En ajatellut asiaa sen kummemmin, kun tuleva anoppini, Annikki, jatkuvasti jaksoi kysellä hääpukuni perään ennen kuin palasin kotiin ja huomasin, että kolmentuhannen euron pukuni oli kadonnut! Annikki oli sovittanut sitä, ollut varomaton ja kieltäytynyt korvaamasta vahinkoa. Raivosta ja epätoivosta tutisten lähdin kohtaamaan häntä, aseistanut salaisella aseella, joka muutti kaiken.
Olisi pitänyt ymmärtää, että jokin oli vinossa, kun Annikki tekstasi minulle lähes päivittäin kysellen puvustani.
Viikkojen ajan hän lähetti viestejä, kuten: “Oletko löytänyt jo puvun?” tai “Valitse nyt kuitenkin jotain kaunista, rakas. Et kai halua näyttää pöytäliinalta.
Mutta silloinkin, kun kutsuin hänet mukaan pukukaupoille, hänellä oli aina tekosyy.
“Särkyy pää, mahdoton tulla”, hän sanoi. Tai: “Tämä viikonloppu on niin täynnä menoa.”
Äitinikin huomasi tämän outouden.
“Onpa kummallista, miten hän on kiinnostunut jostain, vaikka ei halua itse tulla katsomaan”, äiti pohti kun pyörimme jo kolmatta kertaa helsinkiläisessä hääpukuliikkeessä saman päivän aikana.
Kohautin olkiani ja yritin olla ajattelematta asiaa, keskityin siihen iloon, että löytäisin Sen Oikean puvun.
Käännyin katsomaan toista rekkiä ja siinä se oli: A-linjainen, luonnonvalkoinen puku, jossa oli säihkyviä pitsiyksityiskohtia ja sydänpääntie.
Heti kun puin sen päälleni, tiesin löytäneeni omani. Miten se myötäili muotojani ja kuinka helmet kimalsivat valossa juuri siitä olin haaveillut.
Voi kunpa isäsi näkisi sinut nyt, äiti nyyhkäisi silmät kosteina. Tuo on se oikea.
Hintalapussa luki 3000 euroa. En ollut aikonut käyttää niin paljon, mutta joskus täydellisyys maksaa.
Kun seisoin pukukoppissa äidin kuvaten minua jokaisesta kulmasta, tunsin itseni oikeaksi morsiamiksi. Kaikki tuntui olevan kohdillaan.
Kotona viestitin Annikkille löytäneeni täydellisen puvun. Sain lähes välittömän vastauksen: hän vaati, että veisin puvun hänen nähtäväkseen.
Kirjoitin takaisin: “Anteeksi Annikki, mutta aion säilyttää puvun täällä hääpäivään asti. Lähetän kuvia, joita äitini otti.
“En halua pelkkiä kuvia!” Annikkilta kilahti heti. “Tuo puku tänne!”
Kieltäydyin tiukasti uudestaan. Hän saattoi olla itsepäinen, mutta ymmärsi lopulta, etten aio riskeerata kallisarvoista pukuani kuljettamalla sitä läpi Helsingin.
Pari viikkoa myöhemmin vietin päivän äitini luona askarrellen hääkoristeita. Palatessani kotiin tunsin heti, jotain oli vialla.
Asunnossa oli outo hiljaisuus eikä Laurin kenkiä näkynyt oven edessä.
Lauri? huikkasin, laskiessani avaimet keittiötasolle. Ei vastausta.
Menin vaihtamaan vaatteita, kun kylmä paniikki iski: pukupussini ei roikkunut enää vaatekaapin ovessa. Tiesin heti, mitä oli tapahtunut.
Kädet täristen soitin Laurille.
“Heippa, Kaarina”, hänen äänensä kuului epävarmana.
“Veikö äitisi pukuni?” Kysymykseni olivat teräviä ja pelokkaita.
“Hän halusi vain nähdä sen, etkä ollut kotona, niin minä”
En antanut hänen jatkaa. “Tuo se heti takaisin!”
Kun Lauri palasi puolen tunnin päästä, tajusin heti, että kaikki ei ollut kunnossa.
Hän yritti hymyillä, mutta syyllisyys näkyi kasvoilla. Sydämeni löi kurkussa, kun avasin pukupussin. Puvun kangas oli venynyt, pitsi revennyt ja vetoketju repsotti vinossa.
Mitä olet tehnyt? sain tuskin kuiskattua.
Miten niin? Laurin kulmat painuivat alas, kuin hän ei ymmärtäisi.
Katsot tätä? osoitin repeämiä ja venymiä, kyyneleiden sumentaessa näkökenttäni. Minun hääpukuni on pilalla!
“Ehkä… ehkä siinä oli valmistusvirhe?” Lauri yritti.
Älä jaksa, ärähdin. Ainoa mahdollisuus tähän olisi ollut jos Taivas! Hänhän sovitti pukuni, eikö niin?
