Valinta “Ja Fedja paljastuukin syvästi naimisissa olevaksi…” huokaisi Svetta, istuen puistonpenkillä ja puristaen taskussaan lähetettä sairaalaan. Kämppäkaverit opiskelija-asuntolassa olivat hänen kateellisia nähtyään hänet komean, tummatukkaisen ja sinisilmäisen miehen seurassa, pitivät onnekkaana heidän galanttia seuralaistaan. Lopulta ei kuitenkaan ollut mitään syytä kateuteen. Svetta värähti, muistellessaan ensikohtaamistaan – joka jäi viimeiseksi – kun Fedorin vaimo odotti häntä tehdasportilla selvittämään asiat. – No terve! Olet varmaan Svetlana? – aloitti hän. – Kuka te olette? – hätkähti Svetta vilkuillen pitkää, hoikkaa naista, jonka hiukset oli värjätty tuhkanvaaleiksi. – Minä olen Olga, Fedor Mizinovin vaimo. – Mitä? – Mitä kuulit! – Taas yksi höpsö, – totesi nainen rauhallisesti, – kuinka monta teitä onkaan… koskaan ette katoa maailmasta, onnenonkijat. – Mitä te oikein kuvittelette? – Kuule, – blondi tarttui varovasti kilpasiskon käsivarteen, – kysynpä mitä SINÄ kuvittelet? Minä olen laillinen vaimo. Olen nähnyt sinut mieheni kanssa, ja sinä vielä pröystäilet, etkä pyydä edes anteeksi, vaikka… niin tekevät vain kunnolliset ihmiset – mutta ehkä se ei ole sinun lajiasi. Hän katseli arvostelevasti Svettaa – Hänenlaisiaan oli miehelläni jo niin monta, ettei sormet ja varpaat riitä laskemaan. Lähdet leikkiin varatun miehen kanssa, häpeämätön! Hän on mies, metsästäjä. Ymmärrätkö? Olet hänelle vain ohimenevä seikkailu. Hän unohtaa nimesikin pian. Pidä väliä. Meillä on muuten kaksi tytärtä, voin näyttää kuvan – Olga ojensi ylpeydenaiheensa hämmentyneelle Svetalle. – Noin! Todiste puhtaasta onnestamme. Tämä otettu Turussa kaksi kuukautta sitten… Mikset puhu mitään? – Mitä te haluatte minulta? Käsitelkää miehenne kanssa omat asianne. – Niin teenkin! Hän tuli juuri töihin tehtaalle. Palkka on hyvä, ja sitten SINÄ ilmestyit kuvioihin. Jätä meidät rauhaan. Älä usko lupauksiin, Fedja ei aio erota. Älä tuhlaa aikaasi. Kuinka vanha olet? Kolmekymmentä? – Kaksikymmentäviisi! – vastasi Svetlana loukkaantuneena. – Juuri hyvä. Vielä ehdit löytää kunnon miehen ja perustaa perheen. Anna Fedorin olla rauhassa. Svetta ei jäänyt enää kuuntelemaan – hän ontui pois, kun nuo vaaleanpunaiset unelmat ja toiveet meni hetkessä murskaksi tämän naisen vyöryessä hänen onneensa. – Petturi… – mumisi Svetta, pala kurkkuun nousten, mutta katu ei nähnyt hänen kyyneleitään. Hän ei tahtonut juoruja työpaikalla. Illalla Fedja ilmestyi jälleen, kukkien kanssa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Svetta, silmät turvonneina, ajoi hänet pois, vaikka tämä vannoi ikuista rakkautta ja lupasi erota – hehän eivät vaimon kanssa enää rakasta toisiaan. Kaksi viikkoa Svetta kävi läpi asiaa. Fedja ei häirinnyt enää. Hän teeskenteli ettei tunne, käänsi katseensa. Vastoinkäymiset eivät tule yksin… Aluksi Svetta ajatteli aamutokaisuuden johtuvan järkytyksestä, mutta pian kävi selväksi: heidän herkkä rakkautensa Fedjan kanssa sai seuraukset. “Kuusi viikkoa”, – se kuulosti tuomiolta. Svetta ei tahtonut yksinhuoltajaksi. Pelotti. Hänestä tuntui, että kaikki tiesivät – kaikki tuomitsivat, kun oli luottanut mieheen, josta ei tiennyt oikeasti mitään. Fedja oli peitellyt naimisissaolonsa. Mitä hän olisikaan voinut tehdä – pyytää passia ensitapaamisella? Sormusta ei sormessa ollut, eivät kaikki pidä sitä. Miksi hän ei aavistanut mitään, kun mies pyysi pitämään suhteen salassa työpaikalla? Fedja petti häntä, mutta se ei helpottanut oloa, kun ihmiset supattelivat Olgan kohtaamisesta. – Olen raskaana, – Svetta sanoi lounastauolla ex-rakastetulleen. – Mak saan rahaa, kunhan hoidat asian pois, – mutisi tämä. Seuraavana päivänä Fedja lopetti työt. Poistui hänen elämästään lopullisesti. Svetta tiesi että ratkaisua ei voinut lykätä. Kaikista lääkärin varoituksista huolimatta, hän otti ajan “operaatioon”. Niin hän istui penkillä, puristi lappua, kuin peläten menettävänsä sen. – Kiire vai? – kysyi