Naisten kohtalot. Marjatta Vanhus Anni kuoli, ja Marjatan sydän kävi raskaaksi. Miniäksi ei kelvannut, jos anopin oli uskominen. Laiha liiaksikin, eivätkä työt meinanneet sujua, eikä tiedetty, tulisiko moisesta höskästä lapsiakaan. Marjatta kesti kaiken, mutta kun suru kävi ylivoimaiseksi, juoksi hän rakkaan mummonsa luo. Anni oli Marjatalle kallisarvoisin ihminen, korvaamattoman isän ja kymmenen vuotta sitten keuhkotautiin menehtyneen äidin jälkeen. Kun Tapio siirtyi leskeksi jääneeseen äidin taloon, vain Jumala tietää miksi. Komea, roteva mies, talosta ei puutetta – ja katsopas vain, rakastui köyhään ja kodittomaan Marjattaan. Anoppi, Eeva, kutsuikin tätä selän takana “kerjäläiseksi”. Tyttäparka yritti olla anopille mieleksi. Pyöri työssä kuin väkkärä, tarttui mitä raskaampaankin renkaanpyöritykseen nurkumatta. Mutta ei kelvannut, ei. Tapion läsnäollessa vielä joten kuten, mutta kun mies oli naapurikylässä töissä, teki mieli paeta talosta. – Kyllä se siitä, Marjatta, – lohdutteli Anni-mummo, – ajan kanssa totut. Mutta mummokin meni manan majoille, vuodet rullasivat eteenpäin ja Eeva inhosi miniäänsä yhä enemmän. Ei ollut hänen mieleensä, että poika toi kodittoman morsiamekseen – puoliso oli ollut Eevalla katsottuna jo vuosia: ryhdikäs, vauras, kunnon sukua. Olisipa syntynyt perheeseen lisää varoja. Mutta ei – Tapion isältä peritty päättäväisyys ei sallinut anopin komentelevan liikaa. Mies omassa talossaan, sitä piti Tapio. Ja Marjatta oli Tapion silmäterä: hennon hoikka, valkoinen iho, suuret siniset silmät, sievä nenä – sen nähtyään mies menetti järkensä ja olisi heittänyt kaikki aarteet hänen jalkojensa juureen. Niitä ei kuitenkaan tarvittu: Marjatta suostui kosintaan, sillä näki Tapion olevan puhdassieluinen. Itsekin rakastui sydänjuuriaan myöten. Tosin anopista oli kuullut monet jutut: riitaisan luonteen, kohtuuttoman pihiyden. Mutta nähdessään Tapion seisovan omien sanojensa takana, Marjatta hyväksyi naimaehdotuksen. Muutti miehen torppaan – anopin pistokset sieti hammasta purren. Kun kipeästi puristi sydäntä ja kyyneleet pyrkivät esiin, juoksi mummonsa luo purkamaan sieluaan. Kyyristyi lattialle mummon jalkojen juureen, painoi päänsä polville ja vikisi hiljaa kuin piesty pentu. Mummon sormet silittelivät ja suhisivat rauhaisaa rukousta Marjatan yllä, pyytäen Taivaan Äidiltä suojaa orvolle. Kun aikaa kului, eikä ollut ketään, jonka puoleen voisi kääntyä, Marjatta jäi yksin maailmaan, itki itsensä uneen – se hetki kun läheinen kuolee pehmeästi, huomaamatta. Puheiden mukaan aika parantaa, mutta eipä parantanut. Arki ja kivut palasivat – aina kun sydämeen sattui, Marjatta muisti hyväilevät, rakkaat kädet ja itki taas. Aika vieri, ja Tapion talossa tunnelma kävi yhä kireämmäksi: Eeva söi miniäänsä elävältä. Kolmattatoista vuotta asunut rahanahteinen, mutta lapsenlasten tuomisesta ei tietoakaan. Marjatalle se oli kauhistuttavin aihe. Tiesinhän, miten anoppi kuiskasi pojalleen, ettei hänen kelvoton vaimonsa saisi koskaan lapsia – että jokin kirous varjosti. Vaikkei Tapio siihen uskonut, eivät juorut kylässä vaienneet – että Tapio kuolisi varsinan ilman perillistä. Mutta Tapsa kun tuli kotiin ja näki Marjatan, kaikki huolet unohtuivat. Olisi kantanut puolisoaan käsivarsillaan! Ehkä Jumala kuuli rukoukset tai rakkaus teki ihmeen – Marjatta vihdoin alkoi odottaa lasta. Eeva raivosi; Tapio rakasti vaimoaan entistä enemmän. Anoppi kierteli kotona kuin korppi. Heti kun Marjatta istahti, jo kuului piikikäs ääni: – Siinä vain makaat, laiskimus! Vai luuletko, että kun vatsa kasvaa, ei tarvitse mitään tehdä? – Enhän minä, äiti, – sopersi Marjatta, – aamusta asti olen touhunnut. – Vai “touhunnut”! Ei meillä mitään piikoja ole, ettekä te täällä mikään herrasväki ole. Käy, tuo vettä, ennen kuin Tapio tulee kotiin ja kaikki astiat ovat tyhjät! Jos olet noin raihnainen, ei tässä mieleen tule pitää poikaa vaivaisella naisella! Niin Marjatta nousi, otti vesisangot ja meni kaivolle. Palasi kotiin kantaen raskaita vesiämpäreitä, naapurin vanhat emännät vain pudistelivat aitojen takana päätään: “On Eeva aivan seonnut, ei sääli edes raskaana olevaa!” Vihdoin Marjatta synnytti pojan. Mutta onni ei käynyt talossa: poika oli heikko, vailla isän voimia, toisinaan sinersi ja lakkasi hengittämästä – aivan kuin kuollut. – Onneksi olkoon: kuten äiti niin lapsi, – sähisi Eeva halveksien poikaa. – Miten niin, äiti? Eihän noin saa sanoa. Onhan tuo osa teidän sukuanne, Tapion perillinen, – itkien yritti Marjatta puolustella. – Jaa, jospa perillinen eläisi edes