”Äiti, mä niin rakastan sua!” – sanoin aamupalalla 14-vuotiaana. ”Ai, no sitten voitkin seuraavalla kerralla keittää perunat valmiiksi kun tuun töistä, niin kyllä mä sen rakkauden tunnen ilman sanojakin”, hymähti äiti. ”Mä rakastan meidän kissaa!” – kehräsin poski pehmeää turkkia vasten. ”No, vaihdatko sille sitten hiekat tänään?” kysyi isä. ”Kissa kärsii, kun ei halua istua märässä…” Kuuntelin vanhempiani ja ihmettelin: minähän puhun rakkaudesta! Miksi he aina puhuvat jostain kissanhiekasta ja perunoista? Muistan, kun olin noin seitsemän ja jouduin viikkojen ajaksi sairaalaan, joka sijaitsi kaupungin ulkopuolella. Silloin sairaaloissa oli tiukat säännöt: vanhemmat saivat vain tuoda tuomisia tarkasti määrättyinä aikoina, eikä lapsia saanut nähdä muuten kuin kurkistamalla ikkunasta – onneksi oli vielä syyskuu. Äiti tuli luokseni kahdesti päivässä. Aamulla ja illalla hoitaja toi yöpöydälleni pussin, jossa oli juuri tehtyä rahkaa, lämmin mehu, tattaripuuroa ja höyrytetty lihapulla. Kaikkea vähän kerrallaan, sen verran kun yhden aterian söisin – koska muutaman tunnin päästä tuli seuraava annos tuoretta ruokaa. Ja pussin pohjalta, sanomalehdellä suojattuna etteivät rypistyisi, löytyi 3-4 piirustuspaperin arkkia, joihin äiti oli piirtänyt vaatteita paperinukelle (muistatteko ne, valkoisin taitettavin läpysköin hihansuissa ja olkapäillä?). Rakastin värittää ja leikata tällaisia vaatteita, ja äiti – miten hän ehti? – piirsi minulle aina uusia mekkoja, hameita, takkeja ja yöpukuja, milloin ruseteilla, milloin pompuloilla, kuoseilla ja pilkuilla… En koskaan pyytänyt häntä tekemään niitä. Ne eivät olleet lääkkeitä tai kotikokkien keittoliemiä. Hän vain tiesi, että rakastin sitä puuhaa. Se oli hänen tapansa sanoa: ”Minä rakastan sinua”… Vasta vuosikymmenten jälkeen todella ymmärsin ja arvostin sen, mutta muistan sen yhä kirkkaasti. Me aliarvioimme usein pikku asioita… Kauniilla sanoilla, runoilla ja tunnustuksilla on tärkeä rooli. Naiset täälläkin rakastavat kuulla ”rakastan sinua” – ja kaipaavat sitä vähän väliä. Mutta sanat muuttuvat nopeasti tyhjiksi, jos ne eivät saa peiliä teoissa. Onhan toki ihanaa sanoa ”rakastan sinua” timanttisormuksella tai komealla kukkakimpulla, mutta rakkauden voi osoittaa paljon arkipäiväisemminkin – ja jokainen päivä tuo meille uuden mahdollisuuden tehdä se, kunhan vain rakastamme. Naapureidemme koira lamautui takajaloistaan. Suloinen, hyväntahtoinen mäyräkoira ei enää liiku itse. Mutta kolmanteen vuoteen koira jatkaa elämäänsä, koska isäntä rakensi sille pyörillä varustetut kärryt – jotta rakas perheenjäsen pääsee päivittäin ulos omin tassuin. Olisi sen voinut kantaa tai lykkiä lastenrattaissa, mutta koira tahtoi kävellä itse – ja siksi omistajat antavat hänelle siihen mahdollisuuden, koska rakastavat sitä aidosti. Kun meitä ohjaa aito rakkaus, tapa sanoa se löytyy joka askeleella – täysin vaistomaisesti, vilpittömästi. Hiivin hiljaa kävellen huoneeseen, jossa joku nukkuu; kohennan tyynyn, ettei selkä puudu, ojennan peiton, ettei varpaat palele, tai poistan varovaisesti puhelimen kädestä, ettei iltadrömsä rikkoudu soiton takia. Kokkaamme mestarisopparina maailman parhaan aamu­kahvin; asetamme lastenmukille rataleivistä junan, joka puksuttaa tomaatti- ja munankukkaan. Kuuntelemme ystävän avautumista vaikka tuntikausia, keksimme lahjoja ja yllätyksiä, annamme viimeiset rahat lääkkeisiin, puremme hymyillen rakkaat helmet ja ompelemme niillä lapsen joulupukuun. Ja elämä, se on yhtä aikaa niin pitkä ja niin lyhyt… Ne pienet teot jäävät mieleen vuosikymmeniksi. Rakastava sydän osaa aistia hetken, jolloin ”rakastan sinua” on aivan erityisen tärkeä. Niin kauan kuin muistan, äiti ja mummo menivät eteiseen, kun isä tai pappa palasi töistä – jotta mies tuntisi, että häntä odotetaan kotona. Yritän noudattaa itsekin samaa. Istun näppäimistön ääressä ja yritän kutoa ajatuksista jonkinlaista järkevää kuviota. Kuulen, kun avain kääntyy lukossa, ja päätän, että nousen – suorastaan kohta – kunhan vielä tämän rivin saan valmiiksi. Vilkaisen olan yli avautuvasta ovesta, hymyilen: ”Mä vielä hetki, sit syödään.” Selaan ajatusteni käsityössä jo eteenpäin… Yhtäkkiä pöydälle ilmestyy äänettömästi (ettei lauseet sotkeennu) kuppi vahvaa teetä ja lautanen, jolla kaksi voileipää ja kaksi paperista kuorittua karkkia. Katselen niitä: jokaiselle leipäpalalle on laitettu kaikki mitä jääkaapista löytyi – kinkkua, juustoa, tomaattia, oliiveja – ja karkit on avattu valmiiksi, etten vaan keskity edes pieneen paperiin. Olen vaiti, mutta kuulen siinä hetkessä niin monta tärkeää sanaa. Nyt ymmärrän, ettei ole olemassa ytimekkäämpää tapaa sanoa: ”Rakastan sinua.” On todella tärkeää osata sanoa ”rakastan” ilman sanoja. Matkalla yhdessä, keitetyllä perunalla, huolellisesti silitetyllä paidalla, ilmapalloilla, toivotulla nukella, ajoissa täytetyllä kissan kupilla; varovaisella syleilyllä, peitolla, avatulla sateenvarjolla, letuille tehdyillä pupunkorvilla, hymyllä, katseella, sydämillä ja tykkäyksillä. Ei ole väliä, kuunteletko keskustelua yhteiskuntauudistuksista vai viime matsin jääneestä maalista – tärkeintä on, miten kuuntelet. Ei ole väliä, juotko samppanjaa kristallilasista vai syksyistä kahvia pahvimukista – tärkeintä on, millä mielellä. Ei ole väliä, käveletkö Pariisin yössä vai keskisuomalaisella pellolla – tärkeintä on, kuka kulkee rinnallasi. Meidän pitää vain muistaa, että: voimakkaimmat, koskettavimmat ja odotetuimmat sanat – ”rakastan sinua” – menettävät nopeasti hohtonsa, jos ne eivät näy teoissa. Sitä ei saa päästää tapahtumaan. Rakkautta ei voi mitata vain sanoilla…

