Naisten kohtalot. Aila
Kun mummo Lempi nukkui pois, Ailasta tuli sydänjuuriaan myöten yksinäinen. Eihän miniä ollut koskaan taloon toivottu, anopin mielestä. Liian laiha, ei jaksanut tehdä töitä tarpeeksi, ja kukapa tietää, tuleeko tuollaisesta haaveilijasta lapsiakaan lainkaan.
Aila kesti kaiken, mutta aivan synkimpinä hetkinä hän juoksi Lempin luo vanha mummo oli hänelle kaikkein kallein koko elämässä, isänkin jälkeen, joka oli kadonnut sodassa, ja äidin jälkeen, joka kuoli keuhkotautiin.
Kun Heikki nuoruudessaan Ailaan silmänsä iski, vain itse Ukko ylijumala tiesi miksi. Komia mies, talo kunnossa ja viljelykset laajat mutta kahtopa, höyrähti kodittomaan, sukujuurettomaan, anoppi Hilma takanapäin kutsui Ailaa aina kerjäläiseksi.
Aila koetti miellyttää anoppiaan. Pyöri kuin hiiri, teki kaikki työt nurisematta, mikään ei ollut kylliksi. Heikin ollessa kotona kaikki oli siedettävää, mutta kun mies pakattiin rekeen ja pistäytyi naapurikylään, olisi Aila voinut juosta pakoon.
“Kärsi, Ailanen,” supatti Lempi-mummo, “kaikki kärsii aikanaan.”
Nyt Lempi oli mennyt ja vuodet vierivät, mutta Hilman viha vain kasvoi. Ei mennyt niin kuin Hilma oli ajatellut, kun Heikki toi orvon taloon. Hänhän oli jo silmännyt sopivan miniän, jykevän ja vauraan suvun tyttären, jonka myötä omaisuus lisääntyisi. Mutta ei! Poika oli isänsä kopio vahva ja itsepäinen.
Isä kuoli nuorena, ja Heikki otti ohjat. Kunnon isäntä, työn lisää ja kaikki talon asiat tarkasti hoidossa. Kunnioitti äitiään, muttei sallinut komentelua. Puhe oli kuin kirveen isku.
Heikki rakasti Ailaa silmittömästi. Heti kun kohtasi hänet, hennon, vaalean, sinisilmäisen tytön menetti päänsä. Kaikki olisi antanut tytön jalkoihin.
Aila ei rikkauksia kaivannut näki että pojalla oli sydän puhdasta hopeaa ja rakastui hullun lailla takaisin. Tiesi kyllä Hilman maineen ja kitsauden, mutta luotti siihen että Heikki pitää sanansa.
Kovuutta Aila kesti, mutta aina kun sydän kipuili liikaa, meni Lempin luo. Istu lattialla jalka sylissä, pää Lempin polvella ja itkeä ulisi kuin pieni koira. Lempi silitti hiuksia, sormet haroivat hyväilevästi ja hiljaa hän kuiskasi rukouksia Taivaan kuningattarelle, pyytäen turvaa orvolle.
Hetken päästä synkkyys hälveni ja mieli kirkastui.
Nyt ei ollut ketään kenelle juosta. Lempi oli hiljaisuudessa nukahtanut pois. Aila itki kovemmin kuin yksikään jokikuu, yksi koko maailmassa.
Sanotaan että aika parantaa, mutta se ei pidä paikkaansa. Aila huomasi, että vaikka päivä kuluu, sydämeen jäi arpi. Kun suru käväisi, muistuivat taas Lempin lempeät kädet ja hän itki uudelleen.
Talossa raivosi yhä suurempi kiukku. Hilma syötiin vihassa miniä kolmatta vuotta talossa, mutta ei pojanpoikaa saati perillistä. Lasten puute oli kuin syylä ja aiheutti myrkkyä Ailalle. Kyläläiset supattivat, että Heikin perilliset menisivät hautaan hänen mukanaan.
Mutta kun Heikki kotiin tuli ja näki rakkaansa, kaikki huolet haihtuivat. Hän olisi voinut kantaa Ailaa sylissä maailman ääriin.
Ja sitten tapahtui ihme, jonka ehkä Jumala, ehkä rakkaus soi Aila jäi raskaaksi.
Hilma raivosi, Heikki puolestaan rakasti vaimoaan entistä enemmän. Anoppi kiersi pesän mustana variksena. Jos Aila hetkeksikin pysähtyi huilaamaan, oli Hilma siellä jo:
Siinä sitä istutaan, laiskimus! Vai luuletko, että kun maha kasvaa, voit välttää kaikki askareet! sähisi hän, käsivarret lanteilla.