aikuiseksi! Kohta pitää tehdä pieni arkku valmiiksi, – ilkui Eeva. Marjatta itki lohduttomasti. Eeva suli, kun ajatteli – jos poika kuolee, Tapio jättää varmasti kerjäläisen vaimon ja ottaisi tilalle oikean morsiamen! Tapio palasi töistä ja sääli vaimoaan, antoi tämän levätä, otti lapsen suuriin käsiinsä – aivan kuin kämmenelle olisi sopinut. Ja lapsi, tunsi isän suojan, rauhoittui. “Ehkä onkin niin, – mietti Tapio – että näytämme vielä kaikille perheemme vahvuuden”. Kastettiin lapsi, hän sai nimen Väinö. Mutta pojasta ei tullut terveempää, laiha ja sinertävä pysyi. Kerran töitä tuli Tapion lähteä toiselle paikkakunnalle joen yli. – Tie on pitkä eikä ihan heti palaa, – karjahti Tapio ja suuteli vaimoaan päähän. – Kasvata Väinöstä poika, äläkä kuuntele ketään… Silloin Eeva otti kaiken vallan. Tiesi, että nyt ei ollut ketään suojelemassa miniää. Marjatan olisi pitänyt olla pojan kanssa, mutta käskyt ja velvoitteet eivät jättäneet rauhaa: vettä haettava, puita pilkottava, karjasta huolehdittava – hetken rauhaa ei ollut päivässä. Yöt valvoi sairastelevan pojan kanssa, aamulla taas töihin. Marjatta eli romahtamisen rajalla. Ja kuin äidin vaistosta, lapsikin riutui, yhä useammin sinersi ja läkähtyi. Syksy saapui, sade ja loska. Tapion olisi pitänyt jo palata kotiin puolustamaan vaimoaan, mutta ei vaan kuulunut. – Oikein tekee, – heitti kerran Eeva. – Ei kannata palata sairasten luo! Jospa löytää uuden vaimon kauempaa, jonkun elävämmän ja kauniimman. Sanat juuttuivat Marjatan mieleen. Ehkä anoppi oli oikeassa? Masennus puristi sydäntä. Eeva aavisti saaneensa oikeat narut käsiinsä. Päivä päivältä istutti epäilyä Marjatan mieleen. – Eikö sinulla ole sääliä Tapio-parkaa kohtaan? Poika varmaan pian kuolee, sinä sureehdyt ja viet mieheni suruihin? Jätä hänet vapaaksi. – Miten minä jättäisin, äiti? Pian tulee talvi ja Väinö on heikko, sairastuisi heti. Nytkin on huono olo. – Jos sairastuu onko se suuri menetys, – sanoi Eeva kylmästi. – Ei ole iso menetys jos ei kunnolla ehtinyt elääkään. Kun antaa hengen pois, on myös Tapio vapaa etsimään uuden vaimon ja lisää lapsia. Marjatta tuijotti eikä uskonut korviaan. Voiko äiti sanoa noin? Ja lapsiki alkoi taas itkeä kiihkeästi, sinistyi ja hervahti. – Mieti nyt, Marjatta, – sanoi Eeva kylmästi jättäen miniän surussaan yksin. Vielä kaksi viikkoa, ensilumi satoi maahan, kylmä puhalsi. Marjatta kuihtui, yritti toisinaan komentaa anoppiaan vastaan, kun tämä rääkyi pahaa pojasta. Mutta ei ollut hänen talonsa eikä hänen miehensä. Sanoista ei ollut apua. Joka yö sydäntä kivisti – anopin sanat, ettei Marjatta enää ollut Tapion rakas, pyörivät mielessä. Ei edes tullut mieleen ajatella, että miehelle olisi voinut sattua jotakin. Anoppi oli syössyt Marjatan mieleen niin paljon syyllisyyttä. – Ei itse elä, eikä anna muidenkaan elää, – mutisi Eeva. Vihdoin mitta täyttyi. Marjatta meni huoneeseensa, kokosi vähäiset tavarat nyyttiin, ei ottanut turhia. Kääri Väinön villahuiveihin, avasi oven ja astui ulos kylmyyteen. Eeva seisoi jähmettyneenä, tiesi että miniä lopulta lähtee. Ei hän pojasta huolissaan ollut. Jo kuukautta aiemmin oli tullut tieto, että rosvot olivat hyökänneet Tapion kimppuun kyytiretkellä, mutta mies oli selvinnyt hengissä ja toipui kaupungin sairaalassa. Ei ollut tarpeen Marjatan tietää – Eeva antaa miniän ajatella mitä halusi. Kun Tapio palaisi, hänelle voisi kertoa että poika kuoli ja vaimo lähti mielipuolena metsään. Niin Eeva selittäisi naapureille sopivasti, ettei heidän nyt tarvinnut tietää mitä oikeasti oli tapahtunut. Aamulla alkoi Eeva heti huhuilla kylällä, että miniä oli mennyt sekaisin kun lapsi kuoli, otti ruumiin ja katosi yöhön, eikä tiedetä minne. “Itkin ja pidättelin, mutta ei minua kuunnellut…” Muutaman päivän kylä supisi ja sitten unohti. Talvi eristi ihmiset taloihin, asiat vaimenivat… *** Matkaa kertyi, metsän laitaa, peltoja pitkin. Pelotti – entä jos huonot ihmiset tulisivat? Ei pelännyt itsensä puolesta, mutta poika oli kallis. Turhaan pelkäsi. Yön yli, koitti aamu ja kylän talojen savupiiput tuprahtelivat savua. Marjatta ei uskonut, että joku ottaisi yöksi, ajatteli vain että ehkä leipää ja vettä lapselle saisi ja saisi hetken lämmitellä. Ei ollut helppo astua ventovieraiden luo pyytämään, hävettikin. Marjatta istahti kaivon vieressä penkille. Nainen, pitkä ja rotevahko, saapui ämpäreineen. Katsoi korkealta, joten Marjatta vaistomaisesti lyyhistyi. Nainen otti vettä, jäi tuijottamaan Marjattaa ja kysyi: – Kenen tyttö sinä olet? Taidat olla ihan jäässä. – En kenenkään, – vastasi