Olen 47-vuotias. Olin 15 vuotta henkilökohtaisena kuljettajana suomalaisen suuren teknologiayrityksen johtajalle. Koko tuon ajan hän kohteli minua asiallisesti, palkka oli hyvä, sain kaikki bonukset, etuudet ja jopa ylimääräisiä palkkioita. Ajoin häntä kaikkialle: palavereihin, lentokentälle, illallisille ja perheen juhliin. Tämän työn ansiosta perheeni eli rauhassa. Sain kolme lastani kouluun, ostimme pienen omakotitalon lainalla eikä meiltä koskaan puuttunut mitään. Viime tiistaina piti viedä hänet tärkeään kokoukseen Helsingin keskustan hotelliin. Olin kuten aina: siisti puku, auto huolellisesti valmisteltu, ajoissa paikalla. Matkalla hän mainitsi, että tapaaminen on todella tärkeä ja mukana on vieraita ulkomailta. Hän pyysi minua odottamaan parkkipaikalla, sillä neuvottelut saattaisivat kestää. Sanoin, ettei se ole ongelma – odotan niin kauan kuin tarvitsee. Kokous alkoi aamulla. Jäin autoon. Lounasaika tuli ja meni, iltapäivä kului, eikä hän ilmestynyt. Lähetin viestin, onko kaikki kunnossa ja tarvitseeko hän jotain. Hän vastasi, että kaikki sujuu hyvin ja pyysi vielä tuntia lisää. Tuli ilta. Olin nälkäinen, mutta pysyin paikoillani – en halunnut, että hän jää ilman kyytiäni. Noin puoli yhdeksän aikaan näin hänen tulevan hotellista ulos. Hän oli seurueen kanssa, kaikki nauroivat ja näyttivät tyytyväisiltä. Nousin nopeasti avaamaan oven. Hän pyysi viemään porukan illalliselle. Vastasin kohteliaasti ja lähdin ajamaan. Matkalla vieraat keskustelivat englanniksi. Olin vuosien varrella lukenut englantia iltaisin töiden jälkeen kehittyäkseni, vaikka en ollut sitä maininnut työpaikalla. Ymmärsin kaiken. Yhdessä vaiheessa yksi vieraista kysyi, onko kuljettaja odottanut koko päivän ja sanoi sen osoittavan suurta omistautumista. Esimieheni nauroi ja vastasi jotain, mikä sattui syvästi: ”Siksi minä hänelle maksan – hän on vain kuljettaja. Eipä hänellä parempaakaan tekemistä ole.” Muut nauroivat mukana. Kurkkua kuristi, mutta pidin itseni kasassa. Jatkoin ajamista kuin en olisi kuullutkaan. Kun pääsimme perille, hän sanoi, että illallinen voi kestää pitkään ja käski mennä syömään omaan piikkiin, palata kahden tunnin päästä. Suostuin rauhallisesti. Menin lähikioskille, mutta hänen sanansa soivat edelleen mielessäni: ”Vain kuljettaja.” Viisitoista vuotta uskollisuutta, aikaisia herätyksiä, tuntikaupalla odottamista… ja olinko hänelle vain sitä? Kahden tunnin päästä palasin, vein seurueen takaisin. Hän oli tyytyväinen – tapaaminen oli mennyt hyvin. Seuraavana aamuna hain hänet kuten aina. Heti autoon tullessa jätin irtisanoutumiskirjeen vierelle. Hän huomasi sen ja kysyi hämmentyneenä, mitä tämä on. Sanoin jättäväni irtisanoutumisen – kunnioittavasti, mutta päättäväisesti. Hän yllättyi, kysyi haluanko lisää palkkaa, onko jokin vialla. Vastasin, ettei syynä ole raha, vaan se, että aika katsoa muita mahdollisuuksia. Hän halusi kuulla todellisen syyn. Kun pysähdyimme liikennevaloihin, katsoin häntä ja kerroin, että edellisenä iltana hän oli kutsunut minua ”vain kuljettajaksi, jolla ei ole parempaa tekemistä.” Ehkä se pitää hänen mielestään paikkansa. Mutta minä ansaitsen työnantajan, joka arvostaa minua. Hän kalpeni. Yritti selitellä, ettei tarkoittanut sitä, oli ajattelematon heitto. Sanoin ymmärtäväni, mutta viidentoista vuoden jälkeen asia oli tullut selväksi. Ansaitsen paikan, jossa minua arvostetaan. Toimistolla hän pyysi harkitsemaan – tarjosi jopa tuntuvan palkankorotuksen. Kieltäydyin. Lupasin tehdä työni loppuun asti ja sitten lähteä. Viimeinen päiväni oli raskas. Hän yritti vielä pitää minut, ehdotti entistä parempia ehtoja. Mutta päätös oli tehty. Nyt olen töissä uudessa paikassa. Minulle soitettiin ja tarjottiin koordinaattorin tehtävää – ei enää kuljettajana, vaan paremmalla palkalla, omalla toimistolla ja säännöllisillä työajoilla. Uusi esimies sanoi arvostavansa uskollisia ja ahkeria ihmisiä. Hyväksyin heti. Myöhemmin sain viestin entiseltä pomoltani. Hän myönsi tehneensä virheen ja että olin ollut enemmän kuin pelkkä kuljettaja – olin henkilö, johon hän luotti. Hän pyysi anteeksi. En ole vielä vastannut. Nyt kun olen uudessa työssäni ja tunnen tulevani arvostetuksi, joskus silti mietin – teinkö oikein? Olisiko pitänyt antaa toinen mahdollisuus? Joskus yksi ajattelematon lause, viidessä sekunnissa lausuttu, voi muuttaa viisitoista vuotta rakennettuja ihmissuhteita. Mitä mieltä sinä olet – teinkö oikein, vai liioittelinko?

