Lattiat eivät itseään pese
Helmi, nyt kun Oskari on töissä, sinun pitää huolehtia kodista, huomautti Tuula Lehtonen jämäkästi. Eivät ne lattiat itsestään puhtaiksi tule. Ja kuka sitten tekee illallisen? Mikä ihme tässä istutaan ja odotellaan?
Helmi silitteli valtavan kokoista vatsaansa. Seitsemäs kuukausi menossa, kaksoset tulossa, ja jokainen aamu alkoi suurella urheudella yrittää päästä edes istumaan sängyn reunalle. Selkä huusi hoosiannaa, ja teki mieli vain maata liikkumatta synnytykseen asti.
Tuula, näet kai itsekin tämän mahan. Mä tarraan seiniin että pääsen edes vessaan, ja sinä puhut ruuanlaitosta.
Anoppi huitaisi kädellään välinpitämättömästi, aivan kuin Helmi olisi valittanut pikkuflunssasta.
Voi Helmi, odottaahan sitä. Olet raskaana, et mikään invalidi! Kun odotin Oskaria, tein ruokaa ja pyykkäsin viimeiseen asti ja perunamaan kaivoin vielä juhannuksenakin. Sinä vain loikoilet kuin kartanonrouva. Että olepa nyt siinä ja yritä huijata, että muut passaisivat ja säälisivät.
Tuula marssi tiehensä jättäen mukinsa likaisena tiskipöydälle ja jätti jälkeensä kitkerän tunnelman, joka ei meinannut millään hävitä.
Oskari palasi illalla yhdeksän aikaan harmaat silmänaluset ja uupumus mukanaan. Helmi odotti, että mies sai syötyä, ja istui sitten viereen.
Oskari, sun pitää puhua äidillesi. Hän käy täällä joka päivä ja ripittää mua kuin olisin pahainen koululainen. Kyllä mä hädin tuskin kävelen, mutta hänen mukaan pitäisi pestä lattiat ja hauduttaa lihapullia. Voitko puhua hänelle?
Oskari hieraisi nenänvarttaan ja huokasi. Mutta Helmi näki kyllä, ettei mies halunnut tarttua asiaan.
Joo, Helmi, mä sanon. Sittenpähän rauhoittuu.
Viikot kuluivat, eikä mikään muuttunut. Tuula jatkoi käyntejään, jatkoi joka toinen päivä sormella hyllyjen pyyhintää, tuhisten isoon ääneen tiskissä olevien lautasien edessä.
Kaksi kuukautta myöhemmin Helmi synnytti. Kaksi poikaa, molemmat terveitä, äänekkäitä ja punakuonoisia. Eemil ja Arttu. Kun pojat nostettiin äidin rinnalle, kaikki muu unohtui. Helmi makasi halaamassa kahta rääkyvää nyyttiään ja itki siitä ilosta ja onnesta, joka ei meinannut mahtua sisälle.
Oskari tuli synnytysosastolle, nosti Eemiliä käsivarsilleen kuin posliinia, alahuuli väpättäen.
Helmi, meidän pojat…
Viikko sairaalassa oli kuin pumpulinen kupla. Sitten paluu kotiin koitti. Oskari kantoi toista lasta, Helmi toista. He tönivät lastenhuoneen ovea auki sen, jonka olivat yhdessä maalanneet vaalean mintun vihreäksi ja jonka hyllyille olivat pinonneet pikkuisia bodyja.
Yhtäkkiä kummankin silmät suurena: toisella pinnasängyllä makasi violetti aamutakki nimikirjaimin, hoitopisteellä avonainen matkalaukku ja toinen sänky oli siirretty vähän vinoon. Sen tilalla retkotti avattava nojatuoli, jossa Tuula istui mukavasti hameessaan lukemassa Annaa.
No hei, te tulitte, anoppi nosti katseensa aivan kuin tämä olisi mitä tavallisinta. Olen nyt tässä asettunut vähän auttamaan teitä poikien kanssa.