Marjatta hiljaa. Olen menossa naapurikylään, – valehteli. – Kenen luo siellä sitten? – nainen kysyi siristellen. – Isä on siellä, – jatkoi Marjatta tarua. – Tällaisella ilmalla koira saa katon päänsä päälle, mutta sinut on ajettu kulkemaan vauvan kanssa… Niin Marjatta purskahti itkuun, kätki kasvot, ei saanut rauhoittumaan. – Nouse nyt, tule minun matkaani, – tokaisi nainen ja auttoi Marjatan ylös. Sisällä oli lämmin, hellan tuli napsui. Nainen esitteli itsensä Ailaksi, otti varoen pojan Marjatan käsistä. – Voi pyhä paikka, mikä pieni poika! Onko kastettu? – On, – Marjatta kuiskasi. Nimeksi annettiin Väinö… Marjatta menetti tajuntansa. Kun hän heräsi, makasi vieraan sängyssä. Ei poikaa eikä naista näkynyt. Kauhuissaan Marjatta ryntäsi ulos vain huomatakseen oven aukeavan ja Ailan palaavan. – Heräsit? – nainen totesi. – Minne olet menossa? – Missä poika? – Marjatta huusi. – Hölmö, rauhoitu – kolme päivää olet ollut tiedottomana. Kerro minulle nyt totuus. Väinökään ei nyt tarvitse sinua – vein hänet terveyden vuoksi äitini luo metsään. Naiset joivat yhdessä yrttiteetä. Marjatta kertoi kaiken, rakkaudesta, anopin vihasta, sairaan pojan kohtalosta, tuskastaan. Aila kuunteli hiljaa. – Herran tiet ovat oudot, – sanoi Aila. – Etkö pelkää, Marjatta, että poikasi jää metsään? Mutta usko pois, lapsesi paranee. Sinun kohtalosi kohoaa tästä – niin johdatus meidät yhdisti. Vaikka koet vielä paljon, sielussasi on valo, joka johdattaa. – Minä haluan Väinön luo, – nyyhkytti Marjatta. – Tulen kanssasi, mutta vain sinä palaat takaisin – poikaa et saa mukaasi vielä, – sanoi Aila. – Miksi pelottelet? Kuinka voisin jättää lapseni? – kysyi Marjatta. – Pukeudu ja kanssani metsään – siellä ymmärrät. Metsässä Aila kertoi, miten hänen äitinsä, vanha karmivan viisas Agata-mummo, asui yksin, koska kyläläiset pelkäsivät. Agata hoiti sairaita, ennen kuin ihmiset käänsivät hänelle selkänsä. Kylällä oli ollut vitsauksia, lapsia kuollut, ja joku syytti Agataa kateudesta. Talo aiottiin polttaa, mutta isä ehti lepyttää. Tosiasiassa lapset olivat kuolleet luonnollisesti, synnytykset olivat olleet vaikeita. Agata ei unohtanut: rakensi kyläläisten pystyttämään metsämökkiin asumaan ja hoiti vain lapsia, joita tuotiin oven taakse. Agata leikillään suhtautui kylän puheisiin – “ei minua tarvitse pelätä, moni kirkossa kävijä on pahempi!” – ja kertoi, että Marjatta oli itse syypää lapsen sairauteen, koska raskaana oli vieraillut haudoilla. “Kuolleet tarttuvat helposti raskaana olevaan – ja sinä kävit jatkuvasti haudalla!” – Mutta kaikki on korjattavaa, – Agata sanoi. – Poikasi paranee. *** Vähitellen Marjatta vahvistui, sai poikansa takaisin – tämä hymyili, nauroi ja Marjatta unohti surunsa. Yhdessä Ailan kanssa uudet rutiinit toivat valoa elämään. Kaiken aikaa kotikylässä Eeva toimi kuten halusi – kun Tapio palasi, anoppi kertoi tarinaa: poika kuollut, vaimo tullut hulluksi, juossut metsään. Tapio romahti surusta. Koko kylmä talvi meni sumussa – kevät toi silti työt, talo vaati huolta. Mikään ei silti täyttänyt tyhjää. Eeva yritti esittää, toi uusia morsiamia katsottavaksi. Tapio raivostui, kielsi puhumasta enää naimisiinmenosta. Vuodet kuluivat, Eeva suri ja katkeroitui, sairastui ja kuoli, tunnustamatta osuuttaan asiaan. Tapio jäi yksin, ajatukset mustina. *** Sillä välin Agata sai yöllä vieraakseen Eevan levottoman sielun – tämä pyysi anteeksi. “Vahinkoa on jo tapahtunut, suotta enää anoa!” Agata tiuskaisi. *** Eräänä päivänä Marjatta lähti puolukkaan Ailan kehotuksesta, jätti Väinön siksi aikaa hoitoon. Samalla hetkellä, kun Tapio muisti perheensä menetyksen, hän kulki metsään, aikomuksenaan hukuttaa itsensä suohon. Kesken kaiken kuului laulu – Marjatan ääni. Valkoinen haamu vilahteli puiden välissä. Tapio, vajonneena suohon, luuli näkevänsä vain näyn: – Marjatta, tulethan minua vastaan? Marjatta karjaisi vastaan: – Tyhmä mies, minä olen elossa! Tapio tajusi, että vaimo oli elossa, ja yritti päästä pois suosta. Marjatta auttoi, oksia revittyään, verille asti. Kun Tapio sai tietää, että Marjatta ja Väinö olivat kunnossa, hän itki onnenkyyneliä sylissään poika, rinnallaan rakkaansa. Elämä kääntyi valoon – Tapio muutti tilan vaimonsa uuteen kotikylään, Ailan huomaan. Vieras veren puolesta, mutta läheisempi kuin oma äiti. *** Marjatan äidin haudan peitti jopa ruohottunut muisto – eikä tiedetä, saiko levoton sielu rauhan. Mutta oman kohtalonsa se oli itse omilla teoillaan kääntänyt, ahneuden ja ylpeyden hinnalla – tuoden perheelleen niin paljon onnettomuutta… ©