nuorimies bisnespuvussa, valtavan tummanpunaisen krysanteemikimpun kanssa istahtaen Svetan vierelle. – Mitä? – katsoi hän toivottomin silmin tuntematonta. – Kellonne käy edellä, – nyökkäsi tämä, viitaten hänen kultaisiin rannekelloihinsa. – Ne ovat aina kymmenen minuuttia edellä… Säädän kyllä, mutta turhaan, – totesi Svetta, kääntäen katseensa pois. – Onpa upea ilma tänään. Eikö olekin? On ihan kunnon syyskesä. Äitini rakastaa tätä aikaa. Sanoi joskus, että juuri tällaisena lempeänä syyspäivänä teki parhaan valinnan elämässään eikä ole koskaan katunut. Tiedättekö mitä? – pirteä naapuri jatkoi – Minun äitini on kova tyyppi! – ja nosti peukun pystyyn. – Olen todella kiitollinen hänelle. – Entä isäsi? – lipsahti Svetalta. – Äiti ei koskaan puhu isästä, enkä minä kysele. Näkee, että se tuntuu pahalta… Tulin juuri työhaastattelusta. Ajattele – minut valittiin kymmenestä – vaikka kokemusta ei juuri ole! Kaikki kiitos äidille… Tiedän jo mihin käytän ensimmäisen palkkani – ostan äidille matkan merelle. Hän ei ole koskaan nähnyt merta. Entä sinä, oletko? – En, – Svetta katsoi yllättyneenä nuorukaista, huomio kiinnittyi hänen tummanpunaiseen solmioonsa. Poika suorastaan loisti onnesta. – Äidin lahja, – sanoi tämä ylpeänä silittäen sitä, kun huomasi mihin Svetta katsoi. – Varmaan jo kyllästytin, mutta iloani on pakko jakaa – sinä näytät niin surulliselta… Ajattelin, että ehkä tarvitset juttuseuraa. Olenko vaivaksi? Svetta pudisti päätään. Poika ei ärsyttänyt – hän pysäytti synkät ajatukset ja hänen rakkautensa äitiään kohtaan oli liikuttavaa. “Miten uskollinen rakkaus! – ajatteli Svetta kiinnostuneena – Onnekas äiti…” – No, minun täytyy kiiruhtaa. Äiti jo odottaa… Älä sinä kiirehdi mihinkään! – Mitä? – Puhuin kelloillesi – hymyili poika – Aivan, – Svetta hymyili vastaukseksi. Poika katosi näkyvistä. Svetta kaivoi esiin lähetes, jota vielä hetki sitten pelkäsi päästää kädestään – ja repi sen pieniksi paloiksi. Hän jäi pitkäksi aikaa istumaan penkille, hengittäen syksyistä ilmaa, aurinko silmissään. Jokin helpottui. Hän ei ollut yksin – tuo nainen kasvatti poikansa yksin, ja nyt Svetta mietti, miksei kysynyt hänen nimeään – Mutta ehkä sillä ei ole väliä… Valinta tehty. *** Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin… – Äiti, mä myöhästyn! – Stas seisoi peilin edessä ja äiti solmi hänen uuden tummanpunaisen solmionsa – tärkeää työhaastattelua varten. – Jospa jättäisit kokonaan? – Solmio tuo varmuutta. Luota minuun, kaikki menee hyvin. Kyllä sinut valitaan. – Svetta vei solmion valmiiksi ja jäi ihailemaan poikaansa. – Hermostuttaa… entä jos… – Se paikka on tarkoitettu sinulle. Vastaa rauhassa, muista hymyillä. Olet hurmaava! – Hyvä on, äiti. – Stas antoi suukon ja lähti kohti pysäkkiä. Svetta jäi katselemaan ikkunasta, miten kaikkein rakkaimpansa käveli reippaasti kohti pysäkkiä. Sydän hypähti rinnassa – hän tunnisti tilanteen. Se poika puistossa, vuosikymmeniä sitten… Stas puku päällä muistutti häntä… Oliko se kohtalo? Saisiko nainen nähdä, kenestä halusi silloin luopua, että tekisi oikean valinnan – antoiko elämä sen mahdollisuuden? Miksei silloin tullut esitellyksi? Vuosia sitten hehän olivat melkein samanikäisiä – ei tietty vielä nimiäkään… Mutta nyt sillä ei ollut enää merkitystä. Kaikki oli lopulta hyvin. Lounaan jälkeen Stas tuli kotiin valtavan tummanpunaisen krysanteemikimpun kanssa, samaan sävyyn kuin solmio, ja ilmoitti päässeensä töihin. Lisäksi poika lupasi hankkia äidille matkan merelle, kun hän ei ole koskaan merta nähnyt. Nyt koitti aika kun poika huolehtii rakkaasta äidistään. Stas siirtäisi vaikka vuoret, kääntäisi virran toisin. Sellainen poika Svetalla oli. Mitä vastoinkäymisiä heille eteen tulikaan – riitti, kun hän saattoi painaa päänsä pojan otsalle, kaikki helpottui. He selvisivät, kesti, eivät murtuneet. Svetta ei koskaan katunut päätöstään synnyttää – hän teki itselleen oikean valinnan. Siispä näin sen pitikin olla!