Helmi seisoi eteisessä Eemil sylissään järkyttyneenä. Matkalaukku. Aamutakki. Vieraita tavaroita kaikkialla, missä vielä viikko sitten oli ollut lasten tavaroita. Anoppi oli ottanut huoneen haltuun sellaisella itsestäänselvyydellä, että olisi voinut kuvitella tämän olevan täysin oikeutettua.
Helmi kääntyi hitaasti Oskariin, joka väisti hänen katsettaan Dany kainalossa.
Oskari, mikä tämä juttu on?
Helmi, äiti vaan sanoi tulevansa auttamaan alkuun, Oskari mutisi ja nousi suoraan takinhakaan tuijottaen. Kaksi lasta, sä yksin päivät kotona. Onhan se rankkaa.
Helmi puristi Eemiliä tiukemmin.
Kyllä mä pärjään. Me puhuimme tästä, Oskari. Mä pärjään itse.
Tuula oli jo noussut selän takaa käytävään.
Älähän nyt höntyile, Helmi. Kaksi vastasyntynyttä, tuskin pysyt tolpillasi. Mene lepäämään, minä hoidan pojat ja keitän vellit. Kaikki järjestyy!
Helmi olisi halunnut alkaa väittää vastaan, mutta väsymys painoi synnytys, kaksosten kotiinpaluu, kaiken maailman säätäminen… Hän nyökkäsi, antoi Eemilin anopille ja katosi makuuhuoneeseen vakuutellen itselleen, että tämä olisi vain väliaikaista ja pari päivää apua ei vielä maailmaa kaada.
Ensimmäiset kolme päivää sujuivatkin yllättävän hyvin. Tuula heräili öisin lasten kitinään, antoi Helmin nukkua, kokkaili aamusmoothiet ja laittoi pyykkikoneen pyörimään ilman puhetta. Helmi alkoi jo miettiä, että ehkä oli erehtynyt anopista ehkä sukurakkaus hoiti homman kotiin.
Kun Oskari palasi töihin, kotona alkoi uusi aikakausi. Tuula lakkasi auttamasta ja alkoi johtaa orkesteria.
Kun Helmi nosti Artun syliin syöttöä varten, anoppi rynnisti paikalle “ei noin, pää tukeutuu, anna pojan hengittää!” Kun Helmi kapaloi Eemiliä, anoppi purki kapalot “vinohan tämä, lapsi vetää varmasti kieroon.” Ja kun Helmi istahti sohvalle vetämään henkeä, viiden minuutin päästä keittiöstä kaikui: “Nuo tiskit eivät todellakaan itseään pese! Ylös siitä löhöämästä.”
Joka päivä. Aamuvarhaisesta iltamyöhään. Helmi ei ehtinyt saada yhtäkään asiaa valmiiksi ilman että sai kärppäkommenttia. Anoppi piti poikia itsellään yhä enemmän, otti sylistä mutisten: “Anna tänne, et sinä kuitenkaan osaa pitää…”
Viikko tuollaisessa on kuin maratonin maali iltaisin jalat tärisivät ja ajatukset menivät solmuun. Eräänä iltana Helmi odotti, kunnes Tuula kuorsasi lastenhuoneen nojatuolissa, painoi makuuhuoneen oven kiinni ja istahti Oskarin viereen sänkyyn.
Oskari, mä en jaksa enää, Helmi kuiskasi niin hiljaa, ettei anoppi kuulisi. Se pelkkä supina sai kiukun nousemaan vielä tuplasti. Sun äiti ei auta, se vain syyttelee ja komentaa. En saa edes syötettyä lapsia ilman joka välissä ohjausta. En saa istua, koska heti on lattioiden vuoro. Musta tuntuu että oon omaan kotiini tullut väärälle puolelle; ihan kuin olisin palkaton piika.
Oskari tuijotti kattoon mykkänä.
Jos hän ei lähde, Helmi hengitti syvään ja sanoi viimein ääneen sen, mikä oli jo kolme päivää painanut, mä otan pojat ja lähden itse.
Oskari kohottautui ja katsoi Helmiä kuin tämä olisi ehdottanut jotain täysin järjetöntä.
