Nimeni on Arto ja olen 61-vuotias. En asu tällä hetkellä Suomessa. Olen ollut leski kolme vuotta. Kun Aino kuoli, jäin asumaan samaan taloon, jossa kasvatimme lapsemme. Yhtäkkiä kaikki tuntui liian suurelta ja tyhjältä. Lapseni asuvat eri kaupungeissa, heillä on omat perheensä. He soittavat sunnuntaisin, tulevat jouluksi käymään, mutta muuten olen yksin hiljaisuuden kanssa.
Olin alakoulun opettajana 38 vuotta. Eläkkeelle siirtyessäni kuvittelin, että vihdoin saisin levätä, mutta totuus oli, etten tiennyt miten olla itseni kanssa. Ensimmäiset kuukaudet vain istuin television edessä, söin huonosti ja lopetin itsestäni välittämisen.
Kun tyttäreni Satu tuli käymään, hän oli lähellä itkeä:
Isä, näytät kuin olisit aave.
Hän oli oikeassa.
Kuusi kuukautta sitten päätin, etten enää voisi jatkaa näin. Aloin lähteä joka aamu kävelylle puistoon kotini viereen. Siellä on yksi penkki suuren koivun juurella, vastapäätä pientä lampea, jossa ui sorsia. Siinä istun joka päivä. Paikka on hiljainen, mutta ei yksinäinen. Siellä on elämää.
Kaksi kuukautta sitten huomasin naisen. Lyhyet valkoiset hiukset, suuret silmälasit, aina värikäs neule päällä, säällä kuin säällä. Istuimme vastakkaisilla penkeillä. Vain nyökkäsimme toisillemme.
Eräänä päivänä hän istuutui minun penkilleni.
Onko tämä teidän penkkinne? hän kysyi hymyillen.
Ei varsinaisesti, mutta yleensä istun tässä.
Tulkaa vain tähän. Tässä mahtuu kaksi.
Siitä kaikki alkoi.
Kerroin hänelle Ainosta. Kuinka hän rakasti sorsia. Ja miten hän sanoi, että ne ovat vapaita mutta jäävät, koska joku pitää niistä huolta.
Nainen katsoi minua sillä katseella, jonka tunnistaa vain ihminen, joka on menettänyt rakkaansa.
Viisi vuotta minulla, hän sanoi hiljaa. Mieheni. Syöpä.
Siitä päivästä meistä tuli penkkikumppaneita. Joskus puhuimme, joskus vain olimme hiljaa. Eräänä päivänä hän toi kahvia termospullossa. Toisella kertaa minä toin leipää sorsille. Hän nauroi kuin lapsi, kun syötimme niitä yhdessä.
Hänen nimensä on Tellervo.
Yhtenä päivänä hän antoi minulle käsin neulotun villapaidan. Sininen. Lempivärini, vaikka en ollut kertonut sitä hänelle.
Katson teitä joka päivä, hän hymyili. Ihminen oppii huomaamaan asioita.
Puhuimme elämästä, menetyksistä, tästä päivästä. Siitä, ettei rakkautta voi korvata, mutta sydän on suurempi kuin uskommekaan.
Eilen kutsuin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen jonkun kotiini. Laitoin ruokaa Ainon reseptillä. Se ei ollut täydellistä, mutta se oli aitoa.
Juttelimme pitkään. Nauroimme. Jaoimme tarinoita.
Kun hän lähti, hän halasi minua pitkään.
Sellainen halaus, joka muistuttaa, että on yhä elossa.
Tänään menin taas puistoon. Hän oli siellä. Kaksi kirjaa mukanaan.
Toinen on sinulle, hän sanoi. Luetaan yhdessä.
Istuin vähän lähempänä tällä kertaa.
Ja ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen tunsin toivoa.
En tiedä, mitä olemme Tellervon kanssa. Eikä minun tarvitsekaan tietää.
Tiedän vain, etten enää pelkää huomista.
Nimeni on Arto.
Ja tuntematon nainen puistossa palautti minulle elämänhalun.
Uskotko toisiin mahdollisuuksiin?
Onko tuntemattomasta tullut sinulle tärkeä?
Mitä kaipaat eniten, kun ei ole ketään, jonka kanssa jakaa elämää?
