Vanhempien rakkaus. Elja huokaisi uupuneena mutta onnellisena, kun hän asetti lapset taksiin. Milja oli neljä ja Daavid puolitoista vuotta vanhoja. He olivat viettäneet ihanan ajan isovanhemmilla: pipareita, haleja, iltasatuja ja sallittua “vähän enemmän kuin kotona” -iloa. Eljakin oli aidosti iloinen reissusta. Vanhemmat, sisarukset, serkut — oma koti otti vastaan ehdoitta ja selityksiä vailla. Äidin ruoka, josta ei voinut kieltäytyä. Kuusi, joka kimalteli valoineen ja oudoilla, liikuttavan vanhoilla koristeilla. Isän pitkät, mutta aina sydämestä tulevat puheenvuorot. Äidin lahjat – huolellisia, tarpeellisia, rakkaudella valittuja. Hetken Elja tunsi olevansa taas lapsi. Ja teki mieli vain sanoa: ”Äiti, isä – kiitos, että olette!” Elja ja lapset istuivat taksiin. Matka sujui rauhallisesti, lapset väsyivät nopeasti ja vaipuivat onnellisina uneen takapenkille – vatsat täynnä, mieli onnellinen. Kotimatkalla Elja pyysi pysähtymään pienelle tienvarsikioskille. – Minulla menee vain hetki. Käyn hakemassa vaippoja ja vettä, hän sanoi kuljettajalle. Viiden minuutin kuluttua Elja palasi, istahti kyytiin… ja sydän tipahti. Lapset puuttuivat! Kuljettaja jutteli huolettomasti jonkun tuntemattoman naisen kanssa etupenkillä. – En ymmärrä… Elja sanoi hitaasti. Nainen kääntyi kiivaasti: – Kuka sinä olet?! Mikä nainen täällä? Kuljettaja kohautti hartioitaan: – En tiedä! – ja Eljalle: – Kuka oikein olet? Mitä etsit? – Miten kehtaatte?! Missä ovat minun lapseni?! – Senkin roisto! – nainen kiljaisi. – Sinulla on lapsiakin?! – ja alkoi lätkiä kuljettajaa laukulla. – Ketä kaikkea sinä tänne otat kyytiin?! – Eljakin huusi. – Missä ovat minun lapseni, kysyn?! Autossa roihahti pariksi minuutiksi täysi kaaos: huutoa, selityksiä, käsien heilutusta, maailman epäreiluutta. Kunnes ovi aukesi… Joku mies kumartui ja sanoi rauhallisesti: – Neiti… tämä ei ole teidän autonne. Minä ajoin vähän edemmäs. Maailma pysähtyi. Elja pamautti oven kiinni, juoksi viereiseen samanlaiseen vaaleaan autoon, joka seisoi edessä. Riemukkaasti hän avasi oven. Takapenkillä nukkuivat lapset – kaksi pientä enkeliä, hiljaa ja rauhallisesti. Elja huokaisi, kuin olisi juuri palannut kuilun partaalta. Istuutui, sulki oven ja murahti: – Mennään… Silloin hän purskahti nauruun. Sellaiseen aitoon, hermostuneeseen, vapauttavaan nauruun. Kuljettajakin repesi, pyyhki silmiään ja iloitsi, että kaikki loppui onnellisesti – ilman tragediaa, mutta elämänpituisen tarinan kera. Elja katsoi nukkuvia lapsiaan ja ymmärsi yksinkertaisen totuuden: vanhemmat ovat tavallisessa arjessa pehmeitä, väsyneitä, nauravaisia, joskus hajamielisiäkin. Mutta heti kun vaaran varjo vilahtaa – heistä herää leijona! Vailla epäilystä, mietintää tai pelkoa. Vain se tunne – suojella! Sellainen on rakkaus. Hiljainen, kun kaikki on hyvin – ja murtumaton, kun on kyse lapsista.

Vanhempien rakkaus.