Helmi, mieti nyt. Äiti vaan haluaa hyvää, se on tottunut vähän toisenlaiseen aikaan. Voisitteko yrittää puhua? Onhan hän isoäiti ja välittää pojista.
Helmi painoi kämmenet kasvoilleen, rutisti silmiään kiinni. Juuri tämän kaltaisia sanoja, “sinä vain teeskentelet”, “minä pesin matot omin käsin raskaana ollessani”, hän oli saanut kuunnella jo kuukausia.
Oskari, mä en ole viikkoon saanut syöttää omia lapsiani rauhassa, Helmi nosti kädet pois kasvoilta, kyyneleet poskilla jo valmiina. Kun otan Artun syliin, hän nappaa tämän heti pois. Kapaloin Eemiliä, hän purkaa koko paketin. Mä pelkään lähestyä omia poikiani kun hän on huoneessa ymmärrätkö? Minä ne synnytin, mutta hän kohtelee mua kuin olisin koeaikainen lastenvahti!
Samassa makuuhuoneen ovi kitisi auki. Tuula seisoi kynnyksellä violetissa aamutakissaan, kädet tiukasti ristissä.
Kaikki kuuluu, seinät on ohuet, anoppi totesi. Sitten katsoi Helmiä kuin tämä olisi joutavaa pölyä. Saisi olla vähän häpyäkin, Helmi. Minä jätin oman kotini ja nukun nojatuolissa, jotta voisin auttaa. Mutta täällä vain nyyhkit ja käännät Oskaria äitiään vastaan. Törkeä kiittämättömyys!
Silloin jokin meni kasaan Oskari katsoi ensin äitiään, sitten Helmiä, joka istui ankeassa t-paidassa ränsistyneenä, silmäkulmat punaisina, ja jotain miehen katseessa napsahti. Hän näki vihdoin, mistä Helmi oli yrittänyt puhua.
Äiti, Oskari nousi istumaan, pakkaa kamat. Huomenna aamulla vien sut kotiin.
Tuula jäi seisomaan ovelle järkyttyneenä kuin olisi kuullut poikansa puhuvan vierasta kieltä.
Oskari, et kai sä ole tosissasi? Aiotko heittää oman äitisi ulos jonkun niin sanotun miniän vuoksi?
Olen tosissani. Tämä on meidän koti, meidän lapset, minun vaimo. Me pyydämme apua kun tarvitsemme. Mutta asumaan jäät omaan kotiisi.
Tuula jaksoi sättiä yöhön. Pakkasi matkalaukkua vihan partaalla, paiskoi kaapin ovia, ryntäili keittiössä juomassa kamomillateetä ja mutisi epäkiitollisesta pojasta ja kiukuttelevasta miniästä. Helmi istui makuuhuoneessa syöttäen Eemiliä, kuunteli tätä kaikkea seinän läpi ja itki helpotuksesta.
Aamulla Oskari heitti matkalaukun takakonttiin, ajoi äitinsä kotiinsa ja palasi parin tunnin päästä. Sanomatta mitään, hän meni lastenhuoneeseen, nappasi Artun, joka juuri alkoi tuhista, ja piti tätä olkapäälleen.
Me selvitään, Helmi, hän sanoi keinuttaen poikaa. Kahdestaan kyllä pärjätään.
Ja niin he pärjäsivät. Helmi löysi oman rytminsä parissa päivässä, kun kukaan ei hengittänyt niskaan ja määrännyt, miten kaikki pitäisi tehdä. Hän syötti pojat silloin kun sattui, kapaloi kuten itse halusi, ja koti alkoi taas tuntua omalta. Öisin Oskari nousi vuorollaan, eikä valittanut, ja viikonloppuisin vei kaksosrattaat pitkälle kävelylle, antaen Helmille muutaman tunnin luvan kanssa tehdä rien rien. Rauha palasi kotiin vähitellen, vähän kerrassaan, ja siitä lähtien jokainen aamu, kun Helmi heräsi eikä pelännyt tarttua omiin lapsiinsa, teki heidän pienestä kodistaan entistäkin vankemman.