Enhän minä, äiti, ihan vain istahdin, kierrän kyllä koko aamun, vastasi Aila ujosti.
Kierrät muka! Meillä ei piikoja ole, ei aristokraateille olla. Vettä pitää kantaa! Mies tulee kotiin ja kaikki saavinsa tyhjiä. Mene pois, jos et jaksa en tarvitse sairaalloista vaimoksi pojalleni!
Aila nousi hiljaa, otti vesisangot ja meni lähteelle. Vanhat naapurimummot päätään puistellen: “Onpas Hilma paha, paiskoo miniää vaikka viimeisillään, eikä armoa anneta.”
Aila synnytti aikanaan pojan, mutta kaikki ei mennyt hyvin. Poika oli heikko, voimat vähissä, hengitys herkästi katkolla ja sinertyi tuon tuostakin.
Itsekin olet kuin varjo, ja poika samoin, Hilma arvosteli, katsoen lasta halveksuen.
Ei kai tuota noin voi puhua, äiti! Oma veri kumminkin! itkien Aila koetti toppuutella.
Jospa se edes perilliseksi ehtisi, vastasi Hilma ilkeästi. Kohta papan laatikkoa nikkaroidaan.
Aila itki lohduttomasti, ja Hilma vain pisteli purevampia sanoja. Ajatteli, että jos poika kuolisi, heittäisi Heikki Ailan pois ja ottaisi mieleisemmän vaimon pyöreäposkisen ja terveen.
Heikki teki töitä, sääli vaimoaan, kantoi vauvaa käsivarsillaan poika mahtui kämmenille. Kun lapsi tunsi isän turvan, se joskus melkein hymyili.
“Olkoon vaikka heikko, kyllä me vielä maailmalle näytetään,” Heikki ajatteli.
Tuli ristiäisten aika ja poika sai nimen Väinö. Kaikki olisi voinut olla hienosti, ellei Väinö pysynyt heikkona ja laihtui edelleen.
Eräänä päivänä Heikillä oli töitä kaukana. Hän hyvästeli Ailan ja sanoi lähtiessään:
Ei ole matka lyhyt, mutta älä huoli Väinöstä, kasva poikaa ja älä kuuntele ketään…
Sitten Hilma pääsi vapaaksi. Vauvan kanssa Ailan olisi pitänyt vain levätä, mutta missäpä siellä! Anoppi kyykytti; vettä, puita, eläimet Aila ei saanut hetken rauhaa. Yöllä lapsi itki, päivällä työt vaativat. Aila kului, väsyi. Ja poika heikkeni yhä.
Syksy tuli, tihkusade ja kurat.
Ihan oikein Heikki tekee, kun viipyy, Hilma letkautti eräänä päivänä. Parempi toisella kylällä löytää uusi vaimo, terveempi.
Nämä sanat jäivät Ailan päähän kiertämään.
Hilma lisäsi joka päivä pisaran epäilyksiä Ailaan:
Etkös sää Heikkiä sääli? Poika kuolee pian, sinäkin varmaan perässä. Anna lapsen mennä, päästä Heikki vapaaksi.
Minne minä menisin? Pakkaset tulossa ja poika sairastaa!
Ja jos meneekin, eipä suuri tappio ei tuokaan kunnolla elänyt. Saa Heikki uuden elämän ja uusia lapsia.
Aila ei ollut uskoa korviaan. Voiko äiti näin puhua? Eikö sääliä omia lapsiaankaan? Väinö alkoi kiljua, veti siniseksi ja vaipui hervottomaksi.
Mieti, Aila, ei voi onnea rakentaa toisen kurjuudelle, Hilma lausui kylmänä ja poistui huoneesta.
Meni vielä pari viikkoa. Ensilumi peitti maan. Aila riutui, ryhtyi toisinaan antamaan vastarintaa Hilmalle, mutta turhaan: ei hän ollut omassa kodissaan, eikä Heikkiä kuulunut. Uutisia miehestä ei ollut tullut.
Miksi Aila ei ymmärtänyt, että jotain saattoi olla sattunut Heikille? Hilma kylvi epäilyksen siemenen niin syvälle, että Aila syytti itseään siitä, että mies ei palaa.
Ei elä eikä anna elää! Hilma hölisi itsekseen.
Lopulta mitta täyttyi.
Aila meni huoneeseensa. Keräsi vaatteet kääröön, ei ottanut mitään ylimääräistä. Kääri Väinön huiveihin, astui ulos.
