VIIMEINEN RAKKAUS –Iiriska, ei minulla ole rahaa! Kaikki viimeisetkin annoin eilen Natasalle, tiedäthän, hänellä on kaksi lasta! Lopulta aivan murheissaan Anna-Maija laski luurin pöydälle. Sitä, mitä tytär oli äsken sanonut, hän ei halunnut lainkaan muistella. –Miksi näin kävi? Kolme lasta yhdessä miehen kanssa kasvatettu, kaikkeni annoin heidän hyväkseen. Kaikilla hyvä koulutus ja vakaa asema elämässä. Mutta vanhuuden rauhaa tai apua ei minulle suotu. –Voi Väinö, miksi sinä lähdit niin aikaisin pois, kanssasi oli helpompaa! – Anna-Maija ajatteli mielessään edesmennyttä miestään. Sydäntä puristi epämiellyttävästi, käsi hakeutui tottuneesti pillereihin: – Kohta enää yksi tai kaksi kapselia jäljellä. Jos tulee oikein huono olo, ei ole millä auttaa itseään. Apteekkiin pitäisi mennä. Anna-Maija koetti nousta, mutta istuutui heti takaisin nojatuoliin: päätä huimasi pahasti. –Kyllä se pilleri pian alkaa vaikuttaa ja olo helpottuu. Mutta aika kului, eikä olo parantunut. Anna-Maija soitti nuorimmalle tyttärelleen: –Natasani… – ehti vain sanoa. –Äiti, olen palaverissa, soitan myöhemmin! Anna-Maija soitti pojalleen: –Poikani, en voi hyvin. Lääkkeet ovat loppu. Voisitko työpäivän jälkeen… –Äiti, minä en ole lääkäri, eikä sinäkään! Kutsu ambulanssi, älä odota! Anna-Maija huokaisi raskaasti, – Niinhän se on! Poika on oikeassa. Jos puolen tunnin päästä olo ei helpotu, pitää soittaa sairaanhoitoauto. Nainen nojautui varovasti tuolissa ja sulki silmänsä. Mielessään alkoi rauhoittuakseen laskea sataan. Jostain kaukaa kuului ääntä. Mikä se oli? Niin, puhelin! –Haloo! – Anna-Maija vastasi vaivoin. –Annukka, hei! Täällä Pekka! Miten voit? Minua on vaivannut huoli, teki mieli soittaa sinulle! –Pekka, olen vähän huonossa kunnossa. –Tulen heti! Saatko oven auki? –Täällä on viime aikoina aina lukitsematta… Anna-Maija pudotti puhelimen. Ei ollut voimia nostaa sitä. –Olkoon sitten, hän ajatteli. Silmiin vilahtelivat elämän varrelta kuvia: siinä hän nuorena tyttönä, ensimmäistä vuotta kauppaopistossa. Ja siinä kaksi poikakouluopiskelijaa, jostain syystä ilmapallot kädessä. –Hassua – Annukka ajatteli, isoja miehiä ja ilmapallojen kanssa! Niin – sehän oli yhdeksäs toukokuuta! Vapun jälkeinen kevätjuhla, kansanjuhla! Hän kahden ilmapallon kanssa, Pekan ja Väinön välissä. Silloin hän valitsi Väinön. Kun hän oli reippaampi ja Pekka ujo ja hiljainen. Sitten elämä vei heidät eri teille: Väinön kanssa he muuttivat Uudellemaalle, Pekka sai pestin Saksaan. Vasta vuosikymmenten jälkeen he tapasivat kotikaupungissaan, miesten jäätyä eläkkeelle. Pekka vietti koko elämänsä yksin, ilman vaimoa tai lapsia. Kysyivät, miksi näin kävi… Hän vain vitsaili: –Ei ole onnea rakkaudessa, ehkä pitäisi alkaa pelata korttia! Anna-Maija kuuli vieraita ääniä. Hän raotti silmiään: –Pekka! Vierellä seisoi ensihoitaja. –Hyvä, kyllä tämä tästä paranee. Oletteko aviomies? –Juu, kyllä! Pekalle annettiin ohjeita. Hän pysyi Annan vierellä, piteli tätä kädestä, kunnes olo vihdoin helpottui. –Kiitos, Pekka! Nyt on jo parempi! –Loistavaa. Otahan teetä ja sitruunaa! Pekka ei lähtenyt minnekään, valmisti ruokaa keittiössä ja huolehti Annasta. Vaikka vointi oli jo parempi, hän