Naisten kohtalot. Tuulikki

Kun mummo Kaarina kuoli, Tuulikista tuli entistäkin yksinäisempi. Hän ei koskaan kelvannut anopilleen, kaikkien mielestä. Liian laiha, liian heikko töihin, eikä tiedä edes, tuleeko tuollaisesta haaveilijasta äitiä lapsille. Tuulikki kesti kaiken. Kun suru alkoi puristaa liian ahtaasti, hän juoksi mummonsa luo. Kaarina-mummo oli Tuulikille kaikki kaikessa. Olihan hän sekä isän että äidin tilalla; molemmat kuolleet nuorena.

Kun Eero näki orporukan, vain jumala tiesi miksi rakastui. Eero oli roteva ja komea, talokin täynnä kaikkea, ja kuitenkin tämän sydän syttyi pelkälle kerjäläistytölle, ilman sukua ja perintöä. Vaan niin hänestä tuli Eeron vaimo. Eeron äiti, anoppi Annikki, kutsui Tuulikkia selän takana kerjäläiseksi ja ihmetteli, miten “tuollainen kulkuri” voi kelvata hänen pojalleen.

Tuulikki teki kaikkensa ollakseen mieliksi. Hän pyöri talossa aamusta iltaan, tarttui innokkaasti kaikkiin töihin, ei valittanut. Mutta millään ei kelvannut.

Eeron ollessa kotona vielä jotenkin meni, mutta kun mies lähti naapurikylään töihin, anoppi kiusasi ja kosti koko sydämestään.

– Kyllä se siitä helpottuu, Tuulikki, kuiskasi mummo Kaarina lohduttavasti, kun tytär pyyteli lupaa juosta hänen luokseen. – Ajan myötä kaikki tasaantuu.

Mutta nyt mummoa ei enää ollut. Vuosi vuodelta Annikki vihasi miniäänsä enemmän ja enemmän. Hän ei voinut antaa anteeksi, että poika toi taloon vieraan, vaikka hän oli katsellut sopivaa morsian jo pitkään. Vauraasta perheestä, nuori ja pullea poskiltaan, kaikkea mitä saattoi toivoa, olisi vielä perintöäkin riittänyt lapsenlapsille saakka. Mutta Eero peri itsepäisyyden isältään, eikä antanut kenenkään komentaa. Isäntä kun oli!