Öö
Miten kehtasit, Lauri? tartuin puhelimeen ja soitin Annikkille kaiuttimella.
Sinä tuhosit pukuni! Pitsi on halki, vetoketju rikki, kangas pilalla… Teidän pitää maksaa kolmetuhatta euroa, jotta saan uuden.
Laurin leuka loksahti alas. “Et kai ole tosissasi?”
Annikkikin vain nauroi! No älä nyt liioittele, vetoketjun vaihto ja se on kuin ennen!
“Ei ole”, ääneni sortui. “Vetoketju ei pelasta muuta – minun pitää saada uusi. Ja tiedät kyllä, ettet saisi sovittaa toisen hääpukua. Nyt korjaat tämän.
“Sinä teet tästä isomman numeron kuin tarvisi”, Annikki tokaisi kylmästi.
Katsoin Lauria, toivoen että hän puolustaisi minua. Mutta hän vain tuijotti lattiaa.
Sydämeni murtui. Sillä hetkellä minulla ei ollut enää voimia vaatia mitään en Laurilta, enkä hänen äidiltään. Laitoin puhelimen kiinni, vetäydyin makuuhuoneeseen ja itkin vuolaasti, syleillen pilalle mennyttä pukua.
Kahden päivän päästä Laurin sisko, Maija, ilmestyi ovelle ilme synkkänä.
“Olin siellä, kun äiti puki pukusi päälleen”, hän sanoi suoraan. “Yritin estää, mutta tiedäthän sinä hänet. Olen pahoillani.”
Päästin Maijan sisään, ja hän kaivoi puhelimensa esiin. “Kun tajusin, etten saa häntä pysäytettyä, päätin tehdä jotain muuta nyt äiti joutuu maksamaan.”
Näytöllä näin Annikkia omassa hääpuvussani, naureskelemassa ja poseeraamassa peilin edessä. Kangas kiristi hänen yllä, vetoketju oli puoliksi auki.
“Sinun pitää saada korvaus tästä”, Maija sanoi. “Nämä kuvat ovat todistusaineistosi.”
Kuuntelin, kun Maija neuvoi miten voisin käyttää kuvia, jotta Annikki oppisi läksynsä.
Varustautuneena Maijan kuvilla otin yhteyttä Annikkkiin ja kerroin, että ellei hän maksa kolmen tuhannen euron korvausta, kuvat saavat tulla julkisuuteen.
“Et varmasti kehtaa näyttää niitä”, Annikki tuhahti manikyyriään vilkuillen. “Ajattele nyt mitä perhe sanoisi!”
Katsoin hänen kalliita vaatteitaan, pikkusievää mummoiluaan. “Kokeile vain.”
Sinä iltana, sormet täristen, julkaisin Facebookiin kuvakollaasin. Mukana oli myös kuva repeytyneestä hääpuvustani, ja kirjoitin julkisen tekstin, jossa kerroin, miten tuleva anoppini oli salaa sovittanut sekä tuhonnut pukuni eikä suostunut vastuuseen.
Hääpuku on paljon enemmän kuin vaate. Se symboloi haaveita, odotuksia ja luottamusta ja nyt nuo kaikki on rikkoutunut.
Aamulla Annikki syöksyi asuntooni, posket punaisina raivosta.
“Ota se heti pois!” hän huusi puhelinta heilutellen. “Tiedätkö, kuinka paljon minua häpäistään? Kaikki ystäväni ja seurakuntani ovat nähneet tämän!”
“Syy on oma, kun päätit pukea pukuni ilman lupaa.”
Lauri, sano nyt jotain! hän huusi pojalleen.
Lauri katsoi meitä molempia, kalpeana. Jos olisit suostunut maksamaan uuden puvun
Uuden puvun? Huh! Sellaista en tee! Annikin ääni nousi niin korkealle, että koiratkin luultavasti kuulivat.
Katsoin Lauria, tällä kertaa kunnolla. Näin, miten hän väisti vastuuta, päästi äitinsä pompottelemaan meitä molempia, miten hän petti luottamukseni.
Olet oikeassa, Annikki, sanoin rauhallisesti. Puvun ei tarvitse olla uusi.
Vedän kihlasormuksen sormestani ja lasken sen sohvapöydälle. “Koska häitä ei tule. Ansaitsen enemmän kuin miehen, joka ei seiso rinnallani, ja anopin, joka ei kunnioita rajoja.”
Hiljaisuus laskeutui raskaana. Annikin huulet liikkuivat kuin kala kuivalla maalla. Laurikaan ei löytänyt sanoja kun menin avaamaan ulko-ovea.
“Voitteko poistua. Molemmat.”
Suljin oven perässäni, keveyttä sydämessäni enemmän kuin kuukausiin.
Joskus elämä tuo vastaan tilanteita, joissa on valittava oman arvonsa, ei muiden miellyttämisen vuoksi. Rajojen pitäminen suojelee meitä ja vain kunnioittamalla itseä löytyy vapaus ja rauha sydämeen.
