Olen käynyt tämän jo läpi
Olisitte vielä laittaneet pojan hoitopaikkaan kuin kissanpennun konsanaan. Kyllähän tuolla tavalla pääsee helpolla maksatte ja sitten menoksi, vapaus koittaa! tokaisi ankaralla sarkasmilla Raija.
Sanni mutristi suutaan ja kiskoi vetoketjua matkalaukussa. Turha vaiva. Jumitti taas ihan kuin se sama vanha levy, jonka anoppi laittoi aina päälle, kun me suunnittelimme lomamatkaa.
Äiti, nyt riittää, koetti Anssi tyynnytellä äitiään. Oskari lähtee myös lomalle, ihan meidän mökille Savoon ei vieraiden luo, vaan minun isälle ja äidille. Siellä on raikasta ilmaa, kasvimaa, palju ja joka päivä tuoretta maitoa. Parasta mitä kolmevuotias voi saada.
Ei se mikään loma ole, vaan pakkolähetys! Raija huudahti ja huitaisi käsiään. Lapsi tarvitsee tässä iässä vanhempiaan! Mutta vanhemmat he lähtevät Helsinkiin kiertelemään museoita! Eikö lapsenkin kulttuurikasvatus muka merkitse mitään?
Viimein Sanni sai vetoketjun naksumaan kiinni. Hän suoristautui, katsoi Raijaa suoraan silmiin ja virkkoi kylmästi:
Vielä ei tarvitse tärkeintä on rytmi, päiväunet ja potta hollilla. Ei yhdeksän tunnin junamatka kahdella vaihdolla, aikaero ja kaupungilla ravaaminen. Milloin muuten, Raija, viimeksi kävelitte Oskarin kanssa edes leikkipuistossa?
Minä kyllä huolehdin pojistani, Raija nosti ylpeänä leukaa. Otin aina mukaan joka paikkaan. Ja kummasti selvittiin. Teillä taas on kaikki helpoksi tehty! Pitäisi ajatella muitakin, ei vain itseään.
Juuri niin! Sanni melkein karjaisi. Muita, niinkin kuin niitä jotka ovat meidän kanssamme junassa ja kuuntelevat kiljuvaa jälkikasvuamme kaksi tuntia putkeen! Tai niitä, jotka ovat opastetulla kierroksella ja yrittävät kuulla oppaan kertomukset sen sijaan, että joku kiljuu: Haluan pissalle, on jano, jalkojani särkee, mennään kotiin! Loma kolmevuotiaan kanssa ei ole loma, Raija, se on kidutuksen muoto. Myös Oskarille.
Raija puristi huulet yhteen ja käänsi selkänsä.
No niinpä tietenkin. Te leikit vanhempia jo riittävän kauan, nyt rahat kelpaa mutta lapsesta pitäisi jo päästä eroon Jos oikeasti haluatte, pystyyhän lapsen kanssa sopimaan!
Sanni sulki silmänsä, laski mielessään sataan. Jospa Raija olisi itse kokenut sen, mitä me olimme viime reissulla käyneet läpi mutta kuinka hän voisi tietää, kun ei käytännössä osallistu lapsen arkeen ollenkaan?
Minä kyllä muistan kaiken. Vasenta silmääni nyki vielä kuukauden tuon jälkeen.
Se oli viime kesänä. Uskottiin sinisilmäisesti, että olisi hyvä idea mennä käymään ystävien kesämökillä vain sata kilometriä. Ystävilläkin oli samanikäinen tytär, iso piha ja kasvimaa kuulosti lupaavalta.
Mutta kaikki alkoi mennä pieleen heti alusta.
Auto ei käynnistynyt, vaikka grilli kuumeni ja lihat odottivat syöjiään. Piti kiireessä napata junaliput.
Ja sitten vielä helle! Lähes +35 astetta, ja meidän vaunussa ei ilmastointia, ikkunat auki mutta turha toivo ihmisiä tupaten täynnä, ilma seisoi ja hiki valui.
Oskari jaksoi tasan kymmenen minuuttia, sitten alkoi vikinä, tuli kitinä, piti juosta käytävällä.
Päästä mut! hän huusi, rimpuillen Anssin sylissä. Tuonne haluan!
Osku, ei sinne voi mennä, siellä on vieraita, Anssi sihisi, kasvot punaisena noloudesta ja ponnistuksesta.
En tahdo istua! Aa-aa-aa!
