Kun avain kääntyi lukossa, hänen sydämensä oli pakahtua ja sielu lensi Lisan luo… 🤔 – Kuinka monta kertaa sun täytyy mokata?! Sulla on ihan typeriä virheitä! No niin, katsopa tätä! – Aliisa Edvardintytär tökkäsi pitkällä manikyyrillään kuukausiraporttia niin rajusti, että keinokynsi oli mennä poikki. – Mene! Tee uudestaan! Ja ylipäätään – jos et pärjää, niin irtisanoudu! – Pomo oli kyllä siisti, näyttää ihan hyvältä naiselta, mutta suuttuessaan hän muuttui demoniksi. Liisa asteli hiljaa ulos toimistosta. Työpäivää oli reilu tunti jäljellä. Pitäisi ehtiä. Bonukset meni jo. Koko elämä tuntui olevan yhtä mustaa jäätä, täynnä esteitä. Viikko sitten hän soitti äidilleen. Äiti, kuten monesti, oli huonolla tuulella ja riitautui tyhjästä, syytti Liisaa kaikesta mahdollisesta ja paiskasi puhelimen kiinni. Tämä satutti Liisaa aina – eikä hän koskaan tottunut siihen. Nyt Liisaa jopa pelotti soittaa äidille. Kaksi päivää sitten hän kadotti pankkikorttinsa – piti sulkea ja tilata uusi. Eilen ainoa läheinen kaveri – kolmivärinen yksivuotias kissa Feni – kiipesi parvekkeelle lintuja metsästämään ja tipahti kolmannesta kerroksesta alas. Liisa näki sen nousevan penkasta, ravistelevan turkkinsa ja kävelevän pois – mutta kun hän meni pihalle, kissa oli kadonnut. Päivä kului eikä Feni tullut, ei vastannut kutsuun. Hädin tuskin palautettuaan surkean raportin Liisa lähti kotiin. Ei edes kauppaan jaksanut poiketa. Kotona hän lysähti sohvalle ja itki katkerasti. Puolen tunnin päästä kyyneleet kuivuvat, mutta olo ei kohentunut, vaan synkät, pahat ajatukset alkoivat kiemurrella mieleen. Kenelle hän oikein eläisi? Äiti piti häntä hyödyttömänä. Perhettä ei ollut. Kissakin oli poissa. Ja kun hän teki päätöksen, siitä tuli jostain syystä heti helpompi olla. ”Antakoot sit vaikka muiden kärsiä – liian myöhäistä enää silloin,” ajatteli hän. Ajatus siitä, ettei tarvitsisi huomenna mennä töihin tai pyytää anteeksi äidiltä asioita, joita ei ollut edes tehnyt, tuntui kumman vapauttavalta. Hallitsematon ilo villitsi mieltä. Juuri kun enää yksi pieni askel oli jäljellä – puhelin soi. Näkyi outo numero. Liisa meinasi olla vastaamatta, mutta mietti – ehkä tämä on viimeinen ihmisen ääni, jonka kuulen? – Haloo… – Ei vastausta. – No miksi soitit, jos et puhu? – hän kivahti. – Hei… – matala miehen ääni kuului kaiuttimesta. – Älä sulje puhelinta, pyydän. – Kuka olet ja mitä haluat? – Liisa kiirehti, mutta häntä häirittiin kesken elämänsä tärkeintä asiaa. – Halusin vain kuulla ihmisen äänen… En ole viikkoon puhunut kenenkään kanssa. Ajattelin, että jos kukaan ei vastaa, niin se on siinä… – mies hengitti raskaasti. – Miten niin? Eikö sulla ole ketään? Mene vaikka puistoon juttelemaan! Sehän on helppoa! – Liisa siirtyi ikkunalaudalle istumaan. – En voi. Olen viidennessä kerroksessa. Vaimo lähti viikko sitten… – ääni lannistui. – Olisin minäkin lähtenyt! Ootko sä nyt ihan mies vai et?! – Liisa ei ymmärtänyt miehen asiaa. – Olen pyörätuolissa. Alle vuoden ollut vasta. En usko, että mä selviän portaita viidenteen. Meillä ei ole