Valinta

Ja että sitten Riku onkin jo naimisissa poikani… huokaisi Sanni istuessaan puistonpenkillä ja puristaen lähetettä polille taskussaan niin kuin sekin olisi voinut karata karkuun.

Kämppikset opiskelija-asuntolassa olivat kadehtineet Sannia, kun hän liikuskeli siloposkisen, sinisilmäisen ja tummahiuksisen Rikun kainalossa komeampi kuin kahvilassa tarjottavat korvapuustit, eikä varmasti miehistä kohteliaimpia ole ennen nähty. Mutta ei siinä sitten loppujen lopuksi ollut mitään kadehdittavaa.

Sanni värähti muistellessaan ensimmäistä ja viimeistä kohtaamista Rikun vaimon kanssa. Tämä ilmestyi tehtaan portille kuin noita salama, ja teki heti selväksi, kuka määrää.

No niin, terve. Sanni taitaa olla nimesi, eikö?

Anteeksi, mutta kuka te olette? säikähti Sanni, ja katseli epäluuloisesti tätä pitkää, hoikkaa naista, jonka hiukset olivat vaaleiksi vedetty melkein hopeanharmaiksi.

Minä olen Eeva, Rikun vaimo.

Mitä…?

Mitä kuulit. Eeva jatkoi tasaiseen, kylmään sävyyn. Vielä yksi viaton reppana. Miten teitä riittääkin, kepuuttajia. Jospa yrittäisit kerrankin olla kunnon ihminen?

Kuulkaahan nyt…

Kuuntele sinä, kultaseni, Eeva tarttui Sannin kyynärpäästä napakasti. Sinä se tässä käytät valtaa väärin. Minä olen aviovaimo, näin teidät varastavan aikaani mieheni kanssa, ja silti kehtaat olla siinä pokkana kuin mitäään ei tapahtuis. Hyvätapaiset ihmiset jos sellaisilla on väliä osaisivat jo tässä vaiheessa hävetä silmät päästään.

…

Näitä kaltaisiasi on Rikulla ollut enemmän kuin on varpaita ja sormia yhteensä! Rupeat jonkun toisen avioliittoa sotkemaan, häpeäs nyt, tumpelo.

Hänhän tuli mun luo…

Hän on mies. Metsästäjä. Oot vaan ohimenevä retki hänen elämässään. Hetken hupi ja sitten ollaan jo unohtu. Älä kietoudu hänen ympärilleen. Kas tässä, Eeva kaivoi lompakostaan kuvan ja ojensi sen epätoivoiselle Sannille, meidän perhe. Minä ja Riku ja kaksi tytärtä. Tämä otettu Turun saaristossa kaksi kuukautta sitten…

Jaahas… No mitä te musta oikein haluatte? Setvitte asiat miehenne kanssa.

Kyllä, kyllä, kyllä, Eeva naurahti kuivasti. Mutta jätä sinä meidät rauhaa, älä usko Rikun kauniita puheita. Ei se eroa ole edes suunnitellut. Älä tuhlaa aikaasi, kuinka vanha sinäkin nyt olet, kolkyt?

