Päiväkirja torstai
Tänään tapahtui jotakin, mikä sai koko elämäni hetkessä pysähtymään. Olin ajamassa Mannerheimintietä pitkin takaisin Meilahden sairaalasta. Päätä särki ja oli vaikea edes ajatella selkeästi ainoa toiveeni oli päästä kotiin, laittaa sauna lämpiämään ja olla rauhassa.
Jonossa pysähdyin punaisiin. Vilkaisin ohi käveleviä ihmisiä, joihin yleensä ei kiinnitä huomiota. Silmäni osuivat tyttöön, joka käveli autojen välissä nuori nainen huonossa kunnossa lapsi sylissään, vaatteet likaiset ja tukka takussa. Aluksi luulin, että tämäkin on vaan yksi niistä, joiden ohi ihmiset kiiruhtavat näkemättä. Sitten sydän putosi vatsaan tunsin hänet, vaikka en meinannut uskoa. Se oli minun tyttäreni, Enni.
Avasin ikkunan ja ääneni hädin tuskin kantoi.
Enni
Hän hätkähti, kohotti äkisti päätään ja peitti kasvonsa.
Isä, mene pois älä pysähdy tänne
Mutta olin jo noussut autosta ja mennyt hänen luokseen.
Nouse kyytiin, nyt heti.
Joku torvensoittaja takana hermostui, mutta en välittänyt näin vain tyttäreni ja lapsenlapseni, joka nyyhkytti Ennin syliä vasten. Lämmitin auton, mittasin hiljaisuuden ja sitten en enää kestänyt.
Missä kerrostalo? Missä auto, jonka annoin teille? Entä ne rahat, jotka siirsin kuukausittain? Mitä ihmettä on tapahtunut?
Enni vaikeni pitkään, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
Miro ja hänen äitinsä otti kaiken. He heitti meidät ulos, sanoivat että jos en lähde heti, he vievät lapsen.
Sydän rusentui rinnassa. Pysäytin auton tien sivuun näin kuinka hän lyyhistyi, odotti varmaan toruja, että olin varoittanut. Mutta otin vain häntä hellästi kädestä. Oli kylmä ja aivan liian kevyt.
Älä itke, Enni. Minä tiedän, miten tähän puututaan.
Se, mitä tein, sai lopulta kylmät väreet monelle muullekin.
En vienyt Enniä kotiini vaan ajoin Pasilan poliisiasemalle. Enni pelästyi.
Ei isä ei siitä kuitenkaan mitään tule. He sanoi, ettei kukaan usko mua.
Katsoin Enniä rauhallisesti.
Kyllä uskotaan. Talo on nimittäin minun.
Veimme poliisit mukanaan hänen entiseen kotiinsa, jonka olin ostanut hänelle siihen, josta miniä ja hänen äitinsä olivat Ennin ja lapsen heittäneet ulos. Oven avasi Miro. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi, kun näki poliisit. Anopin ääni yltyi heti: Tää on meidän asunto! Meillä on oikeus! Minä en sanonut mitään, ojensin vain kaikki asiakirjat pöytään.
Nämä henkilöt asuvat laittomasti minun asunnossani. Rahat, jotka siirsin Ennille, on varastettu. Auto, jonka ostin, on anastettu väkisin.
Hiljaisuus levisi huoneeseen. Poliisit kyselivät hetken, sitten toivat käsiraudat esille Miron ranteisiin napsahtivat ne ensimmäisenä. Appiukko karjui kuin riivattu, mutta molemmat vietiin pois.
Enni sai asunnon, auton ja rahat takaisin kaikki virallisesti papereiden mukaan.
Katsoin, kuinka Enni rutisti lasta rintaansa vasten hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
En pysähtynyt vielä tähän. Järjestin, ettei asia painuisi unholaan tuttujeni avulla että nämä perhekiistat eivät peittäisi kaikkea alleen. Varmistan, että oikeus toteutuu: uhkailu, varkaus ja äidin ja lapsen kadulle heittäminen eivät ole koskaan hyväksyttäviä.
Tänään opin, että isänrakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat arvoja, joita ei saa pelätä puolustaa vaikka muut ympärillä menettäisivätkin hermonsa. Suomessa rehellisyys voittaa lopulta.