ei uskaltanut jättää tätä yksin. –Tiedätkö, Anna, olen rakastanut sinua aina. Siksi en koskaan avioitunut. –Voi Pekka, meillä oli Väinön kanssa hyvä elämä. Hän rakasti minua ja minä häntä. Sinä et puhunut nuorena mitään, en tiennyt tunteistasi… Mitä sitä enää menneitä suremaan, vuodet ovat poissa. –Anna, mitä jos eletään tämä loppu yhdessä onnellisina? Niin kauan kuin meille suodaan! Anna-Maija laski päänsä Pekan olalle, tarttui käteen: – Tehdään niin! – ja nauroi onnellisena. Viikon kuluttua viimein soitti tytär-Natasa: –Äiti, mitä siellä, soitit, mutta olin kiireinen ja unohdin… –Voi, ei mitään vakavaa. Mutta nyt kun soitit, haluan ettei tule yllätyksiä: aion mennä naimisiin! Luurista kuului hiljaisuutta, vain tytär haukkoi henkeä ja mietti sanojaan. –Äiti, ootko järjissäsi? Eikö sulle jo haudalla tuplavuoroja merkata ja nyt aiot avioitua?! Kuka tämä onnenonkija on? Anna-Maija painoi päänsä alas, kyyneleet valuivat, mutta sai sanottua tyynesti: –Se on minun asiani. Ja laski luurin. Kääntyi Pekan puoleen: – No niin, nyt ne tulee kaikki kolme iltasella. Valmistaudu puolustautumaan! –Kyllä pärjätään! – naurahti Pekka. Illalla ovella olivatkin jo kaikki kolme: Jussikka, Iiriska ja Natasani! –No niin, äiti, esittelepäs se hurmuri! – Jussi irvaili. –Tunnetkin minut kyllä, – Pekka astui esiin. –Rakastin Annukkaa jo nuorena, ja kun näin hänet viime viikolla niin huonona, päätin etten aio menettää häntä. Tein hänelle kosinnan – ja hän suostui. –Kuule vanha pelle, ootko ihan höperö? Mitä rakkautta nämä vuodet enää ovat?! – Iiris kiljaisi. –Mitä nämä vuodet ovat? Meillä on vasta seitsemänkymmentä mittarissa! Kyllä tässä eletään vielä, – Pekka sanoi. –Ja äitinne on yhä kaunis! –Kai sie aiot äitiltä kämppää periä? – Natasani kysyi asianajajamaisesti. –Lapset! Ei tämä asunto tähän liity! Teillä kaikilla omat kodit jo! –Silti, tässä asunnossa on meidänkin osuutta! – sanoi Natasa. –Minä en tarvitse mitään, kyllä minulle koti löytyy, – Pekka totesi. –Mutta jos käytätte kieltä äitiänne vastaan, lopettakaa heti! –Kuka sinä olet tänne suuta soittamaan? Kysyykö kukaan sinulta mitään? – Jussi hyökkäsi päälle kuin tappajahauki. Mutta Pekka ei liikahtanutkaan. Hän seisoi suorana ja katsoi Jussia suoraan silmiin. –Olen äitinne aviomies, halusitte tai ette! –Ja me olemme hänen lapsensa! – Iiris huusi. –Ja huomenna laitetaan äiti vanhainkotiin tai hourulaan! – Natasa säesti. –Ei ikinä! Lähdetään, Annukka, mennään pois! He lähtivät yhdessä, tukevasti käsi kädessä, eivätkä katsoneet taakse. He eivät välittäneet, mitä muut ajattelivat. He olivat onnellisia ja vapaita! Yksinäinen katulamppu valaisi tietä. Ja lapset katsoivat perään – eivätkä ymmärtäneet: voiko seitsemänkymppisenä todella rakastaa?

VIIMEINEN RAKKAUS

Elina, ei minulla ole rahaa! Annoin viimeisetkin eurot eilen Saaralle, tiedäthän että hänellä on ne kaksi pikkulasta!
Aila-Maija huokaisi syvästi ja laski puhelimen. Tytär oli taas sanonut asioita, joita ei halunnut enää muistella.
Miksi näin? Kolme lasta yhdessä Eeron kanssa kasvatimme, teimme kaikkenne heidän hyväkseen. Kaikki koulutettu ja kunnon töissä. Ja nyt, kun vanhuus on siinnyt, ei ole rauhaa eikä apua.