Eero rakasti Tuulikkia hullun lailla; kun hän ensimmäistä kertaa näki tytön, hoikan kuin ruoko, kasvot kalpeat, sinisilmät suuret ja nenä ilkikurisesti ylöspäin, hän menetti sydämensä heti. Kaikki aarteet hän olisi halunnut laskea rakkaansa jalkoihin, mutta ei tarvinnut, Tuulikki suostui muutenkin.

Kuulipa tyttö kyllä anopista, hänen luonteestaan ja ahneudestaan. Mutta kun näki Eeron pitävän tiukasti päänsä, meni mukaan kosijoille. Muutti Eeron tupaan asumaan, sieti kaikki anopin pistot, juoksi mummolle, kun itku tuli liian kovaksi. Istui lattialla mummon jalkojen juuressa, pää sylissä ja nyyhkytti pienesti kuin hylätty koiranpentu. Vanhat, lempeät kädet silittivät hiuksia, ja hiljainen rukous Taivaan Kunigattarelle kuului mummon suusta, suojelusta pyytäen.

Aina, kun olivat aikansa istuneet, Tuulikin sydän keveni ja hän palasi kotiin väsymys helpottaneena.

Mutta nyt ei ollut enää minnekään juosta, ei kelle valittaa. Rakkahin nukkui pois hiljaa ja huomaamatta, kuin lehti syksytuulessa.

Tuulikki itki kuin hylätty, yksin maailmassa ilman yhtään omaista. Turhaan sanotaan ajan parantavan ei parantanut. Milloin ikävä iski, muisti hän hellät kädet ja kyyneleet tulivat taas.

Aika kului, Eeron talossa jännitteet vain kasvoivat. Anoppi Annikki vainosi Tuulikkia yhä kauheammin: turha ihminen, syö mässyttää jo kolmatta vuotta eikä ainuttakaan lapsenlasta syntynyt!

Tuulikki pelkäsi puheita enemmän kuin mitään. Hän tiesi, miten anoppi supatti pojalleen, ettei tuollaisesta “rikkinäisestä akasta” isäntä lapsia saisi. Eero torjui juorut, mutta eihän kylän suita voi tukkia, kaikki juorusivat: Eeron suku kuolee hänen mukanaan.

Eero synkistyi, mutta kun hän tuli kotiin ja näki rakkaansa, kaikki unohtui. Hän kantoi kultansa sylissään, valmis tekemään kaiken hänen puolestaan.

Ehkä jumala kuuli Tuulikin rukoukset, tai ehkä rakkaus teki ihmeen lopulta Tuulikki alkoi odottaa lasta.

Annikki raivosi enemmän kuin koskaan. Mutta Eero, hän melkein palvoi vaimoaan.

Anoppi pyöri kotona kuin musta korppi, paikalla heti kun Tuulikki ehti istahtaa hetkeksikään.
Istuskelet siinä, laiskuri?! Taidat kuvitella, että nyt kun maha kasvaa, ei tarvitse enää liikkuakaan? sihisi Annikki, nähdessään miniänsä lepäämässä.

En minä istu, äiti, ihan hetken vaan yritti Tuulikki. Aamusta asti olen touhunnut.
Jassoo, vai touhunnut! tiuski Annikki. Täällä ei piikoja ole, valitettavasti. Vettä on kannettava, kun sulhanen palaa töistä, kaikki saavilliset ovat tyhjiä. Jos et jaksa, voit kerätä kamppeesi; poikani ei tarvitse sairasta vaimoa!

Tuulikki nousi hiljaa, nosti kantokepin ja ämpärit, lähti kaivolle. Painavat ämpärit raahaten hän palasi kotiin, mummot puistellen päätään aidan takaa: “Ihan hirviö tuo Annikki, ei säästä edes raskaana olevaa!”

Lopulta syntyi pieni poika, mutta onni oli varsin katkera. Vauva oli heikko, ei isän voimia lainkaan, henki välillä lakkaamassa ja sydän pysähtymässä.

Samanlainen kuihtunut raukka kuin äitinsäkin, irvisteli Annikki halveksuen vauvaa.
Sehän on teidän sukua, äiti! Onhan poika teille Eeron perillinen, itki Tuulikki.

Jospa se perillinen edes jäisi eloon! vastasi anoppi ilkeästi. Voi olla, että pitää kohta jo arkkua nikkaroida…
Tuulikki itki ääneen näistä sanoista, ja Annikille se huvi vain antoi lisää intoa. Hän ajatteli: jos vauva kuolee, Eero jättää kyllä kurjan vaimonsa, ja sitten hänelle saa oikean vaimon.

Eero tuli töistä, otti lapsen käsivarsilleen, antoi vaimon nukkua. Vauva nukahti voimakkailla käsivarsilla rauhallisena.

“Olkoon vaikka sairas, kunhan on meidän, kyllä tästä vielä hyvä tulee,” ajatteli Eero.

Kastejuhlan aika tuli. Poika sai nimen Väinö. Elämä jatkui, mutta Väinö ei jaksanut kasvaa, ei vahvistunut.

