— Olemme asemalla, sinulla on puoli tuntia aikaa tilata bisnesluokan taksi minulle ja lapsille! — julisti sukulaiseni — Oletko sinä minulle sisko vai vain satunnainen ohikulkija? Eikö hävetä käyttäytyä noin, vieläpä lasten edessä? Oletko tosiaan näin kyvytön ostamaan rakkaimmille siskonlapsille vaatteita? Miksi minun edes pitää pyytää sinua hankkimaan heille jotakin? Eikö sinun pitäisi tarjota apua ihan itsekin? Rahallisesti auttaa! Sinähän et onnistunut saamaan lapsia – tuskin koskaan onnistutkaan! Minä olen yksinhuoltaja! — Anni heitteli sanojaan kuin tikkoja siskoaan kohtaan, yrittäen satuttaa Paulaa ja tunkeutua yhä syvemmälle tämän henkilökohtaisiin rajoihin. Paula ei koskaan ollut perheen lempilapsi. Äiti sai hänet ilman miestä, ja kun meni naimisiin, alkoi vanhempi tytär olla jatkuvasti tiellä. Uusisä moitti Paulaa ruokapaloista ja äiti purki häneen ärtymystään siitä, että joutui naimisiin kuka nyt sattui vastaan tulemaan, kun ei halunnut jäädä yksinhuoltajaksi. Nuoremman siskon syntymä toi helpotuksen – Paulalle löytyi vihdoin tarkoitus: olla pikkusiskonsa hoitaja. Paulan täytyi uhrata kaikki aikansa, olla aina siskon kanssa, ruokkimassa, leikittämässä, opettamassa – omasta elämästään, koulusta ja harrastuksistaan huolimatta. Jos Paula ei ehtinyt ajoissa pukea tai ruokkia pikkusiskoa, häntä rangaistiin, eikä hän saanut mennä ulos kavereiden kanssa eikä luokkatoverin synttäreille. Vuosien myötä pienestä Annista kasvoi samanlainen kuin vanhemmistaankin: hänen silmissään Paula oli kuin palvelija. Täytettyään 18 vuotta, päätti Paula muuttaa kaiken. Hän haki opiskelemaan niin kauas kotoa kuin mahdollista, pakkasi tavaransa ja lähti päättäväisesti, eikä aikonut enää palata. Seuraavat kymmenen vuotta perheen kuulumiset eivät enää kiinnostaneet häntä, ja yhteydenottoja tuli harvoin – vain silloin, kun tarvittiin rahaa, joita ei koskaan maksettu takaisin. Vierailu ei kiinnostanut, mutta kuuli sentään, että sisko sai lapsen 17-vuotiaana, meni naimisiin 18-vuotiaana ja synnytti kaksoset, jottei miestä kutsuttaisi armeijaan. Kaksosten isä koki varhaisen vanhemmuuden vaikeudet ja häipyi, jättäen nuoren vaimon yksin. Yhtäkkiä puheluita alkoi tulla tiheämmin. Toisin kuin Annilla, Paulalla kulki elämässä hyvin: koulutus, vakituinen työ, omistusasunto, pieni mutta oma. Vanhemmat alkoivat soitella viikoittain rahapyyntöjen kanssa, useimmiten Anniin ja tämän lasten tarpeisiin liittyen: — Paula, Polinan takki repesi. Tarvitsemmme viisi tonnia heti tai lapsi ei pääse aamulla päiväkotiin! — Paula, kaksosille pitäisi ostaa lahjat synttäreiksi! Anni löysi sopivat, laita kymmenen tonnia tulemaan. — Paula! Annilta meni työ taas, eivät ymmärrä monilapsisen äidin haasteita! Nyt sinä maksat kaksosten päiväkodin ja Polinan eskarin! Jokainen pyyntö oli kuin käsky, eikä vanhemmat koskaan kysyneet, oliko Paulalla varaa tai mahdollisuutta antaa rahaa. Eikä heitä kiinnostanut, miten Paulalla meni. Äiti luuli Paulan elävän ruhtinaallisesti – ja että hän voisi ja saisi tehdä vielä enemmän perheen eteen! Paula ei voinut koskaan sanoa ei — syyllisyyden tunne kulki mukana lapsuudesta asti. Jokaisen äidinpuhelun jälkeen Paula huokaisi syvään ja vilkaisi pankkitiliään, miettien mistä joutuisi taas