Hilma seisoi paikallaan, pelkäsi säikäyttävänsä pois momentum, jota oli odottanut. Eihän huolta jo viikkoja aiemmin oli tullut sanoma, että Heikki oli elossa, vaikka rosvojoukko oli retkellä loukannut. Sairaalassa suurkaupungissa tointui. Ei Ailan tarvinnut sitä tietää saisi uskoa, mitä Hilma halusi.
Aamulla Hilma levitti huhun kylällä, että Aila meni sekaisin pojan kuolemasta, nappasi lapsen ja katosi lumisateeseen. Itki ja pysäytti, muttei miniä kuunnellut.
Parin päivän päästä kukaan ei enää muistanut. Pimeä talvi piti ihmiset sisällä ja kaikki unohtui.
***
Aila kulki metsän viertä ja peltoa pitkin. Pelkäsi, että joutuu pahoille ihmisille mutta itsestään ei piitannut, sydän poltti pojasta.
Yö kului, aamu sarasti, kylän katot kajastivat kaukana.
Aila ei toivonut majoitusta, ajatteli, että ehkä joku antaisi leipäpalan ja vettä, ja päästäisi hetkeksi sisälle lämmittämään.
Kadut autioina, savupiiput tupruttivat valkoista savua. Talvisin kukaan ei liiku, vain vedenhakija satunnaisesti näkyy.
Aila pysähtyi kaivolle, istui penkille lepäämään. Nainen tuli kantaen sankoja, jykevä, posket punaiset pakkasesta. Katsoi alaspäin Ailaa, joka kutistui vieläkin pienemmäksi.
Nainen katsoi pitkään, sitten kysäisi:
Mikäs sinä olet? Sininen pärjääjä, jäätynyt varmaan?
En kenenkään, Aila vastasi hiljaa. Matkalla vain, piti mennä jatkamaan naapuripitäjään, valehteli.
Isän luokse siellä? nainen siristi silmiään.
Juu, isä siellä, Aila sepitti.
Tämmöisellä kelillä koirakin saisi katon päänsä päälle, ja sinut komennetaan kulkemaan, lapsenkin kanssa.
Se sai Ailan itkemään, kyynelistä ei tullut loppua. Kädet jääkylminä kasvoilla, hän nyyhkytti.
Nousepa, nainen komensi. Jätti sankonsa, auttoi Ailan seisomaan.
Tuvan lämpö pehmitti, uunista tuoksui perinteinen yrttihauduke. Aila lysähti penkille, nyt vasta huomasi uupumuksensa.
Nainen auttoi riisumaan ja otti hellästi lapsen.
Minua kutsutaan Ainoksi, nainen sanoi ja käärmisti Väinön kapaloista.
Hyvä tavaton! Pienihän tämä on! Aino säikähti. Onko kastettu?
On, Aila sopersi, Väinöksi nimettiin, ja putosi polvilleen, menettäen tajuntansa.
Aila ei tiennyt kauanko makasi. Herätessään oli lämpimässä peitossa, hiljaisessa tuvassa. Poika ei ollut sängyssä, nainenkaan ei näkynyt. Syntyi paniikki; Aila syöksyi ylleen ensimmäisen takin ja aikoi lähteä ulos. Silloin ovi aukesi Aino tuli sisään.
Heräsit vai? Minne matka?
Missä poikani on!? parahti Aila.
Tyhmä tyttö kolme päivää olit tajuttomana. Minä vein hänet… metsään, äitini luokse.
Miksi!? Aila tunsi veren hyytyvän.
Vahvistaakseeni häntä. Tule, kerron.
Nainen kaatoi Ailalle yrttijuomaa ja istui vastapäätä.
Juopas ja puhu.
Aila kertoi kaiken, rakkaudesta, anopin vihasta, heikosta pojasta, vuodatti koko kivun.
Aino kuunteli hiljaa.
Jumalan tiet ovat kummalliset, hän lopulta sanoi. Älä pelkää, Aila. Poikasi tulee vielä kuntoon, ja sinulle avautuu vielä onnellisempi tie, kun kerran löysit minut. Kaikki koettelemuksesi eivät ole ohi, mutta muista: säilytä valosi, sillä löydät aina tien pimeästä.
Saanko nähdä poikaa, täti Aino, Aila anoi.
Vien sinut metsään katsomaan. Mutta emme palaa yhdessä, lasta et voi ottaa mukaasi vielä.
Miksi pelottelette! Miten voin jättää hänet! Aila itki.
Pue päälle, Aino sanoi. Tule.
Hän ohjasi Ailan metsän läpi pienelle mökille.
Ovi aukesi ja vanha nainen astui hämärästä laiheliini, mutta lempeä. “Tule pois, lapseni,” hän kutsui. “Poikasi nukkuu vielä, älä herätä.”