Miksi menit Eero niin aikaisin, sinun kanssasi oli helpompaa! Aila-Maija ajatteli hiljaa kuolleelle miehelleen.
Rinnassa puristi ikävästi, käsi etsiytyi tuttuun tapaan lääkepurkille: Jäljellä on enää yksi tai kaksi kapselia. Jos tulee vielä huonompi olo, ei ole mitään auttamassa. Pitää mennä apteekkiin.
Aila-Maija koetti nousta, mutta tipahti takaisin nojatuoliin: päätä huimasi kamalasti.
Ei se mitään, ehkä lääke auttaa kuitenkin pian.
Mutta aika kului, eikä olo helpottanut.
Aila-Maija soitti nuorimmalle tyttärelleen:
Saara ehti hän vain sanoa puhelimeen
Äiti, olen palaverissa, soitan myöhemmin!
Aila-Maija näppäili poikansa numeron:
Ville, minulla on huono olo. Eikä lääkettä enää ole. Voisitko töiden jälkeen poika ei kuunnellut loppuun.
Äiti, minä en ole lääkäri, etkä sinäkään! Soita itsellesi ambulanssi, älä vain jää odottamaan!
Aila-Maija huokaisi raskaan, Niinhän se on! Ville on oikeassa! Jos olo ei muutu puolessa tunnissa, pitää soittaa ambulanssi.
Varovasti nainen nojautui taakse, sulki silmänsä ja alkoi mielessään laskea sataan.
Jostain kaukaa kulkeutui ääni, ehkä puhelin soi?
Haloo! hän sai vaivoin sanottua.
Aila, hei! Täällä on Pekka! On ollut levoton olo, teki mieli soittaa.
Pekka, ei minulla hyvä olo ole.
Tulen heti! Saatko oven auki?
Nykyään ovi on minulla melkein aina auki…
Aila tiputti puhelimen, ei ollut enää voimia nostaa sitä.
Ihan sama, hän ajatteli.
Unen ja valveen rajalla leijui muistoja: täällä hän oli nuorena yliopistossa uuden kevään tuoksussa, ohittamassa kaksi nuorta kadettia, joilla oli ilmapallot käsissään.
Onpa hassua, hän oli silloin ajatellut. Noinkin isot, ja ilmapallot!
Ai niin! Sehän oli yhdeksäs toukokuuta, paraatipäivä. Hän siinä kahden pallon kanssa, Pekan ja Eeron välissä.
Silloin hän valitsi Eeron hän oli rohkeampi, Pekka vaikutti ujommalta ja sulkeutuneemmalta.
Sitten kohtalo heitti jokaisen eri suuntaan: hän ja Eero muuttivat Hämeenlinnaan, Pekka siirtyi Saksaan.
Toisensa he tapasivat vasta vuosikymmeniä myöhemmin, palattuaan takaisin synnyinseuduille eläkkeelle. Pekka oli koko elämänsä ollut yksin; ei vaimoa, ei lapsia.
Joku joskus kysyi, miksei koskaan mennyt naimisiin…
Pekka vain naureskeli:
En kai rakkaudessa onnea saanut, pitäisi kai aloittaa korttipeli!
Aila-Maija kuuli ääniä ympärillään kukaan ei tuntunut kuuluvan paikkaan eikä aikaan. Raskaasti hän raotti silmiään.
Pekka!
Vieressä seisoi tumma hahmo, ilmeisesti ensiapulääkäri.
Kyllä se tästä helpottaa, vakuutti lääkäri. Oletteko te hänen miehensä?
Kyllä, kyllä!
Lääkäri antoi Pekalle ohjeita.
Pekka istui vierellä, piti kiinni Ailan kädestä, kunnes olo alkoi kirkastua.
Kiitos, Pekka! Vointi on jo parempi.
Hienoa! Tässä, juo vähän teetä ja ota sitruunapala.
Pekka ei lähtenyt mihinkään, hän touhusi keittiössä ja hoiteli tauotta Ailaa. Vaikka kunto koheni, hän ei uskaltanut jättää häntä yksin.
Kuule Aila, olen aina, koko elämäni, rakastanut vain sinua. Siksi en koskaan mennyt naimisiin.
Voi Pekka, meillä Eeron kanssa oli hyvä elämä. Rakastin häntä ja hän minua. Et sinä nuoruudessasi puhunut… En koskaan tiennyt, mitä ajattelit. Mutta siitä on nyt kauan, vuosikymmenet menneet, niitä ei kukaan tuo takaisin.