Kaksikymmentäviisi! parkaisi Sanni loukkaantuneena.

No sepä hyvä. Tuosta noin vaan ehdit vielä saada paremmankin, saat lapsiakin halutessasi. Jätä sinä meidän Rikulle hyvästi.

Sanni ei enää jäänyt kuuntelemaan Eevan luentoja. Väsynein jaloin hän laahusti pois tehdasalueelta kuin haamu koko haavekuvastaan rajuun herätykseen törmänneenä. Sydän oli pirstaleina.

Petturi… mutisi Sanni, ja tunsi kurkkunsa olevan kiinni. Mutta hän ei antaisi tunteidensa näkyä kadulla ei mitään juorujen aihetta työpaikalle.

Illalla Riku saapui teennäisen pirteänä tulppaanikimppu kainalossa. Sannin itkeneitä silmiä ei voinut peittää, mutta vaikka mies kuinka vannoi ikuista rakkautta ja avioeron olevan ovella (koska vaimo ja hän olivat aivan vieraantuneet toisistaan), Sanni ei suostunut selityksiin. Ovet paukkuivat eikä Riku palannut. Ja Sanni kokosi itseään kaksin käsin viikko toisensa jälkeen, kun metsästäjä katosi maisemista kuin viimeinen varhainen lumi.

Vaikeudet eivät tule koskaan yksin… Sanni selitti itselleen aamupahoinvointia ja huimausta stressillä, kunnes totuus valkeni: rakkaus Rikun kanssa hetken huuma kantoi nyt uutisia tulevasta perheenlisäyksestä.

Kuusi viikkoa, kuulosti lähinnä tuomiolta.

Yksinhuoltajuus pelotti Sannia suunnattomasti. Tuntui kuin kaikki olisivat tienneet ja tuijottaneet: tyhmä, hölmö nainen, joka antoi sydämensä väärälle, josta ei oikeasti tiennyt mitään.

Oliko Sannin pitänyt pyytää Rikun KELA-korttia treffeillä? Ei sillä sormustakaan ollut, monilla aviomiehillä ei enää sellaisia arkena pidellä. Ja miksi ihmeessä hän ei ollut aavistanut mitään, kun ukko kielsi kertomasta koko suhteesta kollegoille?

Hänet petettiin eikä se, ettei ollut aavistanut, tehnyt siitä helpompaa. Ei varsinkaan, kun työpaikalla supistiin Eevan käynnistä kuin pikkulapset hiekkalaatikolla.

Mä oon raskaana, Sanni totesi lounastauolla tuskastuneena entiselle heilalleen.

Anna mä annan sulle rahaa, mutta hoida jotenkin, Riku mumisi, silmät maassa.

Seuraavana päivänä Rikusta ei enää kuultu hän irtisanoutui, katosi kuin pieru saharaan, eikä ollut enää osa Sannin tarinaa.

Viivytellä ei saanut, lääkäri oli suositellut ratkaisua, ja Sanni otti polille lähetteen toimenpiteeseen.

Siinä sitä istuskellaan puistonpenkillä, paperi hyppysissä kuin viimeistä oljenkortta pidellen.

Kiirettä pidätkö? kysyi pukuun sonnustautunut nuorimies, jolla oli jättimäinen kimppu viininpunaisia krysanteemeja, ja istui Sannin viereen.

Anteeksi? Sanni katsoi vierasta alakuloisena.

Kellosi on kiireinen, nuorukainen osoitti Sannin ranteessa kiiltävää kelloa.

Sitä nämä aina on, kymmenen minuuttia edellä. Ja säädän sentään joka toinen viikko auttaa yhtä paljon kuin pipo pakkasessa. Sanni mutisi, nenä liikkui naapurista poispäin.

Sää on kyllä mahtava tänään. Ihanasti vanhanaikaista syyskesän lämpöä. Äitini rakastaa tällaisia päiviä. Hän sanoo, että tällaisena syksyisenä aurinkopäivänä teki aikoinaan oikean ratkaisun enkä hän koskaan katunut.

Ja tiedätkö… poika jatkoi kuin sielunkumppani, joka vain ilmestyi siitä tyhjästä …äitini on varsinainen mestari. Olen hänelle kiitollinen.

Entä isästäsi? Sannilta lipsahti, vaikka järki käski olla kyselemättä.

Äiti ei ole koskaan puhunut isästäni, eikä minun ole tarvinnut kysyäkään näen ettei se aihe lämmitä.

