Aino makasi olohuoneen sohvalla ja itki lohduttomasti. Aviomies oli pari kuukautta sitten tunnustanut, että hänellä on toinen nainen. Ja tämä nainen odotti lasta.
Aino, anna anteeksi, mutta kaksi vuotta meni jo ilman lapsia. Se on pitkä aika. Rupesin jo itseäni epäilemään, mutisi Teemu, ja nyt No, siis, minun odottaa vauvaa…
Rakastajatar, Aino kuiskasi.
Kutsu miksi haluat. Heille syntyy lapsi pian. Anteeksi.
Aino ei enää jaksanut kysellä miksi Teemu oli odottanut näin kauan, eikä miksi hän juuri nyt, pari kuukautta ennen synnytystä ja joulun alla, päätti lähteä.
Niinpä nainen, joka ei ollut jaksanut edes riisua vaatteitaan illalla, makasi nyt kylmän sohvapöydän äärellä, kaikki voimat poissa ja kyyneleet loppuun itkettyinä. Jostain mieleen palasi kaukainen lapsuuden uusi vuosi.
Aino kävi silloin viidettä luokkaa. Koulun jälkeen he juoksivat usein yhdessä tyttöjen kanssa kirpputorille. Se tuntui taikakaupalta, täynnä ihmeellisiä esineitä.
Vaatteet tai kengät eivät kiinnostaneet heitä, mutta korut, lelut ja pikkutavarat kylläkin.
Sillä kertaa Aino näki heti ihastuttavan soittorasiaboxin se oli taivaansininen ja koristeltu kultaisilla yksityiskohdilla. Hän jäi tuijottamaan sitä kuin lumottuna.
Kun myyjä avasi kannen ja sisältä alkoi soida kaunis melodia, Oliivinvihreän sametin keskeltä nousi balettitanssija lumivalkoisessa tyllissä, joka pyöri musiikin tahtiin. Aino seisoi liikkumatta, unohti jopa hengittää. Myyjä näytti vielä pientä salalokeroa sinne voisi laittaa koruja.
Ystävykset Kaisa ja Inkeri ryntäsivät myös katsomaan ja ihastelivat:
Katso nyt kuinka kaunis! Oho!
Kaisa heti kiirehti kysymään:
Paljonko tämä maksaa?
Myyjä hymyili ja sanoi summan, joka oli pikkutytöille tähtitieteellinen kolmekymmentä markkaa.
Ei minulla ikinä tule olemaan noin paljon, Aino ajatteli.
Se olikin mahdotonta. Koulussa annettiin korkeintaan kolme markkaa taskurahaa, ja sillä sai kunnon lounaan.
Joskus, jos valehteli menevänsä elokuviin, sai viisi markkaa.
Harmi vain, että isä oli työmatkalla, eikä tulisi kotiin ennen ensi viikkoa. Isä olisi varmasti ostanut sen. Äidiltä oli turha pyytää.
Aino kuuli jo äitinsä tiukan äänen:
Mitä? Balettitanssija kolmenkymmenen markan soittorasiassa? Ei, sillä rahalla saa kaksi kiloa possua. Onpahan lihapullia viikoksi.
Ei. Äidille ei voinut mainitakaan soittorasiasta. Oli pakko odottaa isää.
Aino kävi joka päivä ihailemassa balettitanssijaa kirpputorilla. Myyjä, mukava mies, soitti rasiasta laulun vain Ainoa varten, ja ballerina tanssi.
Kuudessa päivässä Aino opetteli laatikon jokaisen yksityiskohdan ulkoa hän huomasi kuluneen nurkan, hiuksenhienon särön. Ballerinalla oli toinen tossu kadonnut, ja mekossa pieni tahra. Mutta Aino rakasti niitäkin puutteita.
Kun isä vihdoin palasi kotiin, Aino vei hänet heti kirpputorille.
Myyty, ilmoitti myyjä surullisesti. Joku osti sen muutama tunti sitten. Myöhästyitte.
Kyyneleet tulvahtivat, ja tyttö alkoi itkeä ilman häpeää.
Aino, Aino, Aino! lohdutti isä. Älä itke. Haluatko leivoskahville? Mennään, jos haluat. Otetaan se sinun suosikkisi, suklaatryffelikakku.
Aino nyökkäsi. Tryffelikakku oli parasta, erityisesti suklaasienet päällä.
Mutta itku ei lakannut. Balettitanssija oli liian tärkeä.
Seuraavana päivänä Inkeri toi kouluun juuri tuon soittorasiaboxin.
Kun Aino näki, että juuri ystävä oli saanut hänen aarteensa, pettymys ja mustasukkaisuus repivät sydäntä auki.
Inkeri soitti rasian musiikin luokassa, ja ballerina pyöri valojen keskellä. Kaikki olivat hiljaa ihastuksesta. Inkeri kertoi:
Mummo osti tämän minulle eilen. Hän tuli juhlimaan vuodenvaihdetta meille. Ja pyysin häntä kirppikselle. Katselin tätä laatikkoa viikon.