Aila, mitä jos elettäisiin se, mitä jäljellä on, onnellisina yhdessä? Kuinka monta päivää ikinä jääkin, niin monta elettäisiin ilolla!
Aila-Maija laski päänsä Pekan hartiaan ja otti hänen kätensä: Tehdään niin! ja nauroi keveästi, sydänriemuissaan.

Viikon päästä Saara viimein soitti!
Äiti, mitäs siellä? Oli jotain soittoa en voinut heti vastata, sitten unohdin
No, ei hätää, kaikki on jo hyvin. Ajattelin vain, etten tee yllätyksiä menen muuten naimisiin!
Kului tauko, vain tytär hengitti syvään ja mietti sanojaan.
Äiti, oletko järjissäsi? Sinulle kuulutetaan jo hautausmaalla, ja nyt menet naimisiin?! Kuka se on, tämä onnenpoika?
Aila-Maijan silmiin tulvahtivat kyyneleet, mutta hän vastasi vakaasti:
Se on minun asiani.
Ja sulki puhelimen.
Kääntyi Pekan puoleen:
Valmistaudu, tänä iltana ovat kaikki lapset täällä puolustuslinjaa rakentamaan!
Eiköhän selvitä, elämässä on pahemmastakin menty! nauroi Pekka.

Illalla koko kolmikko saapui: Ville, Elina ja Saara.
No, äiti, esitteleppä tämä rakkauden sankari! ivahti Ville.
Ei tässä esittelemistä, te tunnette minut, Pekka astui olohuoneeseen. Olen rakastanut Ailaa nuoruudesta asti, ja kun viikko sitten näin hänet niin pelottavassa kunnossa, en voinut ajatella elämää ilman häntä. Kosin ja hän suostui ystävällisesti.
Kuule, vanha pelle, oletteko te järkeviä? Rakkauttakos tuon ikäiset tarvitsevat? kirkaisi Elina.
Minkä ikäiset? nauroi Pekka. Me ollaan vasta seitsemänkymppisiä, elämäähän tässä vielä on ja äitinne on edelleen kaunotar!
Taitaa olla äidin asunnon jako mielessä, vai mitä? tokaisi Saara lakimaisen tiukasti.
Lapset, älkää nyt. Teillähän kaikilla on omat kodit!
Mutta tässä huoneistossa meillä kaikilla kuitenkin on osuutemme! muistutti Saara.
En minä mitään asuntoa tarvitse, sanoi Pekka mutta äitiänne ette rupea sättimään!
Kuka sinä luulet olevasi, vanhuuden varas!? kuohahti Ville.
Mutta Pekka ei liikahtanutkaan, katsoi vain suoraan silmiin.
Olen äitinne mies, halusitte tai ette!
Ja me olemme hänen lapsiansa! huusi Elina.
Huomiseen mennessä laitamme sinut vanhainkotiin, tai hullujenhuoneeseen! lisäsi Saara.
Ehei, nyt lähdetään, Aila!
He lähtivät yhdessä, käsi kädessä, vilkaisemattakaan taakse. Ei väliä sillä, mitä muut ajattelivat he olivat vapaita ja onnellisia! Ainoa katulamppu valaisi heidän tiensä.
Lapset jäivät katsomaan perään, eivätkä ymmärtäneet miten on mahdollista rakastaa, vielä seitsemänkymppisenäUlkona yö oli lämmin ja tuoksui varhaiselta kesältä. Aila-Maija ja Pekka kulkivat hiljaa puiston läpi, käsi kädessä, aivan kuten vuosikymmeniä sitten, silloin kun maailma oli vielä edessä. Jossain päin kaupunkia naurua kuului avoimista ikkunoista, mutta he itse olivat omassa hiljaisessa onnenkuplassaan, tarinan viimeisessä kappaleessa, joka kerrankin heille kuului.

Kun he pysähtyivät lehmuksen alle, Aila-Maija painoi poskensa Pekan olkapäätä vasten ja sulki hetkeksi silmänsä. Kaikki oli niin kevyttä: huolet, pelot, lasten kovaääninen huoli. Oli vain tämä hetki, sydän, joka taas löysi toisen rytmin.

Pekka nojasi kyyneleet silmissään hänen hiuksiinsa ja kuiskasi:
Meillä on vielä monta iltaa edessä. Minä lupaan. Ja joka ilta tanssitaan, vaikkei kukaan näkisi.