nipistämään. Pariisissa ei ehkä ollut yhtä värikästä yksityiselämää kuin pikkusiskolla, mutta Paula “ylpeili” epäonnistuneella avioliitollaankin. Nopeasti selvisi, että Paula ei voisi saada lapsia – mies päätti, ettei tarvitse tällaista vaimoa, ja jätti Paulan yksin suruineen. Kun Paula vihdoin kertoi äidille, tämä teki siitä koko suvun salaisen puheenaiheen: — Meidän Paula kun on sellainen “tyhjä kukka”… Hyvä kuitenkin, että Annilla sentään on niitä lapsia! Hetkeksi Paula sai rauhan, kunnes eräänä aamuna Annin “sisarusrakkaus” iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Paulan harvalukuisten vapaapäivien aamuna puhelin soi: — Paula, missä oikein luuraat? Pitäisikö minun muka lasten kanssa matkustaa bussilla? Tilaa taksi — mutta älä missään nimessä mitään halpaa! Tupakaisen taksin takapenkki ei sovi meille! — Anteeksi, mitä? Miksi minun pitää tilata sinulle taksi? — Paula hämmästeli. — Ja etkö muka tiennyt? Sulla on iso asunto, minä muutan nyt lasten kanssa sinne. Ei täällä meidän pikkukaupungissa mitään tulevaisuutta ole. Tilaa taksi asemalle, meillä on puoli tuntia aikaa. — Sisko löi luurin korvaan. Paula istui alas, uutinen ei todellakaan ollut iloinen – vaikka muutti aikoinaan satojen kilometrien päähän, ei siskosta voinut päästä eroon. Illalla Anni jakoi jo käskyjään: — Huomenaamulla löydät mulle duunin sun toimistosta. Sen pitää olla hyväpalkkainen, mutta ei liian rankka. Vain nuoria miehiä työkavereiksi, ja työstä pitää päästä pois tarpeen mukaan! Kaksosille pitää ostaa kerrossänky, ei täällä kaikki voida sohvalla nukkua! Tänään nukun sun sängyssä poikien kanssa, ja Paula, sinä ja Polina menette sohvalle. Ja kylmät on tulossa — hanki lapsille lämpimät kamppeet! Katso, etteivät jää jälkeen muista! En halua, että mua pilkataan yksinhuoltajana! Paula kuunteli ja ihmetteli, miksei ollut jo laittanut siskoaan pihalle? Miksi edes salli tällaista kohtelua? Miten on päästänyt tilanteen näin pitkälle? Yhtäkkiä suuttumus ja halu puolustaa itseään voittivat – Paula nousi ylös ja sanoi päättäväisesti: — Tänään yöpyätte täällä, mutta huomenna vien sinut asemalle ja palaat takaisin vanhemmille! En enää maksa sinun elämääsi enkä lähetä rahaa lapsillesi! Sinä olet heidät saanut, sinä myös kasvatat! Olen velkani teidän perheelle maksanut! Jos ette lähde aamulla, kutsun poliisit – ja ihan sama vaikka mukana on lapset! Nukumme kaikki sohvalla, minä haluan oman mukavuuden takaisin! Paula puhui niin päättäväisesti, ettei Anni saanut edes sanaa suustaan. Tämä valitti koko illan ja soitteli itkuisia puheluita äidille, mutta Paula ei enää reagoinut. Aamulla hän ei enää edes vienyt siskoa asemalle — vaan lykkäsi tälle vähän rahaa taksiin, toivottaen hyvää matkaa. — Tämä oli nyt tässä — saat unohtaa osoitteeni! Tästä eteenpäin elän omaa elämääni — se ei pyöri enää sinun ehdoillasi! — Paula sanoi ja sulki oven. Hän itki vielä pitkään, mutta tiesi tehneensä oikein — muuten sukulaiset olisivat vaatineet hänet hengiltä. Kun Paula viimein pääsi eroon raskaasta syyllisyystaakastaan ja turhista velvollisuuksista, hän alkoi hengittää vapaammin. Hän tapasi uuden miehen ja parin vuoden kuluttua meni naimisiin. Paula ja puoliso adoptoivat kaksi lasta — ja elävät nyt onnellista arkea omassa perheessä.