Olen 47-vuotias. Jo viisitoista talvea ja kesää olin ollut henkilökohtainen kuljettaja suuren suomalaisen teknologiayrityksen korkealle johtajalle. Unen sumuisessa Helsingissä ajoin häntä kaikkialle  kokouksiin, lentokentälle, illallisille, sukujuhliin, kuin kuljettaisin lumikuningasta halki muuttuvien vuoden aikojen. Vuosien ajan hän kohteli minua tasapuolisesti. Maksoi hyvin euroissa, antoi kaikki etuudet, bonukset, jopa ylimääräisiä kannustimia, jotka olivat kuin kevätsateen tipat talven jälkeen.

Tämän työn ansiosta perheemme elämä soljui rauhallisena kuin järven pinta kesäyönä. Sain lapsille koulutuksen, ostin vaatimattoman omakotitalon Oulun laitamilta asuntolainalla eikä koskaan puuttunut leipää pöydästä. Unessa muka ostin mökin, jonka pihalla oravat puhuivat minulle arvoituksin.

Viime tiistaina minun piti viedä johtaja tärkeään tapaamiseen Espoon hotelliin. Ylläni oli tummansininen puku, auto kiiltävänä, olin ajoissa kuin varhainen aamu-usva. Matkalla johtaja mainitsi painokkaasti, miten tärkeä kokous on ja vieraita olisi tulossa ulkomailta, ehkä Norjasta tai Islannista, vailla kasvoja, enemmän varjoja kuin ihmisiä. Pyysi minua odottamaan parkkipaikalla, koska neuvottelu voisi kestää pitkään  ehkä koko päivän, ehkä ikuisuuden, sillä aika kulkee oudoissa sykleissä unissa.

Sanoin, ettei mikään ongelma, odotan vaikka maailma kääntyisi ympäri. Hän nyökkäsi. Tapaaminen alkoi aamuvarhain. Jäin autoon, sen sisällä kirkas valo ja öinen hämärä vuorottelivat oudoissa laineissa. Puolenpäivän sulattua iltapäivään olin edelleen odottamassa. Lähetin viestin, onko kaikki kunnossa, tarvitaanko jotain: Kaikki hyvin, anna vielä tunti, vastasi hän, sanat kuin lintuja, jotka jäävät kiertämään päähäni.

Ilta laskeutui sinisen harsona. Olin nälkäinen, mutta pysyin paikoillani, sillä pelkäsin, että lähdettyäni hän katoaisi, muuttuisi savuksi. Kello kahdeksantoista kolmekymmentä näin johtajan astuvan ulos hotellista, yhdessä vieraiden kanssa, jotka nauroivat kimeästi  melkein kuin eläimet, mutta kuitenkin jotakin outoa ja tuttua. Kiiruhdin avaamaan oven, ravistin taikaa pois käsistäni.