“Voi äiti, rakastan sua niin paljon”, sanoin aamupalalla, kun olin about neljätoista.
“Niin?” äiti hymyili ja jatkoi, “No sitten seuraavalla kerralla kun tuun töistä kotiin, voisitko kuoria perunoita valmiiksi sitten mä kyllä tunnen sen rakkauden ihan ilman sanojakin.”

“Mä oon aivan hulluna mun kissaan!” kehräsin poski kiinni sen lämpimässä, pörröisessä turkissa.
“Jospa sit vaihtaisit hiekkalaatikon?” isä kysyi.
“Sehän ei halua mennä enää märkään hiekkaan”

Kuuntelin mun vanhempia ja olin jotenkin ihmeissäni: siis mä puhun rakkaudesta! Mitä tekemistä perunan kuorimisella tai kissanhiekalla on tunteiden kanssa?

Muistan kun olin ihan pieni, ehkä seitsemän vanha, ja jouduin pariksi viikoksi sairaalaan. Se oli jossain Espoon ulkopuolella, ja silloin oli tiukat säännöt vanhemmat sai tuoda paketteja vain tiettyinä aikoina ja lapsia näki vain sairaalan puistossa, ikkunoiden läpi. Onneksi oli syyskuu ja tarkeni ulkona.

Äiti tuli mua tapaamaan kahdesti päivässä. Aamulla hoitaja toi mun yöpöydälle pussin, jossa oli tuoretta rahkaa, lämmintä marjamehua, tattaripuuroa ja höyrytetty lihapulla. Kaikkea sen verran, että jaksan syödä kerralla, koska parin tunnin päästä äiti toisi taas tuoretta. Ja siellä pussin pohjalla, sanomalehden sisällä, oli kolme-neljä A4-paperia, joihin äiti oli piirtänyt vaatteita paperinukelle (muistatko ne, missä oli valkoiset taitettavat reunat hihoissa ja olkapäillä?). Rakastin värittää ja leikata niitä, ja äiti (miten ihmeessä se ehti?) piirsi mulle aina uusia hameita, mekkoja, takkeja, pyjamia. Ja aina eri malleja: rusetit, pallokuosit, tupsut

En koskaan pyytänyt sitä. Ne ei olleet mitään lääkkeitä, kivennäisvettä tai kanakeittoa, vaan ihan vain siksi, että äiti tiesi miten paljon siitä puuhasta tykkäsin. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että se oli hänen tapansa sanoa “Rakastan sinua”. Sen muistan vieläkin.