Täällä asemalla ollaan, sulla on puoli tuntia tilata bisnestason taksi mulle ja lapsille! tokaisi siskoni Eira suorasanaisesti.

Oletko sinä oikeasti mun sisko, vai ohikulkija vain? Eikö sinua yhtään hävetä käyttäytyä noin, varsinkaan lasten edessä? Onko muka niin vaikeaa ostaa kummilapsillesi vaatteita? Minunhan ei edes pitäisi pyytää, vaan sun pitäisi tarjota ja autella ihan omasta tahdosta! Sinulla kun ei omia lapsia ole koskaan tullut, tuskinpa edes tulet saamaan! Minä olen yksinhuoltaja! Eira heitti minuun sanoja kuin tikkoja, yrittäen satuttaa mahdollisimman syvältä ja astuen joka askeleella mun henkilökohtaisten rajojen yli.

En ollut perheessämme mikään lempilapsi. Äitini oli synnyttänyt minut ilman miestä, ja kun hän meni myöhemmin naimisiin, minä olin vain hankala ylimääräinen taakka. Isäpuoli muistutti minua jatkuvasti siitä, ettei minua olisi oikeastaan tarvinnutkaan. Äiti puolestaan purki vihansa minuun siitä, että joutui menemään naimisiin kuka ensimmäisenä huolikin, kun ei halunnut jäädä yksinhuoltajaksi. Vasta kun Eira syntyi, sain ilmaa. Minulle annettiin uusi tarkoitus ollahan pikkusiskolle hoitajana.

Aikani piti käyttää siskon ruokkimiseen, viihdyttämiseen ja kehittämiseen, vaikka itselläni oli koulua, ystäviä ja harrastuksia. Jos en ehtinyt vaihtaa Eiran vaippaa ajoissa tai ruokkia häntä, minulta kiellettiin ystävien tapaamiset ja synttärit. Kun Eira kasvoi, hän oppi nopeasti suhtautumaan minuun kuten vanhemmatkin: olin hänelle lähinnä palvelija.

Täytettyäni kahdeksantoista, päätin muuttaa koko elämäni. Tuolloin valitsin opiskelupaikan mahdollisimman kaukaa, Tampereelta saakka, pakkasin tavarat ja lähdin enkä aikonut koskaan palata. En juurikaan miettinyt siskon ja vanhempien elämää seuraavan kymmenen vuoden aikana. He soittelivat erittäin harvoin, ja silloinkin vain pyytääkseen rahaa, joita ei koskaan maksettu takaisin.

Kotona käymistä vältin, vaikka tiesin että Eira oli saanut ensimmäisen lapsen seitsemäntoistavuotiaana, mennyt kahdeksantoista täytettyään pikapikaa naimisiin ja synnyttänyt pian kaksoset. Mies ei kuitenkaan kestänyt nuorena isänä oloa, jätti vaimonsa ja vaati avioeroa.

Sen jälkeen puhelut kotiin alkoivat tiheämmin: olin opintojeni jälkeen löytänyt työpaikan mainostoimistosta Helsingissä. Etenin pikkuhiljaa parempiin tehtäviin ja palkka nousi hitaasti mutta varmasti, minkä ansiosta pystyin ottamaan asuntolainan ja ostamaan pienen yksiön Pasilasta.

Vanhemmilleni oli tärkeää tietää, ettei minulla ollut taloudellisia huolia siksi he pyysivät yhä useammin rahaa lapsilleen. Lainoja ei tietenkään koskaan maksettu takaisin. Pyynnöt kuulostivat enemmänkin käskyiltä:

Sanni, Polan takki hajosi, lähetä viisisataa euroa. On kiire, ei ole huomenna mitään päälle laitettavaa päiväkotiin!
Sanni, kaksoset tarvitsevat lahjarahat, niillä on synttärit! Kakskytäviisi sataa, heti kiitos.
Sanni! Eiralla taas potkittiin töistä. Kuka muka ymmärtää, että monilapsisella äidillä on muuta ajateltavaa kuin duuni! Nyt maksat kaksosten tarhat ja Polan eskari heti!

Äiti ei koskaan kysynyt, miten minulla itselläni meni. Hän ajatteli, että elän hyvin, kaukana perheestä. Hän ei myöskään iloinnut saavutuksistani hänen mielestään minun olisi pitänyt vain paiskia enemmän töitä ja lähettää enemmän rahaa kotiin.

En kuitenkaan koskaan pystynyt kokonaan karistamaan syyllisyyttä, jonka sain jo varhain. Kerran toisensa jälkeen, kun äiti soitti, huokaisin, avasin verkkopankin ja laskin, mistä joutuisin taas kuukaudessa tinkimään.

Omassa elämässäni oli ollut lähinnä yksi isompi episodi epäonnistunut avioliitto. Tapasin Juhan työpaikalla ja menimme nopeasti kihloihin, mutta pari kuukautta ennen häitä minulle selvisi lapsettomuuden lopullisuus. Juha sanoi, ettei halunnut lastentonta vaimoa, ja lähti. Käsittelin suruni yksin, mainitsin asiasta äidille vasta pari vuotta myöhemmin. Sen jälkeen lapsettomuuteni nousi lähes jokaisessa sukutapaamisessa:

Sanni se on oikea tyhjä kukka, ei tuosta mitään tullut! Onneksi Eira on sentään antanut meille lapsenlapsia… äiti valitti.