Pyysi viemään koko seurueen illalliselle, ehkä johonkin hämärään ravintolaan, jossa tarjoillaan halstrattua siikaa ja poronkäristystä. Nyökkäsin kohteliaasti ja aloin ajaa. Vieraiden kieli oli outoa, ingleskaa, mutta olin illat opetellut sitä kolmen lapsen mentyä nukkumaan, enkä koskaan maininnut asiasta. Ymmärsin jokaisen sanan, kuin ne olisi sanettu minulle.

Yhtäkkiä yksi vieraista kysyi, olenko odottanut koko päivän. Se kuulemma kertoo sitoutumisesta. Johtaja nauroi  äänensä kaiku tiheänä sumuna, joka jäi painamaan rintaani:

Siitä hänelle maksetaan. Hän on vain kuljettaja. Ei hänellä muutakaan tekemistä ole.

Muut nauroivat, nauroivat varjoihin saakka. Tunsin palaavan tunteen kurkussa, mutta hillitsin itseni, ajoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saavuttuamme johtaja sanoi, että illallinen kestää, menisin vaikka syömään jotakin. Sovin rauhallisesti. Menin grillikioskille, jossa nakkimakkarat näyttivät jättiläisten sormilta ja sinappi oli kultaa.

Syödessäni sanat pyörivät päässäni: Vain kuljettaja. Viisitoista vuotta uskollisuutta ja sekö minä olin? Hetken kaikki ympärilläni muuttui hauraaksi kuin keväthanki.

Kahden tunnin jälkeen palasin, hain heidät ja vein takaisin. Johtaja oli tyytyväinen  kokous oli onnistunut. Aamulla olin taas odottamassa häntä. Hän tervehti kireästi ja pyysi ajamaan keskustan toimistolle. Nostin irtisanomisilmoitukseni viereiselle penkille. Hän hämmentyi:

Mikä tämä on?

Kerroin, että jättäisin työni. Kunnioittavasti, mutta varmasti. Hän tiedusteli, haluanko enemmän palkkaa, tapahtuiko jotakin. Vastasin, ettei kyse ole rahasta, vaan siitä, että on aika etsiä muita mahdollisuuksia. Vaati tietämään todellisen syyn. Liityimme pysähtyneeseen liikennevirtaan, valot välkkyivät kaupungin yllä.

Katsoin häntä ja sanoin hiljaa, että edellisenä iltana hän kutsui minua vain kuljettajaksi, jolla ei ole muuta. Ehkä hän oli oikeassa  hänen silmissään. Mutta minä haluan tehdä työtä, jossa minua arvostetaan.

Hän kalpeni, sanojen tempeltäessä hänen kasvojaan. Hän yritti selittää, ettei tarkoittanut pahaa, heitti alas huolimattoman lausahduksen. Vastasin, että ymmärrän, mutta viidentoista vuoden jälkeen olen ansainnut selkeyttä. Haluan olla jossakin, missä minua arvostetaan.

Toimistolla hän pyysi harkitsemaan uudelleen, tarjosi ison palkankorotuksen. Kieltäydyin. Lupasin hoitaa irtisanomisaikani kunnialla. Viimeinen päivä oli kuin matka halki sumuisen meren. Hän yritti vielä houkutella paremmilla eduilla, mutta päätökseni oli tehty.

Nyt työskentelen uudessa paikassa. Uusi esimies soitti ja tarjosi roolia koordinaattorina; ei enää kuskina, vaan henkilönä, jolla on oma huone, säännöllinen työaika, parempi palkka. Hän sanoi arvostavansa uskollisia ja ahkeria.

Hyväksyin tarjouksen epäröimättä. Myöhemmin sain viestin vanhalta johtajalta. Hän pyysi anteeksi, sanoi minun olleen enemmän kuin kuljettaja  ihminen, johon hän luotti. Pyysi anteeksiantoa.

En ole vastannut vieläkään. Uudessa työssä tunnen, että minua arvostetaan. Silti joskus mietin  oliko tämä oikea ratkaisu? Olisiko pitänyt antaa toinen mahdollisuus?

Toisinaan yhden lauseen muisto  lausuttu viidessä sekunnissa  voi murtaa suhteen, jota on rakennettu viisitoista vuotta.

Entä sinä, mitä ajattelisit  ylikö tuuli yli rajan, vai oliko päätös oikea?