Oskarin huuto peitti alleen junan rytmin. Kaikki matkustajat vilkuilivat ensin säälien, sitten ärtyneinä, lopulta lähes raivoissaan. Joku rouva valkoisessa paidassa huomautti, ja Oskari huitaisi pillimehulla, roiskeet lensivät meidän kaikkien päälle.
Se siitä naapurustohengestä. Sanni melkein itki anteeksipyydellessään ja yrittäessään ojentaa seteliä sovittelurahaksi, mutta rouva oli liekeissä, Oskari karjui menetyksensä perään ja Anssi jauhoi hampaitaan lattiaan. Puolitoista tuntia puhdasta tuskaa.
Perillä meillä ei ollut voimia enää mihinkään. Poika kieltäytyi päiväunista, oikutti illan, meinasi kaataa grillin. Paluumatkasta tulisi juuri yhtä hikinen.
Ja tämä oli siis vain puolentoista tunnin matka. Nyt Raija ehdottaa koko viikon reissua kiitos, mutta ei kiitos. Sitä ei toivoisi pahimmalle vihamiehellekään.
Ette osaa kasvattaa! anoppi jaksoi toistaa joka kerta, kun Sanni perusteli ratkaisuaan.
Raija oli näitä teoriapedagogeja kävi kylässä kerran kahdessa viikossa, toi banaania tai pähkinäsuklaata (mistä Oskarille tuli aina ihottumaa, vaikka asiasta oli puhuttu lukemattomia kertoja), leperteli kymmenisen minuuttia ja katosi. Joskus hän nappasi valokuvan Naamakirjaan.
Raija, mitä se sinua liikuttaa missä Oskari on? Sanni saattoi kysyä seuraavassa riidassa. Ethän sinä häntä hoida.
Enkä olekaan velvollinen! Hänellä on vanhemmat siihen. Jos oikeasti apua tarvittaisi, sairaalassa tai hätätilanteessa, auttaisin toki mutta nyt te vain kierrätätte häntä kuin turhaa tavaraa.
Näitä kiistoja kestettiin välillä, mutta ne nakersivat hermoja. Raija oli kivimuurin luja omassa oikeassaan, eikä myöntänyt nuorten perusteluja.
Kuitenkin kyllä elämä opettaa.
Neljän vuoden päästä Oskari oli jo seitsemän. Fiksu ja puhelias, koululainen, erilaisia kerhoja, jo oman mielenkiinnon mukaan.
Raijan elämä oli synkentynyt leskeksi jääminen teki asunnosta äänettömän. Hänelle taisi tulla tarve todistaa, että pärjää edelleen. Ja niinpä hän, kirkkaalla äänellä, ehdotti keväällä:
Tuokaa nyt poika tänne, ollaanhan me jo juttukaverin iässä.
Oletko varma? Sanni varmisti. Oskari tarvitsee paljon huomiota, mielellään edes tablettia.
Äläs neuvokaan vanhaa kettua! Raija vastasi. Olen minä pojan kasvattanut ennenkin. Luetaan kirjoja, pelataan Yatzyä, hyvin me ilman niitä koneita pärjätään!
Veimme siis Oskarin Savoon, koko kahdeksi viikoksi. Itse otimme mökkiviikonlopun, koska Sanni aavisti, ettei lepoa kauaa kestäisi.
Ja oikeassa hän oli.
Raija kuvitteli, että Oskari istuu sohvalla siistinä, selaa eläinensyklopediaa, hän itse neuloo sukkaa vieressä ja välillä mutisee viisauksia. Sitten syötäisiin keitto ja käveltäisiin käsi kädessä rantaan.
Illuusiot kariutuivat puoleen tuntiin vanhempien lähdöstä.
Mummo, mua kyllästyttää! Onko sulla iPadia?
Eipä ole, eikä tule.
No pelataan sitten zombiräiskintää! Sää oot zombi ja mä ammun sulle pistolilla! Jooko, tule leikkimään!
Mitä ihmeen räiskintää? Raija säikähti. Osku, piirrä vaikka. Ostin sulle värityskirjan.
En halua enää, se on vauvoille! Oskari alkoi kiertää olohuonetta ympäri, yritti vetää mummoa peppuralliinsa.
Ei sekuntiakaan istumista milloin lentokoneena pitkin mattoa, milloin rytisi kattiloilla, milloin pyysi mummoa mukaan ihmeellisiin leikkeihin. Kirjat, vanhat palikat, kaikki olivat tylsiä. Ilman jatkuvaa seuraa ei käynyt. Kolmen minuutin välein uusi vaatimus: Mummo, miksi, Mummo, tehdään, Katso, näin minä osaan!