Eero joutui työmatkalle kauas joen toiselle puolelle.
Matka on pitkä, enkä ehdi pian takaisin, sanoi Eero, suukotti vaimoa. Kasvata Väinöstä mies, äläkä välitä puheista…

Nyt Annikki pääsi mellastamaan rauhassa. Tuulikin olisi pitänyt hoitaa vauvaa, antaa lämpöä, mutta anoppi riuhtoi hänet töihin, vettä kantamaan, puita pilkkomaan, lannanheittoon. Yöt menivät lapsen kanssa, päivät töihin. Väinö heikkeni entisestään.

Syksy pyyhkäisi kylmän sateen talon ylle. Oli jo aika, että Eeron olisi pitänyt palata, panna Annikki paikoilleen mutta ei näkynyt.

Ja hyvä niin, sanoi Annikki kerran. Ei sairaille kannata palata! Ehkä löytää toisen vaimon, reippaamman.

Onneton sana, paha jää sieluun. Ajatukset kääntyivät kauhuun; ehkä anoppi puhui sittenkin totta?

Annikki huomasi nyt saa viimein nujerrettua miniänsä. Joka päivä kylvi uutta epäilyä Tuulikin sydämeen.

Eikö sinulla ole sääliä Eeroa kohtaan? kysyi hän. Väinö kuolee minä hetkenä hyvänsä, sinä tuhoudut suruun, ja samalla pilaat poikani elämän. Jos välittäisit, päästäisit Eeron vapaaksi…
Mihin minä lähtisin vauvan kanssa, mamma? Kohta tulee lumet, Väinö on heikko.
Jospa vaikka sairastuisi, ei siinä suuri vahinko olisi, sanoi Annikki kylmästi. Ei sellaista juuri ehdi kaivata. Eero voisi perustaa kunnon perheen.

Tuulikki katsoi anoppiaan, ei voinut uskoa korviaan: saattoiko äiti-ihminen todella puhua näin? Silloin Väinö parahti itkusta. Hän sinersi, pyörtyi, muuttui veltoksi käsivarsilla.

Ajattele, Tuulikki. Toisen surulla ei onnea rakenneta, sanoi Annikki kylmästi ja jätti Tuulikin yksin.

Puoli kuukautta tässä kului, lumi satoi maahan. Tuulikki kuihtui, yritti jo joskus vastata anopin ilkeyksiin, mutta mitä hyötyä, kun ei talo ollut hänen, eikä mieskään ollut paikalla. Anopin sanat kolkkoina sydämessä: “Et ole enää tärkein Eerolle, siksi tämä pakeni pois”.

Viestikään ei Eerolta tullut.
Epätoivossaan Tuulikki keräsi kamppeet, kietoi Väinön huolellisesti huiveihin ja astui pihalle.
Annikki seisoi paikoillaan, toivoi vain, ettei miniä yllättäen peruutakaan päätöstään lähteä. Hän ei pelännyt poikansa puolesta. Tietäväinen, sillä jo kuukausi aiemmin tuli tieto: Eero oli joutunut ryöstön uhriksi matkallaan, vammautunut, mutta jäänyt henkiin; kaupungin sairaalassa toipumassa. Miksi miniän tarvitsisi tietää? Kun Eero palaisi, hän saisi kuulla: Väinö kuoli, vaimo menetti järkensä ja katosi.

Aamulla Annikki levitti kylälle huhun, että Tuulikki meni sekaisin, kun lapsi kuoli, pakkasi vainajan ja lähti yöhön, minne, ei tiedetä. Hän kertoi itkeneensä ja yrittäneensä pysäyttää miniänsä, mutta tämä oli kuin elävä kuollut, ei kuullut sanaakaan.

Naapureilla riitti puhetta muutamaksi päiväksi, mutta nopeasti kaikki jäivät unohtumaan, kun talvi saapui.

***

Tuulikki kulki kauan, käveli metsän reunaa, peltojen laitaa. Pelko kalvoi: entä jos pahaa aavistavat ihmiset huomaavat? Omasta puolestaan ei edes välittänyt, mutta poika…

Turhaan pelkäsi. Yö kului, aamu kajasti, kylän savupiiput pilkottivat taivaanrannassa.

Tuulikki ei toivonut pääsevänsä yöksi tai että saisi pysyvää asuntoa vain lämpöä hetkeksi, että voisi ruokkia Väinöä ja leipää lapsen suuhun.

Kadut tyhjillään, vain savua ja tuhinan tuoksua ilmassa, Tuulikki käveli kaivolle, istahti penkille.

Nähdessään jykevän, punaposkisen naisen vedenkantoämpäreiden kanssa, Tuulikki mykistyi.

Nainen katsoi häntä hetken, kasvoilla kysyvä ilme.
Kenen tyttö sinä olet? Olet aivan sininen ja vilusta kankea?
Olen kenenkään, vastasi Tuulikki hiljaa. Olen matkalla, pitäisi naapurikylään ehtiä, valehteli hän.
Keitä siellä aiot tavata? nainen vilkaisi tutkivasti.
Isäni asuu siellä, keksi Tuulikki.
Tämmöisessä säässä, jopa koira saisi sisäkaton päänsä päälle, mutta sinut on pantu tielle lapsen kanssa.

Silloin Tuulikki purskahti itkuun, nyyhkytti kylmässä niin että kädet jäätyivät.

Nouse, tule minun kanssani, sanoi nainen, jätti ämpärit ja talutti Tuulikin kotiinsa.