Ja minä, sanoi Kaisa närkästyneenä.
Aino ei kestänyt, vaan purskahti uudelleen itkuun.
Ville Räikkönen kysyi:
Aino, miksi itket?
Ei mikään, huusi Aino ja juoksi ulos luokasta, tönäisten Villeä.
Kaikki tiesivät, että Ville oli ihastunut Ainoon. Tytöt olivat siitä kateellisia mutta Aino ei noteerannut häntä lainkaan.
Aino seisoi ikkunan vieressä, painoi otsan jääkylmään ikkunaan.
Aino, ostan sulle samanlaisen, älä itke, Ville kuiskasi takaansa.
Mistä muka löydät toisen samanlaisen? Aino murahti halveksuen. Höhlä, hän lisäsi ja pinkaisi pihalle.
Harmittomasti vielä kumminkin loukkasin Villeä! hän ajatteli katuvasti ulkona ja itki entistä kovemmin.
Pakkasta oli sinä talvena ennätyspaljon, ja Aino seisoi liian pitkään ulkona liian vähissä vaatteissa ja sai flunssan.
Ville ilmestyi samana iltana kun Aino ei jaksanut tulla kouluun.
Aino, en vielä löytänyt balettitanssijaa, sanoi Ville, mutta lupaan sen löytää.
Tyhmä Ville, Aino mutisi. Eihän sellaista löydy mistään, se on ulkomaalainenkin. Siinä lukee Made in DDR. Mistä löytäisit sen?
DDR, se on Saksa, eikö? Ville varmisti.
Joo, myönsi Aino surullisesti.
Sinnehän minä menen sitten, Ville sanoi vakuuttavasti.
Siitä päivästä tuli heistä ystävät, ensin lapsenomaisesti. Kahdeksannella luokalla Ville uskaltautui suutelemaan Ainoa. Eikä tyttö estellyt. Siitä alkoi heidän aikuinen ystävyytensä, halauksineen ja suudelmineen.
Kymppiluokan jälkeen Ville vietiin armeijaan sattumalta juuri Saksaan.
Ville kirjoitti hänelle kirjeitä, välillä vitsaillen ettei ollut vieläkään löytänyt balettitanssijaa.
Aino kuitenkin kyllästyi odottamaan. Puoli vuotta ennen Villen kotiinpaluuta hän tapasi Teemun, joka lumosi hänet laulamalla tälle heti tavatessaan kitaran säestyksellä omatekoisen laulun. Neidon sydän suli, ja parin kuukauden kuluttua oli jo häät.
Kun Ville palasi armeijasta ja kuuli, että Aino oli mennyt naimisiin, hän pestautui norjalaiselle kalastusalukselle ja lähti merille. Kaupungissa hän vieraili harvoin, eivätkä polut enää kohdanneet.
***
Aino nousi hitaasti sohvalta. Join kupin kahvia. Lähipäivinä hän oli huomannut ajattelevansa yhä useammin Villeä, että kyyneleet eivät olleet vain pettymyksestä Teemuun, vaan myös siitä, mikä jäi Villen kanssa toteutumatta. Missä Ville lienee nyt? Oliko hänellä perhe?
Kalenteri näytti 31. joulukuuta. Jotain piti keksiä vuoden vaihtumisen kunniaksi. Ystävät viettivät uuden vuoden perheittensä kanssa. Ei tehnyt mieli ilmoittautua vieraaksi juhlapöytiin.
Aino käväisi torilla ja marketissa. Hän osti jotain pientä, että tuntisi edes hieman juhlatunnelmaa, valmisti muutamaa herkkua.
Kun hän kantoi kauppakasseja kotiin ja astui rappuun, hän törmäsi eteisessä yllättäen joulupukkiin.
Nähdessään tämän, Aino purskahti uudelleen itkuun.
Miksi noin suru silmissä, tyttöseni? kysyi Joulupukki hiekanharmaalla äänellä. Nyt olisi juhla, ei itku! Tässä, ota tästä! Mies ojensi hänelle paketillisen lahjan, ja katosi samalla ovensuusta pimeään.
Aino ei ehtinyt edes kiittää. Paketti oli painava.
Keittiössä hän avasi sen varoen.
Paketissa oli uusi sininen soittorasia kullanhohtoisilla yksityiskohdilla. Aino avasi kannen ja viritti koneiston. Sametin sisältä tanssi ballerina tällä kertaa molemmat tossut tallella.
Aino avasi salalokeron. Siellä oli vihkisormus.
Hän syöksyi tohveleissaan pihalle ja jäi hetkeksi rappukäytävän oven suuhun epäröimään. Silloin Joulupukki kääntyi. He syöksyivät toisiaan kohti.
Painaen poskensa lämpimään turkkiin Aino kuiskasi:
Hölmö! Sinä sen kuitenkin löysit.
Niin löysin, Ville sanoi hymyillen. Löysin sen Saksasta, kuten lupasin…