Hetken aikaa hän jätti minut rauhaan, mutta yhtenä harvoista vapaapäivistäni Eira soitti, uudenlaisella äänellä.

Sanni, missä sinä oikein viivyt? Pitääkö minun muka lasten kanssa kulkea bussilla kaupungin läpi? Nyt heti taksi meille, ja ei mitään halpista kiitos! Lapsia tulee huono olo sellaisessa viinan hajuisessa kyydissä! Nyt oikeasti!

Hei vaan, missä sinä edes olet? Ja miksi minä muka tilaan sinulle taksin? hämmennyin.

Eikö äiti kertonut? Muutan sun luo! Ei tuossa Nurmijärven tuppukylässä ole mitään tulevaisuutta! Asun tästä lähtien sinun kanssa. Olen asemalla, sulla on puoli tuntia hoitaa kyyti meille. Sitten linja katkesi. Menin istumaan, uutiset eivät varsinaisesti ilahduttaneet. Olin muuttanut satoja kilometrejä kauemmas, eikä siitä ollutkaan apua tämän siskon kanssa.

Illalla Eira oli jo jakamassa ohjeita.

Huomenna järkkäät mulle töitä sieltä sun toimistosta! Sun pitää olla esimies, voit järjestää kunnon palkan. Ei mitään rankkaa, ja työpaikalla pitää ehdottomasti olla nuoria miehiä! Ja joustavat työajat, tietenkin! Kaksosille ostat kerrossängyn, ei me kaikki voida ahtautua yhdelle sohvalle! Tänään voin nukkua sun sängyssä poikien kanssa, sä ja Pola voitte mennä sohvalle. Ai niin, kohta tulee pakkaset, joten ostat myös lapsille uudet talvivaatteet. Ja ettei näytetä yhtään huonommilta kuin muut! En halua, että minua haukutaan eronneeksi bilettäjäksi!

Kuuntelin ja mietin: miksi en ollut jo heittänyt tätä hemmoteltua neitiä ulos? Miksi ylipäänsä siedin tällaista? Miksi en ole puolustanut itseäni, annoin asian mennä näin pitkälle? Sisälläni kipinöi yhtäkkiä vanha suuttumus, pettymys ja halu olla vihdoinkin reilu myös itseäni kohtaan. Nousin pystyyn ja iskin kämmenellä pöytään.

Yhden yön saatte olla täällä, mutta huomenaamulla vien sinut takaisin asemalle ja lähdet kotiin! En enää elätä sinua enkä maksa yhtään sinun lasten menoja! Sinä ne synnytit, ja sinä saat ne kasvattaa! Olen kyllästynyt! En ole sinun äitisi. Kaikki rahat, mitä olen teidän perheelle antanut, ovat maksettu velka. Huomenaamulla lähdet omin avuin muuten soitan poliisit, eikä minua siinä vaiheessa kiinnosta lainkaan, että mukana on lapsia! Niin, ja nukutte kaikki kolme sohvalla, minä nukun sängyssä niin kuin ihminen!

Sanoin kaiken hyvin päättäväisesti, niin että Eira ei saanut sanaa suustaan. Hän mutisi ja soitteli äidille, mutta en suostunut enää reagoimaan. Aamulla käskin hänet ulos, annoin käteen vain vähän käteistä, että pääsee taksilla asemalle.

Tässä tämä nyt on. Unohda tämä osoite. Elämäni ei enää pyöri sinun tilanteesi ympärillä, vaan omieni! sanoin ja suljin oven. Itkin jälkikäteen pitkään ja mietin kaikkea, mutta tiesin tehneeni oikein. Muuten minusta olisi jäänyt jäljelle kuori.

Siitä päivästä eteenpäin hengitin vapaammin. Aloin tapailla miestä, ja kahden vuoden kuluttua menimme naimisiin. Uusi puolisoni oli lämminsydäminen, ja yhdessä adoptoimme kaksi lasta. Elämää vihdoin alkoi kantaa. Opin, että kiltteys on hyvä asia, mutta jokainen tarvitsee myös rajat muuten kukaan ei koskaan kunnioita minua. Vasta, kun päästin irti velvollisuudesta, löysin itseni ja elämän, joka tuntui oikeasti omaltani.