Aila-Maija nauroi kyynelissään ja pyörähti Pekan käsivarsien suojissa ympäri, aivan kuten paraatipäivänä nuorena. Katuvalon alla he unohtivat kaiken muun ja siinä, hiljaisessa yössä, kaikki alkoi uudestaan.

Kaupunki ei pysähtynyt, lapset eivät ehkä koskaan ymmärtäisi, mutta he olivat viimeinkin perillä: siellä, missä rakkaus ei kysy aikaa eikä lupaa.
He nauroivat, itkivät ja tanssivat yön läpi, huomiseen, siihen saakka kunnes uusi päivä hymyili.

Rate article
vsematerialy
VIIMEINEN RAKKAUS –Iiriska, ei minulla ole rahaa! Kaikki viimeisetkin annoin eilen Natasalle, tiedäthän, hänellä on kaksi lasta! Lopulta aivan murheissaan Anna-Maija laski luurin pöydälle. Sitä, mitä tytär oli äsken sanonut, hän ei halunnut lainkaan muistella. –Miksi näin kävi? Kolme lasta yhdessä miehen kanssa kasvatettu, kaikkeni annoin heidän hyväkseen. Kaikilla hyvä koulutus ja vakaa asema elämässä. Mutta vanhuuden rauhaa tai apua ei minulle suotu. –Voi Väinö, miksi sinä lähdit niin aikaisin pois, kanssasi oli helpompaa! – Anna-Maija ajatteli mielessään edesmennyttä miestään. Sydäntä puristi epämiellyttävästi, käsi hakeutui tottuneesti pillereihin: – Kohta enää yksi tai kaksi kapselia jäljellä. Jos tulee oikein huono olo, ei ole millä auttaa itseään. Apteekkiin pitäisi mennä. Anna-Maija koetti nousta, mutta istuutui heti takaisin nojatuoliin: päätä huimasi pahasti. –Kyllä se pilleri pian alkaa vaikuttaa ja olo helpottuu. Mutta aika kului, eikä olo parantunut. Anna-Maija soitti nuorimmalle tyttärelleen: –Natasani… – ehti vain sanoa. –Äiti, olen palaverissa, soitan myöhemmin! Anna-Maija soitti pojalleen: –Poikani, en voi hyvin. Lääkkeet ovat loppu. Voisitko työpäivän jälkeen… –Äiti, minä en ole lääkäri, eikä sinäkään! Kutsu ambulanssi, älä odota! Anna-Maija huokaisi raskaasti, – Niinhän se on! Poika on oikeassa. Jos puolen tunnin päästä olo ei helpotu, pitää soittaa sairaanhoitoauto. Nainen nojautui varovasti tuolissa ja sulki silmänsä. Mielessään alkoi rauhoittuakseen laskea sataan. Jostain kaukaa kuului ääntä. Mikä se oli? Niin, puhelin! –Haloo! – Anna-Maija vastasi vaivoin. –Annukka, hei! Täällä Pekka! Miten voit? Minua on vaivannut huoli, teki mieli soittaa sinulle! –Pekka, olen vähän huonossa kunnossa. –Tulen heti! Saatko oven auki? –Täällä on viime aikoina aina lukitsematta… Anna-Maija pudotti puhelimen. Ei ollut voimia nostaa sitä. –Olkoon sitten, hän ajatteli. Silmiin vilahtelivat elämän varrelta kuvia: siinä hän nuorena tyttönä, ensimmäistä vuotta kauppaopistossa. Ja siinä kaksi poikakouluopiskelijaa, jostain syystä ilmapallot kädessä. –Hassua – Annukka ajatteli, isoja miehiä ja ilmapallojen kanssa! Niin – sehän oli yhdeksäs toukokuuta! Vapun jälkeinen kevätjuhla, kansanjuhla! Hän kahden ilmapallon kanssa, Pekan ja Väinön välissä. Silloin hän valitsi Väinön. Kun hän oli reippaampi ja Pekka ujo ja hiljainen. Sitten elämä vei heidät eri teille: Väinön kanssa he muuttivat Uudellemaalle, Pekka sai pestin Saksaan. Vasta vuosikymmenten jälkeen he tapasivat kotikaupungissaan, miesten jäätyä eläkkeelle. Pekka vietti koko elämänsä yksin, ilman vaimoa tai lapsia. Kysyivät, miksi näin kävi… Hän vain vitsaili: –Ei ole onnea rakkaudessa, ehkä pitäisi alkaa