Talon lämpö tuntui taivaalliselta. Nainen auttoi riisumaan, otti lapsen käsistä.
Minua kutsutaan Helkaksi, hän esittäytyi, riisui Väinön vaipoista. Herran pieksut! Miten pieni oletkaan! Oletko jo kastettu?
Vasta kastettu, sanoi Tuulikki heikolla äänellä. Väinö on hänen nimensä.

Samassa hän lyyhistyi lattialle ja menetti tajuntansa.

Hän ei tiennyt, kauanko makasi sairaana. Kun avasi silmänsä, pehmeä peitto päällä, tuuli oli tyyntynyt talossa. Poikaa ei näkynyt missään. Pelko iski. Hän etsi itselleen päällystakin ja aikoi jo ulos, kun Helka tuli takaisin.

Heräsit? Mihis kiire? nainen kysyi.
Missä poikani on? Tuulikki pelkäsi.
Voi sinua hölmö, Helka nauroi. Kolme päivää olet maannut, puhunut unissasi. Väinö on hyvässä hoidossa, vein hänet äitini luo metsätorppaan.

Miksi? Tuulikki hytisi.
Hyväksi, Helka sanoi lyhyesti.

He istuivat pöydän ääreen, Helka kaatoi ison kupin yrttiteetä ja käski kertomaan koko tarinan.

Tuulikki ei säästellyt mitään, vuodatti kaiken, rakkaudesta, anopin vihasta, pojan heikkoudesta, kaiken kivun.

Helka kuunteli hiljaa.

Polut ovat salattuja, ei tiedä mitä eteen tulee, hän sanoi. Älä pelkää, Tuulikki. Poikasi kyllä elpyy, ja sinun kohtalosi käy valoisammaksi kun kerran minun luokseni päädyit. Kestät vielä koettelemuksia, kun vain hyvän säilyt sielussasi, löydät tiensä ulos kaikesta pimeydestä.

Minun täytyy nähdä poikani, itki Tuulikki.
Saat, mutta et voi ottaa häntä vielä mukaan. Tule, niin näet.

He lähtivät metsään, Helka johdatti sysimetsän siimekseen.
Ounastelin sinut löytäväni, Helka alkoi. Äiti asuu täällä, minä palaan kylään keväällä. Tavallisesti talvet ollaan kahdestaan metsätorpassa. Tänään minut veti takaisin kotitaloon; sattumaa ei ole, ennustin tapaavani sinut.

Äkkiä metsä harveni, mökki seisoi avoimella kentällä. Oveen koputettiin, he pääsivät sisään.

Pieni torppa, kaksi huonetta, pieni pirtti. Oven avasi vanha, kuivakka eukko, Helkan äiti, mummo Elmi.

Käy peremmälle, hän huiskaisi Katso poikaasi, hän nukkuu mutta älä herätä.
Tuulikki meni tupasänkyyn, missä Väinö nukkui. Väri oli palannut hänen poskilleen.

Voipi hyvin, voipi hyvin, hihitti Elmi kuin ajatukset lukien.

Istu ja kuuntele, Elmi sanoi, Minua sanovat noita-akan tapaiseksi täällä, siksi asun syrjässä.

Tuulikki tuijotti, pelko sydämessä.

Älä pelkää! Kylän juorut ovat silkkaa puppua. Uskot vasta sitten, kun kokeilet anoppisi olisi minua pahempi ja kuitenkin istuu kirkossa joka pyhä.

Elmi vaikeni hetkeksi.
Paljon on maailmassa, mitä toiset eivät ymmärrä. Tiedätkö miksi poikasi sairastui, meni siniseksi?
Tuulikki pudisti päätään.
Sinä itse olet syy! Raskaana ei saa kulkea hautuumaalla; mutta sinä juoksit miltei joka päivä Kaarina-mummon haudalle. Siinä tarttui kuoleman raskas henki mukaan. Kun poika syntyi, se tarttui häneen. Siksi henki salpautui.

Tuulikki vaaleni, lyyhistyi penkille.

Ei hätää, Elmi rauhoitteli, tässä perheessä on voimaa. Väinö pysyy muutaman päivän luonani, niin häivytän taudin pois.
Hän laski kätensä Tuulikin päähän. Rauha laskeutui mieleen kuin lämmin peitto.

Pukeudu, nyt lähdetään, sanoi Helka.

***

Aika kului. Viikon kuluttua Elmi toi Väinön takaisin terveenä ja punaposkisena. Tuulikki ei voinut uskoa silmiään.

Helkalla Tuulikki asui rauhassa, hoiti kotia kuin omaansa.
Miksi Elmi on täällä metsässä? kysyi Tuulikki eräänä päivänä.
Kauan sitten, Helka vastasi, äiti auttoi ihmisiä ilmaiseksi. Kun kaikkein pimeimpinä aikoina kylässä kuoli lapsia, joku syytti Elmiä. Kirkonkylä syytti, toi tulenkin pihaan. Isä sai rauhoitettua heidät, lääkäri myöhemmin totesi, että lapset kuolivat luonnollisesti. Mutta Elmi katkeroitui, ei antanut koskaan anteeksi. Sanoi: jos saatte tehdä torpan metsään, autan lapsia. Vain lapsia nyt tuodaan mökin ovelle ja jätetään. Kolme yötä, sitten tyttö vie lapsen takaisin, jos on parantunut. Jos ei, silloin sairaus oli liian vahva.