Aila näki hämärässä Väinön, nyt paljon punaposkisena kuin ennen.
Näin se menee, mummo naurahti, istu ja kuuntele. Minua kutsutaan mummu Aleksaksi. Monet kyläläiset pitävät minua noitana. Siksi asun metsän rauhassa.
Aila pelästyi.
Ei kannata pelätä. Moni puhuu pahaa, vaikka ei tiedä mitään. Mitä luulet, miksi poikasi sairastui?
Aila oli hiljaa.
Ajatuksiin kannattaa joskus luottaa: sinulla on itselläsi vastaukset. Varo raskaana kulkemasta hautuumaalla! Kävit Lempin haudalla, eikö vain? Vedit mukanaan kuoleman henget ne tarttuivat Väinöön ja veivät voimat.
Aila valahti kalpeaksi.
Rauhoitu, mummo sanoi. Me hoidamme hänet kuntoon, anna aikaa pari päivää.
Aino laski kätensä Ailan päähän, silitti hiuksia, ja Aila tunsi olonsa keveämmäksi kuin vuosikausiin.
***
Niin elämä asettui uomiinsa. Viikon päästä Aleksa-mummo palautti Väinön terveempänä kuin koskaan. Aila eli Ainon luona kiitollisena, ei ollut rasitukseksi.
Miksi Aleksa asuu metsässä? Hyviä parantajia ei joka kylässä ole, Aila kysyi.
Niin kauan sitten, Aino kertoi, kun äiti oli nuori, auttoi seudun väkeä ilmaiseksi. Vaan kun kolmen perheen lapset kuolivat yhdellä kertaa, ihmiset ladattuivat häntä vastaan. Väittivät että noitana vihaa ja tappaa. Isäni sai vaivoin väkijoukon rauhoittumaan.
Sittemmin Aleksa ei enää auttanut aikuisia suoraan, hoiti vain metsän rauhassa lapsia. Jos kenellä lapsi sairastui, tämä vietiin mökin portaille ja jätettiin odottamaan. Jos lapsi palasi kolmen päivän päästä, tiesi että paranisi. Mutta jos ei tullut, tiesi, että elämästä oli aika luopua.
Mutta miten mummo hoitaa lapset?
Parempi, ettet kaikkea tiedä, Aino virnisti. Mutta paholaisia ei hän auta.
***
Kaukana vanhassa kodissa tapahtui. Heikki palasi talolle, astui tupaan ja näki, ettei mitään tuttua ollut jäljellä. Äidin selitys:
Anteeksi, poikani, Hilma itki, en voinut pitää huolta. Kun lähdit, poika kuoli. Aila menetti järkensä, nappasi ruumiin ja katosi yöhön. Kaikkialle etsin, mutta kuin olisi musta kangas nielaissut.
Heikki istui, sanat kiertelivät kuin jääpuikot päässä: “Kadonnut, kadonnut…”
***
No nyt riittää, Hilma tuli huoneeseen, olet kuin haamu, päiväkausia vain tuijotat seinää. Ja mitä nyt, elämälle pitää antaa mahdollisuus!
Heikille menetin rajusti, mutta elämä jatkui, kevät koputti ikkunaan. Tila piti kunnostaa, mutta sielussa ei mikään liikahtanut.
Hilma yritti järjestää uusia naisia, kunnes Heikki päätti että kukaan ei korvaisi Ailaa ja kielsikin puheen uudesta vaimosta.
Talossa oli kylmää ja yksinäistä, mutta aika kului. Vuosia vieri, Hilma harmaantui, lakkasi nukkumasta. Lopulta hän mustui ja kaatui sänkyyn. Lääkäri kävi, ei auttanut sielun kipuun ei salvaa ole.
Sitten Hilma kuoli, kertomatta koskaan, mitä syksyisenä yönä oli todella tapahtunut.
Heikki jäi aivan yksin. Iltaisin ajatukset hiipivät kuin käärmeet mieleen ja hän päätti: äidin muistopäivän jälkeen hän lähtisi hänen peräänsä.
***
No, mitä tulit, Aleksa-mummo jupisi tuvan hämärässä, pimeän nurkan varjoille. Elävänä ei ollut omaatuntoa, niin mistäs nyt ilmestyisi!?
Tummassa nurkassa leijaili anoppi Hilman sielu.
Ei näe, varjo itki.
Tietenkään ei näe! Aleksa murahti. Olet jo aiheuttanut tarpeeksi pahaa kaikille.
En itseni tähden, vaan Heikin…
Sinä sen tiedät! Näytä nyt sitten.