pelata korttia! Anna-Maija kuuli vieraita ääniä. Hän raotti silmiään: –Pekka! Vierellä seisoi ensihoitaja. –Hyvä, kyllä tämä tästä paranee. Oletteko aviomies? –Juu, kyllä! Pekalle annettiin ohjeita. Hän pysyi Annan vierellä, piteli tätä kädestä, kunnes olo vihdoin helpottui. –Kiitos, Pekka! Nyt on jo parempi! –Loistavaa. Otahan teetä ja sitruunaa! Pekka ei lähtenyt minnekään, valmisti ruokaa keittiössä ja huolehti Annasta. Vaikka vointi oli jo parempi, hän ei uskaltanut jättää tätä yksin. –Tiedätkö, Anna, olen rakastanut sinua aina. Siksi en koskaan avioitunut. –Voi Pekka, meillä oli Väinön kanssa hyvä elämä. Hän rakasti minua ja minä häntä. Sinä et puhunut nuorena mitään, en tiennyt tunteistasi… Mitä sitä enää menneitä suremaan, vuodet ovat poissa. –Anna, mitä jos eletään tämä loppu yhdessä onnellisina? Niin kauan kuin meille suodaan! Anna-Maija laski päänsä Pekan olalle, tarttui käteen: – Tehdään niin! – ja nauroi onnellisena. Viikon kuluttua viimein soitti tytär-Natasa: –Äiti, mitä siellä, soitit, mutta olin kiireinen ja unohdin… –Voi, ei mitään vakavaa. Mutta nyt kun soitit, haluan ettei tule yllätyksiä: aion mennä naimisiin! Luurista kuului hiljaisuutta, vain tytär haukkoi henkeä ja mietti sanojaan. –Äiti, ootko järjissäsi? Eikö sulle jo haudalla tuplavuoroja merkata ja nyt aiot avioitua?! Kuka tämä onnenonkija on? Anna-Maija painoi päänsä alas, kyyneleet valuivat, mutta sai sanottua tyynesti: –Se on minun asiani. Ja laski luurin. Kääntyi Pekan puoleen: – No niin, nyt ne tulee kaikki kolme iltasella. Valmistaudu puolustautumaan! –Kyllä pärjätään! – naurahti Pekka. Illalla ovella olivatkin jo kaikki kolme: Jussikka, Iiriska ja Natasani! –No niin, äiti, esittelepäs se hurmuri! – Jussi irvaili. –Tunnetkin minut kyllä, – Pekka astui esiin. –Rakastin Annukkaa jo nuorena, ja kun näin hänet viime viikolla niin huonona, päätin etten aio menettää häntä. Tein hänelle kosinnan – ja hän suostui. –Kuule vanha pelle, ootko ihan höperö? Mitä rakkautta nämä vuodet enää ovat?! – Iiris kiljaisi. –Mitä nämä vuodet ovat? Meillä on vasta seitsemänkymmentä mittarissa! Kyllä tässä eletään vielä, – Pekka sanoi. –Ja äitinne on yhä kaunis! –Kai sie aiot äitiltä kämppää periä? – Natasani kysyi asianajajamaisesti. –Lapset! Ei tämä asunto tähän liity! Teillä kaikilla omat kodit jo! –Silti, tässä asunnossa on meidänkin osuutta! – sanoi Natasa. –Minä en tarvitse mitään, kyllä minulle koti löytyy, – Pekka totesi. –Mutta jos käytätte kieltä äitiänne vastaan, lopettakaa heti! –Kuka sinä olet tänne suuta soittamaan? Kysyykö kukaan sinulta mitään? – Jussi hyökkäsi päälle kuin tappajahauki. Mutta Pekka ei liikahtanutkaan. Hän seisoi suorana ja katsoi Jussia suoraan silmiin. –Olen äitinne aviomies, halusitte tai ette! –Ja me olemme hänen lapsensa! – Iiris huusi. –Ja huomenna laitetaan äiti vanhainkotiin tai hourulaan! – Natasa säesti. –Ei ikinä! Lähdetään, Annukka, mennään pois! He lähtivät yhdessä, tukevasti käsi kädessä, eivätkä katsoneet taakse. He eivät välittäneet, mitä muut ajattelivat. He olivat onnellisia ja vapaita! Yksinäinen katulamppu valaisi tietä. Ja lapset katsoivat perään – eivätkä ymmärtäneet: voiko seitsemänkymppisenä todella rakastaa?