Vanha mummo löysi kaulakorun kirkon lattialta, eikä aikonut palauttaa sitä heti
Pienessä, ikuisesti hiljaisessa kyläkirkossa aika tuntui matelevan kuin marraskuinen juna Pieksämäeltä. Ilmassa leijui vieno tuoksu suitsukkeista ja kynttilät lepattivat arasti siinä istuivat ihmiset, pää painuksissa, kuin jokainen olisi kätkenyt murheensa edessä oleviin käsiin.
Siellä istui myös hän. Pienikokoinen mummu, silmin nähden vaatimaton, sininen villahuivi niin kireällä otsallaan kuin vain suomalainen mummo voi vetää, kädet kovien töiden karhentamat. Joka sunnuntai hän raahautui kirkkoon, vaikka nivelet narisivat ja kylmät tuulet tuntuivat aina vain navakammilta.
Elämältä hän ei enää mitään pyytänyt. Paitsi rauhaa. Ehkä vähän anteeksiantoa. Ja jos ei muuta, niin toivottavasti pienen palan harmaata taivasta.
Sinä päivänä kyllä, juuri sinä harmaana ja tavallisena jokin meni kuitenkin toisella tavalla. Juuri kun hän nousi polviltaan, töppösen alle sattui jotain yllättävää. Sillä lailla jäykästi ja varovasti hän kyykistyi (selkä kun on kuin vanha aitaportti), ja huomasi edessään lattiassa kaulakorun.
Kaulakoru. Ja mikä kaulakoru sellainen sydämenmuotoinen medaljonki, jonka raapaisuista näki, että sillä oli jo monenlaisia salaisuuksia kerrottavanaan. Hän nappasi korun käteensä ja jäi oviaukkoon seisomaan. Se oli lämmin, aivan kuin joku olisi juuri pitänyt sitä kaulassaan.
Uteliaana hän avasi medaljongin. Sisällä oli kaksi pikkuista valokuvaa.
Silloin aivan kuin joulukinkku olisi tippunut pakastimesta varpaiden päälle mummon jalkoja vietiin. Toinen kuvista: vanhempi naishenkilö. Ne samat kulmakarvat. Sama tuima katse. Sama, hieman vino hymy. Melkein kuin hän tuijottaisi peiliin torstaiaamuna.
Mummo kohotti kätensä suun eteen, ja vapisi. Ei kylmästä. Vaan siitä totuudesta, jonka hän luuli haudanneensa jonnekin vanhan pirtin peruskivien alle vuosikymmeniä sitten. Kyläpuheista, säästöliekillä poltetuista lauseista, hän oli joskus lapsena kuullut äitinsä synnyttäneen kaksoset. Mutta toinen oli ollut heikompi, pienempi. Ja köyhyys, pelko ja epätoivo olivat vieneet toisen luovutettiin parempiin oloihin, lääkäriperheeseen Helsinkiin. Hän itse jäi kylään, perunamaata kuokkimaan ja elämän muruset keräämään.
Vuosikaudet mummo oli päättänyt, että tämäkin oli vain kylän juoruja ei satuja kummempaa. Mutta se valokuva ei valehdellut.
Aika tehdä jotain ennenkuulumatonta mummo rutisti medaljonkia nyrkissään ja kuiskasi Jumalalle: “En palauta tätä, ennen kuin tiedän, kuka tuossa kuvassa oikeasti on.”
Kyllähän hän tiesi, ettei niin saa tehdä. Ei varsinkaan kirkossa juuri Suomessa, jossa järjestys ja rehellisyys ovat kunniassa! Mutta jospa Jumala välillä antaa vihjeitä muutenkin kuin Mooseksen kivitauluilla joskus ne tulevat hukatuissa tavaroissa, jotka eivät ehkä olekaan hukassa.
Saarnaan päätyttyä mummo marssi suoraan papin puheille varpaillaan ja sydän kurkussa.