Silloin sielu peitti Aleksan kuin harso, ja mummon silmissä vilisi kuvia: Heikki seisoi korven suon reunalla, takana peikkojen joukko, ne odottivat ottamaan uuden sielun…
***
Aila, Aino sanoi, olisi ihanaa käydä poimimassa puolukoita! Veisin äidilleni, hän tekisi lapsille hyvää talvikarkkia.
Käyn kyllä, kunhan huomenna, jos hoivaat Väinöä sillä aikaa.
Sehän käy, Aino hymyili ja nosti Väinön polvelleen, Suloinen pieni. Jumala ei minulle omia lapsia suonut, mutta sinä tuot onnea tuvalle.
***
Neljättäkymmentä on Hilman haudallakin vietetty, muistopäivän ruokailut pidetty, naapurin väki lähtenyt kotikolonioihinsa. Heikki odotti hetken, astui metsään, polkua ei nähnyt muttei välittänytkään. Elämä vilahteli silmissä Aila, Väinö, äiti, isä… Onni oli ollut ohut hetki.
“Kun ei ole mitään, miksipä jatkaisin,” Heikki ajatteli, astui suolle. Maa sakahti jalkojen alla, kylmä vesi kietoi nilkkoihin ja veti alas.
Mutta yhtäkkiä kuului laulua, heleä tytön ääni kuiskasi kaukaa tuli läheltä ja lähemmäksi. Ja tuttu se oli.
Valkea haamu vilahti puiden lomassa, ääni kuului selvemmin.
Aila… Heikki sanoi, olen tulossa luoksesi, rakkaani.
Laulu vaimeni, varjo pysähtyi. Ja sitten, puskan takaa astui Aila, silmät pyöreinä. Mies seisoi keskellä suota, vyötäröään myöten rahassa.
Kuvittelenko sut? Heikki sanoi. En saanut olla kanssasi eläissäni, mutta nyt tulit vastaan.
Aila säikähti, huusi:
Mitä puhut, eläähän minä! Oikeasti!
Heikki jähmettyi, repeytyi irti suosta niin että veri roiskui. Tunnisti rakkaansa juoksi sen luokse, eikä päästänyt enää irti.
***
Kun Heikki sai tietää että Aila on elossa ja Väinökin terve, meinasi sekoamisen rajoille mennä ilosta.
He viettivät kaiken aikansa yhdessä, ja vanha paha unohtui. Heikki päätti jättää vanhan kotitilan kokonaan, siirsi kaiken vähitellen Ainan kotikylään ja jäi asumaan Ainon luo tähän, joka oli vieras veressä, mutta sydämessä tärkeämpi kuin äiti.
***
Ja Hilman hauta kasvaa heinää. Kukaan ei tiedä, löytikö rauhaa levoton sielu, joka oman käden kautta rikkoi kaiken. Oma ahneus, katkeruus niin paljon pahaa, ettei aika sitä unohda.
©Kevät valui metsän läpi, suli puroiksi ja valoksi. Aila ja Heikki istuivat Ainon pirtin portailla Väinö leikki sammalkivillä, naurahti ja kömpi eteenpäin pienin askelin. Aila katseli miestään, jonka silmissä uuden elämän palo. Kaikki menneet vuodet, kaikki kipu, olivat muistoina, mutta nyt elämä hengitti kevyemmin.
Aino lauloi tuvassa, leipoi ruisleipää; Väinön ilo tarttui jokaiseen. Aleksa-mummo kävi kerran viikossa toi villiyrttejä, kertoi salaisuuksia metsästä. Jokainen päivä toi uuden toivon, sydämen liikkeen, jota Aila ei uskonut enää kokevansa.
Eräänä iltana, kun tähdet syttyivät puiden latvoihin, Aila kantoi Väinön sänkyyn ja jäi hetkeksi ikkunaan tuijottamaan. Hän muisti Lempin sanat: Kaikki kärsii aikanaan. Nyt hän ymmärsi joskus kärsimys on silta valoon, ja vaikka arpi ei katoa, se loistaa hiljaa hopeaa.
Heikki tuli taakse, laski kätensä Ailan hartioille. Sanaakaan sanomatta he katsoivat taivaalle ja siellä, juuri siinä illassa, Aila kuuli kuin tuulessa Lempin lempeän äänen, joka siunasi heitä vielä kerran.
Talon valot paloivat kauan kylän laidalla. Metsä ympärillä kasvoi kesän vihreyttä; jokainen marja, jokainen lintujen laulu muistutti, että elämä voittaa aina. Eivätkä he enää koskaan olleet yksin.