Liian usein me ohitetaan pienet asiat
Onhan nekin kauniit sanat ja runot tärkeitä. Varsinkin me naiset kaivataan niitä “rakastan sua” -viestejä. Mutta jos teot ei puhu samaa kieltä, sanat jää tosi ontoksi. Totta kai voi sanoa “rakastan sinua” timanttisormuksella tai jättimäisellä ruusukimpulla ja onhan ne ihania (ei käy kieltäminen)
Mutta usein arjessa se on paljon pienempää ja joka päivä voi rakastaa arjessa, kunhan vaan uskaltaa.

Ystävillämme on mäyräkoira, joka halvaantui takajaloistaan. Miina on kaikkea muuta kuin tavallinen koira! Omistaja teki sille itse rullalaudat, että pääsee ulos lenkille, eikä tarvitse vain kannella tai lykätä lastenrattaissa. Koiraa halutti kävellä itse ja niinpä omistajat antoi sen mahdollisuuden. Rakkaus näkyi siinäkin.

Aito rakkaus löytää aina keinot näyttäytyä. Ja sitä tekee niin luonnostaan, ettei edes huomaa.

Hiivit hiljaa hereillä nukkuvan huoneeseen, peittelet uudelleen ettei vilustuisi, suoristat tyynyn ettei niska jumiutuisi, tai nappaat hellästi puhelimen pois hänen käsistään, ettei iltahorroksen riko soitto.
Voit olla aamujen mestarikokki, keittää parhaat kahvit ja tehdä lasten lautaselle juustosta veturijunan, joka kiitää tomaattikukka-asemalle.
Kuuntelet tuntikausia ystävän huolia, keksit lahjoja, järjestät yllätyksiä ja ainakin kerrot juuri oikeaan aikaan, miten tärkeä toinen on.
Ilman sen kummempia miettimisiä annat viimeisetkin eurot apteekkiin lääkkeitä varten.
Tai purat lempikaulakorun, että saat koristeet pienen “lumikuningattaren” mekkoon.

Elämä on hirmuisen pitkä, mutta samaan aikaan ihan liian lyhyt
Ja ne pienet hetket ne muistaa ihan loppuelämän. Kun sydän on mukana, oikea hetki piirtyy mieleen kuin tuoksu lämpimästä pullasta.

Niin kauan kuin muistan, äiti ja mummo on aina menneet eteiseen vastaan, kun isä tai ukki tuli kotiin että mies tietäisi, että häntä on odotettu. Koitan pitää siitä itsekin kiinni.

Istun tässä koneella, näpyttelen kirjaimia yhteen, yritän rakentaa järkevää tarinaa niistä mun sekavista ajatuksista. Kuulen avaimen kääntyvän lukossa. Ajattelen, että nyt nousen ihan kohta, kun saan tämän rivin valmiiksi, ettei silmukat putoa puikoilta. Vilkaisen olan yli avautuvasta ovesta ja hymyilen: “Vielä pari minuuttia, sitten syödään.” Ja jatkan kirjoittamista, ompelua lauseista ja ajatuksista.

Kunnes, ihan ääneti ettei sanat katoa pöydälle ilmestyy kupillinen vahvaa teetä ja lautanen, jolla odottaa kaksi voileipää ja pari suklaakonvehtia valmiiksi kuorittuna. Katson leipiä: päällä kaikkea, mitä jääkaapista löytyy kinkkua, juustoa, tomaattia, oliiveja ja ne konvehdit, ettei mun tarvitse edes availla papereita ja keskeyttää kirjoittamista. Sen hiljaisuuden keskellä kuulen ihan älyttömän paljon sanoja.

Silloin tajuan juuri nyt ei ole olemassa täydellisempää tapaa sanoa: “Mä rakastan sua.”

On tärkeää osata sanoa “rakastan” ilman sanoja matkalla Tallinnaan, hyvin keitetyillä perunoilla, silitettynä paitana, ilmapalloilla, nukella jota toivottiin, aina ajantasaisella kissanruoalla, lämpimänä halauksena, huolellisesti asetetulla viltillä, avattuna sateenvarjona, letuin jotka näyttävät pupunkorvilta, tykkäyksillä ja hymiöillä, hymyllä ja katseella.

Ei ole väliä, kuunteletko juuri yhteiskunnan murroksista vai siitä, kun penkkiurheilija manaa rankkarin menneen ohi tärkeintä on, miten sä kuuntelet.
Ei haittaa juotko Veuve Clicquotia kristallilasista vai kotimetsässä take away -mukista tunnelma ratkaisee.
Ei ole mitään väliä onko kävely yön Helsingin katuvalojen alla tai kesäpellolla täynnä päivänkakkaroita tärkeää on, kuka on sinun mukana.

Pitää vaan muistaa, että ne kirkkaat, ihanat sanat “rakastan sinua” ilman tekoja menettää helposti merkityksensä.
Ei sitä saisi unohtaa.

Rakkaus ei koskaan ole vain pelkkiä sanoja.