Tuulikki kuunteli ja tunsi helpotusta. Miten Elmi parantaa?
Helka nauroi: Älä mieti liikaa, muuten et saa yöllä unta.

***

Samoihin aikoihin Eero palasi kylälle. Hän astui kotitupaan ja huomasi, ettei mikään ollut ennallaan. Hän kulki huoneesta toiseen, eikä löytänyt rakasta. Ei Tuulikin huivia, ei vauvan tuoksua.

Anna anteeksi, poikani, itki Annikki: En osannut estää. Väinö kuoli, Tuulikki tuli hulluksi. Otti lapsen ruumiin ja katosi, en onnistunut pysäyttämään. Hain halki kylän, myös metsän, en löytänyt.

Sana “kadonnut” takoi Eeron mieltä.

***

Aika kului. Kevät sulatti routaa, mutta Eeron sisällä kaikki oli kylmää. Annikki ehdotti uusia miniöitä, mutta kun äiti alkoi taas puhua nuorista vaimoista, Eero ärähti niin, että nainen lensi penkiltä.

Eero ei sallinut enää sanaakaan häistä. Hän ei pystynyt unohtamaan.

Vuodet kuluivat. Annikki vanheni nopeasti, sydän särkyi. Lopulta hän menehtyi syksyn korvilla, koskaan kertomatta totuutta pojalleen.

Nyt Eero jäi aivan yksin. Hetki hetkeltä pimeämpiä ajatuksia. Kun muistot muista viimeisetkin haalistuvat, hän päätti: kun äidille tulee neljäkymmentä päivää hautajaisista, pitää muistopäivän, ja sen jälkeen liittyy edesmenneiden seuraan…

***

Joko taas sinä täällä, ärähti Elmi-mummo, istuessaan torpan varjossa. Eikö sinulle koskaan riitä rauhaa? Sielussasi ei ollut omantunnon vaivaa eläessä, miksi sitten kuolemankaan jälkeen? Tummana varjona Annikin henki leijui metsässä.
Et näe häntä koskaan enää, Elmi ärähti. Itse kerjäsit kohtalosi.
En halua itseäni varten, kuiskasi varjo.
Sinua ei kukaan kaipaa. Näytä nyt vain mitä halusit.
Varjo peitti Elmin, ja hänen silmissään vilahteli Eeron hahmo synkällä suolla, joukko mustia hahmoja odotti odottivat uhria luopumaan kaiken valosta.

***

Eräänä aamuna Helka ehdotti:
Mennään puolukkaan, Tuulikki! Äidille veisin vähän, hän laittaa lapsille rohtoja talveksi.
Minä haen puolukat, Tuulikki sanoi, katsellen poikaa lattialla leikkimässä. Huomenna varhain, jos istut Väinön kanssa.
Ilman muuta Helka nauroi. Jumala ei suonut omia lapsia, mutta sinä olet kuin tyttäreni.

Taivaan kuningatar auttoi! Tuulikki purskahti muuten en olisi enää hengissä

***

Neljänkymmenen päivän muistotilaisuus pidettiin, blinipino, kourallinen karjalanpiirakoita pöydällä. Vieraat lähtivät. Eero kulki metsään, ei nähnyt missä astui, mieli sumeana. Näki edessään sumun lailla elämänsä; Tuulikin, Väinön, äitinsä, isän. Oli kuin kaikki olisi ollut turhaa.

“En jaksa enää,” Eero ajatteli, ja astui suolle, joka veti kylmin käsin alas. Hän ei vastustellut, antoi upottaa.

Yhtäkkiä hän kuuli laulun, hennon tytön äänen niin tuttu. Valkoinen kaiku liikkui puiden lomassa. Hän näki Tuulikin siellä suon toisella puolen!

Rakas! Eero huusi tukahtuneena. Luulin sinua henkeä!

Tuulikki huusi takaisin, että oli elossa kun Eero tajusi, että Tuulikki oli oikeasti hänen edessään, hän alkoi kömpiä pois, mutta suon kylmät kädet pitivät kiinni.

Tuulikki repi risuja, itki ja nauroi, rukoili ja vetosi. Lopulta onnistui kiskomaan Eeron ylös. Mies painoi puolikas suota kasvoillaan, kunnes hän jo nauroi ja itki yhtä aikaa, puristi Tuulikkia syliinsä.

***

Kun Eero sai tietää, että hänen rakkaansa oli hengissä ja Väinö terve, hän ei voinut käsittää onneansa. Hän juoksi tupaan, nappasi Väinön syliinsä ja itki ääneen onnesta.

Paljon asioita puhuttiin, pahaa ja hyvää. Eero ei päästänyt Tuulikin kättä omastaan.

He päättivät jättää vanhan kodin ja jäädä Helkan luo, joka oli tullut Tuulikille rakkaaksi kuin oma äiti.

Aika kului. Mummo Kaarinan haudan yli kasvoi ruoho, ja pian kukaan ei enää muistanut suruja, joita ahneus ja viha saattoivat kylvää kylien ylle…