Pastori hän kuiskasi, ojentaen kaulakorun tärisevin käsin. Tällainen löytyi tuolta penkkien välistä.
Pappi tutki medaljonkia ja sen jälkeen mummoa vähän sillä lailla, kuin olisi nähnyt tontun K-Supermarketissa.
Vain pari päivää sitten täällä kävi yksi nainen, hän sanoi hiljaa. Kaupungista. Kävi rippituolissa, itki vuolaasti. Hän kertoi palanneensa synnyinjuurilleen etsimään siskoaan.
Mummolta loppui happi.
Siskoa? hän toisti, eikä ääntä juuri tullut.
Pappi nyökkäsi.
Hän sai vasta aikuisena tietää olleensa kaksosena syntynyt. Koko ikänsä hän oli kaivannut jotakin vaikka ei tiennyt, mitä.
Mummo tarttui pöydän kulmaan kuin olisi ollut myrskyssä. Kirkko tuntui pyörähtelevän ympäri kuin karuselli Linnanmäellä.
Ja… se koru?
Ehkä hän pudotti sen silloin. Sellaisena hetkenä. Hän oli kovin liikuttunut.
Mummo alkoi itkeä mutta tällä kertaa kyseessä ei ollut suru, vaan sellainen suuri, alkuperäinen itku, kun jokin vuosikymmenten yksinäisyys yhtäkkiä saa jatkoa.
Pappi huokaisi syvään.
Jos haluat, voin viedä sinut hänen luokseen. Hän majoittuu vielä pari yötä Kirstin luona, ennen kuin palaa Helsinkiin.
Mummo nyökkäsi puhetta ei tullut.
Matka kylätietä pitkin meni kuin sumussa; medaljonkia nyrkissä pidellen, aivan kuin siitä kiinni pitäminen estäisi maailmaa muuttumasta taas tavalliseksi.
Kun he pääsivät harmaan pihaportin luokse, pappi koputti varovasti.
Ovi aukesi.
Pragilla seisoi puhtaasti pukeutunut, tyylikäs nainen silmät punaiset kuin puolukat. Ja kun heidän katseensa viimein kohtasivat, aikaa ei ollutkaan olemassa. Siinä he seisoivat, pöljänä ja sanattomina, kaksi niin samanlaista että naapurin koirakin jäi hetkeksi haukkumatta.
Mummo ojensi korua, avasi medaljongin. Nainen peitti suunsa kädellä.
Hyvänen aika hän kuiskasi. Sehän on minun!
Ja viimeinen muuri mummon sisällä kaatui äänellä, joka värisi kuin kajastus kevätjäistä, hän sanoi:
Löysin tämän kirkon lattialta en pystynyt palauttamaan ennen kuin tiesin, kuka olet.
Nainen purskahti kyyneliin. Otti askeleen eteen.
Minä olen sinun siskosi.
Mummolle tuntui hetken ajan, että sydän heittää voltin, mutta nyt ei sattunut. Nyt teki helpommin hengittää kuin vuosikymmeniin.
Siskokset halasivat tiukasti, kuin pelkäisivät toisen katoavan, kuin haluaisivat paikata koko menneisyyden yhdellä sylillä.
Kylän väki seisoi kadulla ja yritti olla tuijottamatta, mutta kukapa nyt voisi olla katsomatta, kun elämä tarjoaa tällaiset juonenkäänteet.
He itkivät ja nauroivat yhtä aikaa, siinä kylän laidalla.
Koska joskus Jumalalla on kiireet muualla, mutta ei hän koskaan unohda.
Ja kun elämä tuo sinulle takaisin sen, minkä olet kokenut kadottaneesi saat samalla ison palan itseäsi kaupan päälle.
Kirjoita kommentteihin JUMALA EI UNOHDA, jos sinustakin joskus tuntuu, ettei mikään tapahdu sattumalta.