Anoppini, joka oli tottunut rauhaan, lysähti jo lounasaikaan kuin olisi käynyt hiililastin läpi.
Ne olivat vasta alkusoittoa. Varsinainen koitos alkoi, kun ruoka tuli eteen. Raija toi lautasellisen naudanlihakeittoa, oikein tarkoituksella Oskaria varten.
Poika katsoi lautasta kuin sinne olisi kaadettu tiskirätti.
En tahdo tuota.
Mikäs nyt?
Siinä on sipulia. Keitettynä. En syö.
Mitäpä vielä! Raija hermostui. Se on terveellistä! Syö nyt, älä jaksa valittaa!
En syö!
No mitä sitten haluat?
Makaronia ja juustoa. Ja nakki octopussina leikkaa siihen jalat!
Raija hämmästyi. Hän ei osannut tehdä noin mutkikkaita annoksia.
Tämä ei ole mikään ravintola! hän ärähti.
Oskari kohautti olkapäitään ja perääntyi olohuoneeseen rakentamaan majaa tyynyistä.
Illaksi Raijan verenpaine nousi ja laski kuin vuoristorata. Hän ei voinut levätä Oskari pomppi sängylle ja huusi, että viholliset hyökkäävät, pakko nousta! Televisiokin meni kiinni, koska poika vaati Pikku Kakkosta. Ja sitten hän sinkoili ympäri taloa entistä villimpänä.
Meillä meni samaan aikaan mökillä kaikki mainiosti grilli tirisi, aurinko laski rantaan ja hiljaisuus ympäröi puhuvaa seuraa.
Onpa hiljaista Sanni huokaisi raukeana. Ehkä me oltiin liian ankaria Anssin äidille?
Silloin Anssin puhelin soi.
Äiti? hän vastasi.
TULETTE HETI! Raija kiljui linjassa. Ottakaa poika NYT! Se on mahdoton! Rikkinäinen asunto, ei suostu syömään! Ravaa päälläni niin että saan sydänkohtauksen! Jos ette ole täällä tunnissa, soitan ambulanssin ja poliisin viekööt molemmat kerralla! Mä EN JAKSA!
Sanni laski viinilasin pöydälle. Viini jäi juomatta, liha grillissä.
Kerää kamppeet, Anssi tuumasi synkkänä. Loma ohi.
Tunnelma autossa oli sanaton. Kyyneleet melkein valuivat anoppi itse vaati pojan luokseen, ja nyt tämä järjestelikin hätätilan.
Ovella Raija oli kalpea, Valoisa-pullo kädessään kuin sotaveteraani kauhujen jälkeen. Oskari taas riensi iloisena syliin.
Kiitos, Luoja! Raija huohotti, työntäen lapsen meitä kohti. Ottakaa pois, älkää KOSKAAN enää tuoko! Millaiseen hirviöön te tämän kasvatitte? Kaikki ruoka väärin, hyppii päällä, vaatii showta!
Hän on vain lapsi, äiti, Anssi vastasi kuivasti. Elävä, terve lapsi. Varotettiin sua, mutta itse lupasit.
Luulin, että se oli tavallinen! Se tuollainen tarvii lääkäriä! Raija piteli rintaansa. Menkää jo. Mä kaadun kohta.
Autossa Oskari painautui pehmeästi taakseni ja kysyi unisesti:
Mennäänhän me taas pappa Vesan ja mummo Hilkan luo?
Mennään, mennään, poika.
Hienoa hän mumisi. Mummo Raija outo. Huutaa vaan, ei leiki ruoatkin olivat ihan kamalia.
Sen reissun jälkeen Raija lopetti kyselyt ja neuvot. Kun lomailimme, hän vain toivotti hyvää matkaa.
Oskari vietti kaikki lomat Sannin vanhemmilla, missä sai kaivaa matoja, leikkiä sotaa ja syödä mummon keittoa ilman sipulia, sillä Hilkka tiesi tarkalleen Oskarin makutottumukset.
Välimme anoppiin eivät muuttuneet paremmiksi, mutta minulle se sopi. Ei enää neuvomista, eikä ikinä tarvetta todistella kenellekään millaista on nykylapsen arki. Raija jäi kaksin omien oikeuksientunteidensa kanssa eikä kukaan koskaan lukenut hänen ensyklopedioitaan.
Siitä opin: ennen kuin arvostelee toisten elämää ja kasvatustapaa, kannattaa kokeilla ihan oikeasti itse. Arki opettaa enemmän kuin yksikään kirja.