Eevi huokaa väsähtäneenä mutta onnellisena, kun hän asettelee lapset taksiin. Sanni on neljä, Aatos puolitoista. He viettivät ihanan päivän mummolassa: keksejä, halauksia, iltasatuja ja niitä pieniä ilonpipanoita, joita saa vain mummolassa vähän enemmän kuin kotona.

Eevikin on sydämestään iloinen reissusta. Vanhemmat, siskot, serkut kotitalo ottaa vastaan ehdoitta ja vaatimatta selityksiä. Äidin ruoka, jolle ei voi sanoa ei. Joulukuusi, joka kimaltelee valoissa, oksilla nostalgisia, hellyttävän kulahtaneita koristeita. Isän puheet ruokapöydässä joskus pitkiä, mutta aina sydämestä. Äidin lahjat tarpeellisia, huolellisesti valittuja, rakkautta täynnä.

Hetkeksi Eevi tuntee olevansa jälleen pieni lapsi ja tekee mieli vain henkäistä:
Äiti, isä, kiitos että olette olemassa.

Eevi istuu lastensa kanssa taksiin. Tie on rauhallinen, Sanni ja Aatos väsyvät nopeasti ja nukahtavat takapenkille posket vastakkain kylläisinä, turvallisina, onnellisina.

Kotimatkalla Eevi pyytää pysähtymään pikkukaupan kohdalla.
Voitko pysähtyä tähän? Haen vain vaippoja ja vettä, hän sanoo kuljettajalle.

Viiden minuutin kuluttua Eevi palaa, istahtaa takaisin autoon ja sydän valahtaa vatsaan.

Lapset ovat poissa!

Kuljettaja juttelee rennosti tuntemattoman naisen kanssa etupenkillä.

En ymmärrä, Eevi saa sanottua hitaasti.

Nainen kääntyy salamana:
Kuka tuo on? Mikä hemmetin nainen?!

Kuljettaja kohauttaa olkapäitään:
En tunne, ja Eeville: Kuka sinä olet? Mitä asiaa?

Oletteko hulluksi tulleet?! Missä lapseni ovat?!

Vai sellainen lurjus olet! nainen kiljahtaa ja alkaa hutkia kuljettajaa laukullaan.
Mitä, otat mukaan ketä sattuu? Eevikin alkaa huutaa. Missä lapset, minä kysyn?!

Seuraavat kolmeviisi minuuttia autossa on täysi kaaos: huutoja, syytöksiä, käsienheilutusta, maailman vääryyttä.

Yhtäkkiä yksi takaovi avautuu… Mies kurkistaa sisään, toteaa rauhallisesti:
Anteeksi tämä ei ole sinun autosi. Oma taksisi on muutaman metrin päässä.

Kaikki pysähtyy. Eevi sulkee oven vihaisena, lennähtää ulos ja juoksee samanlaisen vaalean auton luokse, joka odottaa vähän edempänä.

Ovi aukeaa.
Takapenkillä Sanni ja Aatos nukkuvat yhä. Kaksi pientä enkeliä eivät ole liikahtaneetkaan.

Eevi huokaisee niin, kuin olisi juuri palannut jyrkänteen reunalta. Istahtaa, painaa oven kiinni ja murahtaa:
Mennään

Ja silloin hermojen laukaisu purkautuu nauruna. Aitoa, vähän hysteeristä, vapauttavaa naurua. Kuljettajakin yhtyy nauruun, pyyhkii silmäkulmiaan ja on ilmiselvästi helpottunut, että tarina päättyi näin ilman murhetta, mutta muistoksi koko elämän.

Eevi katsoo nukkuvia lapsiaan ja tajuaa yhtäkkiä: vanhemmat ovat arjessa pehmeitä, väsyneitä, nauravaisia, joskus vähän unohteleviakin. Mutta kun vaara edes vilahtaa, heistä nousee esiin leijonan voima!

Ei epäröintiä, ei pohdintaa tai pelkoa. On vain yksi tunne suojella!

Näin toimii rakkaus. Hiljaa niin kauan kuin kaikki on hyvin, murtumaton silloin kun kyse on lapsista.