hissiä. – Miehen ääni karaistui vähän. – Sul ei oo jalkoja?! – Liisa hätkähti, mutta sanat jo karkasivat. – Ei nyt sentään. Selkäydinvamma. En pysty kävelemään. – Hän hymyili, Liisan mielestä. He juttelivat vielä puoli tuntia. Liisa kirjoitti miehen osoitteen ylös – ja tunnin päästä seisoi oven takana isojen kauppakassien kanssa. Oven avasi nuori, komea mies pyörätuolissa. – Liisa! – Nyt vasta hän tajusi, että hän ei edes tiedä miehen nimeä. – Arsen! – mies nauroi iloisesti, kuin olisi odottanut koko elämänsä häntä. He asuivat melkein naapurissa. Liisa kävi hänen luonaan päivittäin, ja pian hän huomasi, että omat murheet olivat pikkuseikkoja verrattuna miehen tilanteeseen – asioita, joiden takia hän itse oli ollut valmis luopumaan elämästään. Liisan luonne alkoi muuttua. Hänestä kasvoi huolehtivainen, vahva ja päättäväinen nainen. Kuin taikaiskusta Feni löytyi. Se istui odottamassa oven edessä Liisaa töistä kotiin. Pomo yritti taas ärähtää aamulla. Tällä kertaa Liisa ei enää kuunnellutkaan: – Aliisa Edvardintytär, millä oikeudella huudatte ja nolaatte? En kykene tekemään töitä tässä ilmapiirissä. Tulee varmaan migreeni ja lähden sairaslomalle. Missä te löydätte sijaisen mulle? – Tyttöjen kesken remahti nauru. Pomo kääntyi ja lähti mitään sanomatta. Äiti soitti parin päivän päästä, kun ei jaksanut enää odottaa: – Moi tyttö! Mikset soittele, eikö sulle muka ole väliä miten mulla menee! Kuinka voit olla näin kovasydäminen! Et ole kiitollinen! Elizabetta, puhunko mä yksin? – Nainen korotti ääntään. – Hei äiti. En aio enää keskustella kanssasi, jos puhut tuohon tyyliin. – Liisa puhui tasaisesti. – Miten kehtaat!? Minä suljen luurin! – äiti jo huusi. – Sulje vaan… – totesi tytär tyynesti. Kahden päivän päästä äiti soitti taas. Ei pyytänyt anteeksi – eihän se olisi hänelle ominaista – mutta puhui kuitenkin asiallisesti. Kuukauden päästä Liisa muutti Arsenin luo. Omasta asunnostaan hän sai vuokratuloa. Heidän ystävyytensä syventyi vähitellen joksikin muuksi: lempeys, luottamus, kiitollisuus. Ehkä se on rakkautta. Liisa palkkasi vuokratuloilla hänelle fysioterapeutin. Varasi vesijumppavuoroja viikonlopuiksi. Ja, voi ilo: tunto alkoi palata pikkuhiljaa. Hän pystyi jo liikuttamaan varpaitaan. Silloin Liisan äiti sairastui. Liisa pyysi töistä vapaata ja matkusti äidin luo. Arsen odotti ja ikävöi valtavasti. Hän lojui sohvalla, kuin uskollinen koira, ja odotti. Helmikuu. Tuona päivänä ulkona pyrytti. Arsen tiesi, milloin bussi tulisi, laski minuutit kotimatkaan ja rappuun. Kaikki ajat ylittyivät – ja Liisaa ei kuulunut. Arsen asettui ikkunan ääreen pyörätuolilla. Ulkona näkyi vain lumimyrsky, puhelin oli ollut pitkään suljettuna. Niin kului tunti, kaksi, kolme… Kun avain vihdoin kääntyi lukossa, hänen sydämensä oli pakahtua ja sielu lensi Lisan luo. – Sennu, bussi jäi kinokseen, odoteltiin aura-autoa… Puhelinkin sammui melkein heti kun yritin soittaa, kun en ehtinyt ladata. – Liisa huusi riisuessaan takkia – Senni! – juoksi olohuoneeseen ja pysähtyi. Hän seisoi kahden askeleen päässä tuolista ja hymyili.