Yhdeksän punaista ruusua…
Anoppi oli tullut käymään muutamaksi tunniksi, ja Antti tajusi nopeasti, ettei hermot kestäisi kauaa. Sanoi, että lähtee saunaan. Puki päällensä ja suuntasi matkaan.
Mutta silloinkin vastassa oli uusi pettymys: kukas sitä osaa odottaa, että koko korttelin sauna olisi remontissa? Siinä kohtaa fiilis valahti ihan pohjamutiin. Ei huvittanut palata kotiin, ei yhtään.
Antti harhaili pitkin Helsingin katuja, ei jaksanut astua edes Alepaan tuntui, ettei se kuulu miehiselle miehelle. Käveli puistoon ja istahti yksinäiselle penkille.
Yhtäkkiä katseen kiinnitti vanhempi pariskunta olisivat varmaan kumpikin kuudenkymmenen korvilla. Hyvin pukeutuneita, kävelivät rauhallisesti käsi kädessä, selvästi nauttivat toistensa seurasta.
Antti istui ja seurasi: “Onpa niillä juttua toisilleen. Itse olen ollut Ainon kanssa viidentoista vuotta, eipä meillä enää mitään uutta keskusteltavaa ole. Enimmäkseen ollaan hiljaa.”
Yhtäkkiä mies pysähtyi ja asetteli hellästi vaimonsa kaulahuivin paremmin. Sitten jatkoivat kulkuaan.
Antti mietti mielessään: “Jopas jotakin, ovatpa onnistuneet säilyttämään rakkauden noin pitkään. Meillä on arki jo nielaissut kaiken, eikä edes huomata toisiamme enää.”
Aino pieni ja kuivakka vaimo kuuluu niihin aina väsyneisiin suomalaisiin naisiin, jotka tyytyvät vähään eivätkä enää jaksa itsestään sen kummemmin huolehtia. Aino tekee kolmivuorotyötä tehtaalla ja hoitaa kahta lasta, joten arjen pyörittäminen on koko ajan päällä.
Kotona häärää jatkuvasti, pysähtymättä. Vanha aamutakki ja tukka pörrössä, kiiruhtaa pitkin asuntoa ja välillä heiluu mopin ja rättien kanssa. Hymy unohtui Ainolta kauan sitten nykyään kasvot ovat aina mietteliäät ja hiukan harmaat.
Kampaajalla hän käy ehkä kerran vuodessa, jos tilanne on jo niin paha ettei naapurikaan enää tervehtisi kadulla.
Antti istui siinä ja mietti, mihin se rakkaus oikein katosi. Rakastettiin toisiamme ihan hurjasti silloin ennen. Missä se tunne nyt piileskelee?
Yritti pakottaa esiin jonkinlaista lämpöä, sellaista vanhaa hellää tunnetta. Jotain liikahtikin pieni lempeys kipaisi sydämen läpi ja jätti jälkeensä lämpimän olon. Yhtäkkiä Antista tuntui, että teki ihan hirveän paljon mieli tehdä jotain kivaa vaimolleen. Ei voinut vain jäädä penkille hyvän pitää tapahtua nyt heti!
Jalat veivät melkein itsestään eteenpäin, ja yhtäkkiä hän tömähti melkein suoraan kukkakioskin eteen. “Ostaisiko kukkia? Ei Aino kyllä uskoisi, voisi pitää ihan höpsönä sanoisi, että olen taas tuhlannut turhaan rahoja oikeaan kukkanippuun. Toisaalta Ainon pitäisi ostaa Marille lenkkarit koulun liikuntaan, sillä on reiät jo entisissä.”
Antti oli epävarma: mitä nyt tekisi? Lempeys läikähti yhä ja lämmitti.
Hän huitaisee kädellään menköön. Astui sisään, nuori myyjä tervehtii iloisesti ja odottaa selitystä. Antti tajusi, että edellisestä kukkakimpusta vaimolle oli viidentoista vuoden takaa. Hermostutti.
Kai se ruusu pitäisi ottaa, ainakin yksi. Mutta joku ääni sisällä sanoi: “Yksi ruusu on ihan turha, ei se mitään merkitse.” Taas päätti ottaa yhdeksän! Samalla sekunnilla hirvitti: nyt sitä ollaan ihan höyrähtäneitä.
Mutta kun sanat on sanottu, niitä ei saa enää takaisin.
Astui ulos kioskilta ja oli melkein varma, että kaikki vastaantulijat vilkuilevat paheksuen tuossa se miekkonen törsää.
Soitti vielä varmistakseen onko anoppi jo lähtenyt. Nousi portaita ylös ja jännitti, miten tässä käy, kun tilanne on kuitenkin niin erilainen kuin normaalisti. “Kohta varmaan häädetään pihalle kukkakimppujen kanssa. Jos tästä kunnon huuto syntyy, nakkelen kukat suoraan roskikseen.”
Aino oli juuri nostanut vehnäjauhopussin pöydälle, kädet edelleen puhtaina. Antti meni lähelle; Aino siinä vielä omissa ajatuksissaan, tajuamatta mitään. Antti pysähtyi, mietti hetken ja oli hermostukseen asti hengästynyt.
Aino kääntyi näki kukat ja jähmettyi.
“Aino, nämä on sinulle. Teki vaan mieli antaa. Et kai suutu?”
Aino epäröi hetken, katsoi yllättyneenä, kuin unessa. “Sinulle nämä, Aino.”
Aino ojensi kättään ja nosti ruusut kasvojensa lähelle, pieni hymy hiipi esiin. Yhtäkkiä koko tehdas, kotihuolien arki ja viidentoista vuoden kulunut aika kaikkosi. Aino kuiskasi melkein kuulumattomasti: “Kiitos.”
Kukkamaljakko pyörähti pöydän keskelle; yhdeksän punaista ruusua kuin valaisee huoneen.
Aino silitti ruusuja sormillaan ja jäi pitkäksi aikaa peilin eteen mietiskelemään. Sormet surffasivat hajamielisesti tukassa, ja kasvojen ilme pehmeni, huolten tilalle tuli pieni haaveellisuus.
Antti meni hiljaa viereen ja kietaisi kätensä vaimon vyötärölle. Seisoivat hiljaa molemmat. Vain hetken Aino pysähtyi, juuri sen verran kuin tarvitsi.
