Muistan ajan, jolloin täti Raija menetti kahviastiastonsa. Se tapahtui lopullisesti, eikä paluu entiseen ollut mahdollista.
Hääastiasto, kauniilla kultareunuksilla ja selkäpuolelle painetulla leimalla: Valmistettu Saksassa sellainen annettiin aikoinaan tädille lahjaksi. Se oli tarkoitettu kahdelletoista hengelle.
Heippa vain, kultaiset reunat ja laatuleimat setä Kauko putosi ullakolta yhdessä laatikon kanssa.
Voi hyvänen aika, sanoi täti Raija, äänessä yhtä aikaa mielenkiintoa ja järkytystä. Sehän oli posliinia!
Ihanko niin, että posliini ei särkyisi? Vasta hetken päästä hän tajusi menetyksen laajuuden. Hän makasi nojatuolissa, huudahti: “Kauko, tuotko sydänlääkkeeni!”, soitti kaikille, myös minulle pitkän matkan päähän, ja itki perään nuoruuttaan, joka nyt tuntui kadonneen tuhanneksi pieneksi sirpaleeksi.
Vanhempamme antoivat sen meille lahjaksi kaksikymmentä vuotta sitten. Emme koskaan koskeneet siihen, vaan odotimme erityistä hetkeä, jotakin posliinihääpäivän kaltaista, jos sellaista edes tulisi.
Ja mitä nyt? Isä kuoli viime keväänä, Kauko nyrjäytti nilkkansa, minulla on verenpaine korkealla. Eikä kukaan, kuule, ole kertaakaan käyttänyt noita lautasia.
Hullut, sanon minä.
Aloin miettiä asiaa syvemmin. Miksi me säilömme astiastoja, koruja ja kirkkaita tunteita tulevaisuuden varalle?
Miksi säästämme tuoksukynttilöitä erityistä iltaa varten, piilotamme korvakorut laatikkoon, lyömme lasta kevyesti käsille kun tämä yrittää napata makkaraviipaletta ennen lounasaikaa, ja siirrämme lempeät sanat ystävänpäivään tai jouluaattoon?
Miksi tämä hetki olisi huonompi kuin se odotettu erityinen päivä?
Entä jos ehdimme kyllä myöhemminkin ei toteudukaan?
Muistan joskus lukeneeni, että melkein kaikki puhelut New Yorkin kaksoistornien tulipalosta sisälsivät rakkaudentunnustuksia. Ihmiset soittivat läheisilleen tai jättivät viestejä: “Rakastan sinua” juuri se oli tärkeintä ehtiä sanoa ennen kaikkea muuta maan päällä.
Todellisuus, jos sanakirjoihin on uskomista, on juuri se hetki, joka on menneen ja tulevan välissä nyt.
Ei pidä kätkeä iloja ullakolle, eikä säästää hyllyiltä jotain päivää varten sitä, mikä juuri nyt voisi tuoda iloa ja naurua.
Huomista ei ole. On vain tämä päivä, joka on ihan yhtä erityinen kuin jouluaatto tai vappu.
Siksi pitää kiirehtiä. Tehdä sovinto. Mennä katsomaan merta. Leikkiä pojan kanssa, rutistaa tytärtä, viedä äidille uusi pullo Chanelia ihan arkipäivää varten, ei vain juhlaan.
Pitää ehtiä, tai ainakin yrittää. Lukea se kirja, maistaa kuha-keittoa tai rautua, katsoa lempielokuva ja unohtaa hetkeksi tiskit lavuaarissa.
Hankkia täti Raijalle uusi kahviastiasto ja järjestää kunnon illallinen koko suvulle.
Ehtiä ennen kuin lopputekstit alkavat kertoa, että aika meni ohi.




