Yhdeksän punaista ruusua
Anoppi tuli käymään muutamaksi tunniksi, ja minä tajusin heti: en kestä tätä tänään. Sanoin, että lähden saunaan. Pakkasin nopeasti ja lähdin ulos.
Mutta vastassa odotti uusi harmi: sauna olikin remontissa. Siinä meni viimeisetkin hyvät fiilikset. Ei huvittanut mennä vielä kotiin.
Pyörin hetken katuja, kauppoihin en halunnut mennä ei se tunnu minun jutultani. Nappasin paikan puistonpenkiltä ja istuin siinä, hieman surullisena.
Silloin näin iäkkään avioparin ehkä lähemmäs kuusikymppisiä. Kauniisti pukeutuneita, hiljakseen kävelivät yhdessä. Nainen piti miehensä käsikynkässä, juttelivat rauhallisesti.
Katsoin heitä ja ajattelin: Heillä riittää vieläkin puheenaiheita. Me ollaan oltu yhdessä viisitoista vuotta, eikä enää tunnu olevan mitään sanottavaa. Useimmiten ollaan vain hiljaa.
Yhtäkkiä pariskunta pysähtyi. Mies hellästi suoristi naisen huivin. Ja jatkoivat matkaa.
Mietin: Onpa ihmeellistä, että rakkaus voi oikeasti säilyä. Me ei olla huomattu toisiamme pitkään aikaan.
Minulla on pieni, hentorakenteinen vaimo juuri sellainen aina väsynyt nainen, jolla ei ole koskaan aikaa itselleen, kun arki vie mukanaan. Töissä elintarviketehtaalla, kaksi lasta, jatkuvasti huolta ja tekemistä. Kotona sählää, ei pysähdy levähtämään: aina jokin homma meneillään. Vanha kulahtanut aamutakki, hiukset miten sattuu. Nopeasti säntää paikasta toiseen, välillä moppi tai rätti kädessä.
Vaimo ei enää osaa hymyillä, kasvoilla pysyy aina se sama keskittynyt ilme. Kampaajalla käy hyvin harvoin, ehkä vain silloin, kun ulos ei enää kehtaa mennä tukka sekaisin.
Siinä istuin ja mietin: Rakastettiin toisiamme aikanaan niin kovasti. Mihin se kaikki oikein katosi?
Koetin mielessäni kaivaa esiin sen unohtuneen tunteen, joka joskus meitä yhdisti. Ja hämmentävää kyllä lempeys hiipi mieleeni. Se pehmensi sydäntä, jätti suloisen jäljen.
Tuli vastustamaton halu tehdä jotakin hyvää. Ei voinut jäädä enää istumaan paikalleen, jotain piti tehdä heti. Lähdin nopeasti kävelemään, en edes tiennyt, minne.
Vastaus tuli kuin tilauksesta melkein törmäsin kukkakaupan kojuun. Pitäisikö ostaa kukkia? Ei se kuitenkaan ymmärrä, pitää minua höpsönä, sanoo että tuhlaan markkoja turhaan. Olisi pitänyt ostaa Ellille uudet lenkkarit koulun liikuntaa varten, mietin.
Epäröin hetken. Mutta se hellä jälki sisälläni ei antanut periksi; päätin ottaa riskin.
Astuin sisään. Myyjä tervehti ystävällisesti, katsoi kysyvästi. En ollut ostanut kukkia viiteentoista vuoteen.
Ajattelin ensin ottaa vain yhden ruusun.
Mutta joku ääni sisälläni sanoi: ei yhtä se ei merkitse mitään.
Sitten päätin: otan yhdeksän. Siinä hetkessä pelkäsin jo itsekin, että olen menettänyt järkeni! Mutta sanat tulivat suustani, enkä voinut enää perua.
Kävelin ulos ruusut kainalossa, ja tuntui kuin kaikki ohikulkijat tuijottaisivat.
Soitin kotiin varmistaakseni, että anoppi oli jo lähtenyt.
Kiipeilin rappusia ylös ja vatsassa kiersi outo jännitys tämä tilanne oli täysin poikkeuksellinen: Entä jos hän suuttuu ja heittää minut kukkineen pihalle? Jos alkaa huutaa, paiskaan kukat roskiin samantien.
Vaimo laski jauhopussin pöydälle, kädet olivat vielä puhtaat. Menin hänen luokseen, hän ei vielä arvannut mitään. Jäin seisomaan viereen, en saanut sanaa suustani, hengityskin tuntui raskaalta.
Vaimo kääntyi, huomasi kukat ja jähmettyi.
Hilkka, nämä on sinulle. Teki vaan mieli ostaa. Ethän suutu?
Hän ei heti ottanut vastaan, vaan katsoi ruusuja kuin ne olisivat harhaa.
Sinulle nämä, Hilkka, juuri sinulle.
Hän otti ruusut, painoi ne kasvojaan vasten, hymyili heikosti. Siinä hetkessä ei ollut arkea, ei tehdasta, ei niitä viittätoista vuotta! Melkein kuiskaten hän sanoi: Kiitos.
Maljakko odotti pöydällä. Yhdeksän punaista ruusua valaisi koko huoneen.
Hilkka silitti kukkia sormillaan, jäi sitten hetkeksi peilin eteen, suoristi hiuksiaan. Kasvot pehmenivät, huoli väistyi ja tuli tilalle jotakin haaveilevaa. Menin hänen luokseen, kiedoin kädet hänen vyötärölleen. Oltiin ihan hiljaa yhdessä.
Vain hetken aikaa hän pysähtyi vain silmänräpäyksen verran.
