Heti kun saavuin kotiin, naapuri Sirkka pysäytti minut yllättäen ja sanoi: “Jokainen päivä sinun asunnostasi kuuluu miehen huutamista, kaikki ovat jo ihan kypsiä siihen.” Miten näin voi olla minä asun yksin!
Seuraavana päivänä päätin, etten mene töihin ollenkaan. Piilouduin sängyn alle. Ja tasan 11.20 joku vieras mies avasi oven omalla avaimellaan enkä ollut uskoa silmiäni tai korviani siitä mitä hän teki.
Eilen, kun palasin kotiin, Sirkka jo odotti minua oven takana.
Teillä on päivisin hirveä meteli, hän totesi. Mies huutaa siellä.
Hämmennyin.
Se ei ole mahdollista, vastasin. Eihän täällä ole päivisin ketään. Asun yksin ja olen koko ajan töissä.
Sirkka pudisti päätään.
Olen kuullut sen monta kertaa. Aikalailla puolenpäivän aikaan. Miehen ääni. Koputinkin, mutta kukaan ei tullut avaamaan.
Hymyilin väkinäisesti ja sanoin, että varmaan olin unohtanut television päälle. Sirkka lähti, mutta hänen sanansa jäivät kaihertamaan mieltäni.
Kun menin sisään asuntoon, olo oli heti omituinen. Kiersin kaikki huoneet, mutten huomannut mitään poikkeavaa; kaikki tavarat paikoillaan, ovet ja ikkunat kiinni, mitään ei ollut kadonnut. Järki sanoi, että kaikki oli kunnossa, mutta jokin vaivasi.
Nukahdin vasta aamuyöllä.
Aamulla päätin toimia. Soitin töihin ja ilmoitin olevani sairas. Klo 7.45 kävelin ulos normaaliin tapaan, niin että naapuri varmasti näki, käynnistin auton, ajoin hetken korttelin ympäri ja palasin sitten salaa takaoven kautta sisään. Hiivin makuuhuoneeseen ja kömmin sängyn alle, vedin peiton reunat tiukasti ympärilleni.
Aika mateli. Kun kello lähestyi 11.20, kuulin ulko-oven aukeavan.
Askeleet kulkivat eteisen halki päättäväisesti kuin kotiinsa tullut ihminen. Kengät rahisivat tutulla tavalla lattiaa vasten.
Askeleet lähestyivät makuuhuonetta.
Sitten kuulin matalan, ärtyneen miehen äänen:
Taas olet jättänyt kaiken levälleen…
Hän lausui etunimeni: Aino.
Tuo ääni oli liiankin tuttu. Järkytyin tajutessani, kuka mies oli. En pystynyt hengittämään olin aivan kauhuissani.
Totuus paljastui vasta myöhemmin, kaiken jo rauhoituttua.
Asunnon omistaja, Timo Lehtinen, oli käynyt kotonani joka kerta, kun olin ollut töissä. Hänellä oli omat avaimet. Hän tiesi tarkkaan päivärytmini olin kertonut siitä huomaamattani, ihan sivumennen, kun olimme vaihtaneet kuulumisia.
Hän ei tullut varastamaan. Eikä sotkenut tai etsinyt arvoesineitä. Hän vain asui täällä hetken.
Riisui kengät eteiseen kuin kotiinsa. Istui sohvalla, katsoi Yle Areenaa, söi ruokani jääkaapista, käytti suihkua, joskus köllähti sängylleni.
Hän tiesi täsmälleen, missä kaikki on koska oli itse aikoinaan kalustanut ja valinnut tämän asunnon vuokrattavaksi. Hänelle tämä oli tavallaan yhä hänen omansa.
Sirkka oli aivan oikeassa: välillä Timo puhui itsekseen, marmatti sotkuista, vaatteistani, joita jätin tuolille. Oli ärsyyntynyt siitä, etten huolehdi asunnosta kuten pitäisi. Se oli juuri hänen äänensä, joka kuului naapureihin asti.
Hän tiesi nimeni, tavat, rutiinit; tiesi, ettei minua voi odottaa kotiin ennen iltaa.
Hän ei osannut odottaa, että olisin ensimmäisenä kuulemassa hänen äänensä.
Kun poliisi haki Timon pois, hän oli aidon hämmästynyt eikä ymmärtänyt toimineensa väärin. Asuntohan oli “hänen”, avain “hänen” ja hän oli vain tarkistanut, että kaikki on kunnossa.
Sen jälkeen en enää koskaan ole muuttanut uuteen kotiin ilman että olen vaihtanut lukot heti ensimmäisenä päivänä.
