä ja johdatti käytävälle.
Jo kaukaa kuului laulava miehen ääni vastaanotosta. Punaisessa kirjailtussa nutussa, parta naamalla ja valtava säkki olalla Joulupukki kinasi pääsyä potilaiden luo.
Tänne on Lappiin matkaa, ja pakkanenkin löytyi mutta ette laske sisään, Joulupukki intti, ja ääni kuulosti Nooran mielestä kumman tutulta.
Minusta Joulupukin pitäisi asua Korvatunturilla, Vänttinen nauroi. No joo, ei mitään häiritsevää melua, meillähän on sentään potilaita.
Joulupukki kiersi huoneissa ja latoi mandariineja sekä karkkeja pöydille. Mummut ja vaarit olivat haltioissaan. Sitten hoitaja Aino terapiasta pyysi Joulupukkia heidänkin puolelle, mutta pukki katsoi Nooraa neuvottomana.
Sori, Aino. Sain mukana kyllä vain oman Saanan, täällä ei ole jaossa Snegurotshkaa, Vänttinen vitsaili ja veti Nooraa mukaansa.
Viidentoista minuutin päästä pukki palasi, parta kourassa ja takki auki. Noora sävähti nauramaan.
Arvasin, että sä oot illassa, tuli ihan pakko piristää. Onnistuin?
Onnistuit kyllä, mummot eivät nuku ennen aamua, Noora kikatti.
Saan näköjään taas yksin hoitaa tämän vuoron, Vänttinen huokaisi liioitellun äänekkäästi. Painukaa vaan kahville, minä pärjään Ludmilan kanssa. Ottakaa ilo irti elämästä.
Nooraa ei tarvinnut suostutella. Kuukauden kuluttua hän irtisanoutui ja lähti Mikon mukaan. Äiti oli suunnattoman tyytyväinen. “Nyt on tytär pois nurkista, voin hyvillä mielin hiippailla hautaan. Eikun nythän tulee niitä lapsenlapsia, kuka muu niistä muka huolehtisi kuin mummo?” Ja niin päätti jatkaa elämäänsä.
Miksi kaikki kurja lasketaan kohtalon kolhuksi ja hyvä tuuriksi? Silti kumpaakaan ei juuri ilman toista elämässä kohtaa.