Olen itse juuri tulossa työhaastattelusta! Ajatella: kymmenen hakijan joukosta ottivat MINUT vaikka en ole edes ehtinyt harjoitella työelämässä. Vähän kuin lottovoitto ilman lottoa…

Kiitos muuten äidille hän antoi uskoa omaan jaksamiseen. Tiedän jo mihin ekan palkan käytän: vien äidin Välimerelle, jonka äärellä hän ei ole koskaan ennen käynyt. Oletko itse käynyt merellä?

En. Sannin katse tarttui nuorukaisen viininpunaiseen kravattiin, joka oli niin tutun oloinen, että hymykin meinasi karata suupieliin.

Poika loisti aurinkoisena.

Äidin lahja. hän silitti kravaattiaan ylpeänä ja huomasi, että Sanni seurasi katseellaan.

Taidanpa vain jaaritella, mutta jotenkin tuntui, että sinun pitää saada kuulla iloisuutta tänään, kun olet niin surullinen… Rääkynköhän liikaa?

Sanni pudisti päätään. Jotenkin tämä tuntematon heti rauhoitti Sannin päässä kiertävät murheet, eikä hänen innostuksensa ärsyttänyt yhtään.

Mikä omistautuva rakkaus! Sanni ajatteli, tarkkaillen hymyssäsuin poikaa. Olisipa mullakin joskus tuollainen poika…

No, nyt menen. Äiti odottaa ja hermoilee… mutta sinä, älä pidä kiirettä!

Anteeksi, miten niin?

Sanoin tuolle sinun kellollesi, virnisti nuorukainen.

Ahaa. Sanni naurahti ja nyökkäsi takaisin.

Hetken päästä poika katosi kauemmas, ja Sanni päästikin irti siitä lähetteestä, jota oli ahdistuneena puristanut. Repäisi paperin palasiksi, vei roskiin ja jäi yksin istumaan syysauringon lämpimään henkäykseen.

Sielu alkoi lämmetä tämä vieras oli tuonut pilkahduksen toivoa. Sanni ei ollut yksin. Joku toinen nainen oli yksin kasvattanut hienon pojan. Sanni ei tullut edes kysyneeksi tämän nimeä, mutta sillä ei enää ollut merkitystä.

Valinta tehty.

***

Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin…

Äiti, kohta myöhästyn! huikkasi Launo peilin edessä, kun Sanni solmi tarkasti viininpunaista kravattia uuden työhaastattelun kunniaksi.

Älä jännitä.

Tämä tuo onnea, usko nyt. Sinut valitaan kyllä minä niin sanon. Sanni hymyili, otti askeleen taakse ja katsoi ylpeänä johdon.

Vähän jännittää, entäs jos…

Se paikka on sulle. Ota rennosti, hymyile ja vastaa napakasti. Olet valloittava!

Kiitos äiti. Launo rutisti poskisuukon ja lähti ovesta.

Sanni seurasi poikaansa ikkunasta kuinka tämä jykevin askelin kulki kohti pysäkkiä, elämä edessä kuin Helsinki edessä nuorta opiskelijaa.

Yhtäkkiä hänen mieleensä tuli välähdys, ihan kuin salama syyspilvestä tämä kaikki oli tapahtunut joskus ennenkin… Joku lauantaiaamu vuosia sitten, syysauringossa puistonpenkillä, tuntematon poika ja kimppu krysanteemeja…

Launo nyt on kuin se poika silloin ja silti, Sanni oli jo unohtanut koko jutun vuosiksi. Mutta nyt muistikuva palasi kirkkaana. Voi olla, että elämä näyttikin hänelle silloin tulevaisuuden ja että Sanni valitsi oikein.

Ja mitä väliä, ettei tullut aikoinaan nimi kysyttyä kaikki toteutui parhain päin.

Myöhemmin samana päivänä Launo palasi kotiin iso viininpunainen krysanteemikimppu ja kertoi annetun paikan olevan hänen ja että kyllä, vielä ennen eläkkeelle jääntejä he lähtevät yhdessä Välimerelle, äiti ja poika.

Nyt on pojan vuoro pitää huolta äidistä kääntää vaikka järvi toisinpäin, jos äiti pyytää, ja nostaa kalliot paikoiltaan. Sellainen on Sannin poika.

Vaikka elämässä on tullut mutkia ja vaikeita vaiheita, Sanni on aina selviytynyt ja pyyhkinyt kyyneleet pojan niskavilloihin. Siitä on rakentunut heidän tarinansa.

Sanni ei ole koskaan katunut päätöstään. Hän teki oikean valinnan ja niin asiat piti ollakin.