Olga vietti koko päivän valmistellen vuoden vaihdetta: siivosi, laittoi ruokaa ja kattoi pöytää. Tämä oli hänen ensimmäinen uusi vuotensa ilman vanhempia, vain rakkaan ihmisen kanssa. Jo kolme kuukautta Olli oli asunut Toljan luona tämän kerrostaloasunnossa. Tolja oli Olliä 15 vuotta vanhempi, eronnut, maksoi elatusmaksuja ja piti joskus liiankin kovasti alkoholista… Mutta kun rakastaa, mikään tuollainen ei tunnu merkitykselliseltä. Kukaan ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten Olli oli Toljaan rakastunut: mies ei ollut mikään komistus – voisi jopa sanoa, että varsin vaatimattoman näköinen, luonne hankala, kitsas kuin mikäkin, eikä rahaa koskaan ollut. Ja jos rahaa olikin, sitä riitti vain hänelle itselleen. Siinä tämä ihmeellinen Tolja, johon Olli oli rakastunut. Koko kolme kuukautta Olli oli toivonut, että Tolja arvostaisi, miten huolehtivainen ja kodinhengetär hän oli – ja haluaisi hänet vaimokseen. Tolja sanoikin aina: “Pitää ensin asua yhdessä ja katsoa, millainen emäntä olet. Jos sinä vaikka olet samanlainen kuin entinen…”. Minkälainen Toljan ex oli, sitä Olli ei koskaan saanut selville – Tolja ei koskaan puhunut asiasta ymmärrettävästi. Siksi Olli yritti parhaansa: ei riidellyt, vaikka Tolja tuli humalassa kotiin, laittoi ruokaa, pesi pyykit, imuroi, osti ruuat omilla rahoillaan (ettei vain Tolja ajattelisi hänen olevan ahne). Uuden vuoden pöydänkin Olli kattoi omilla rahoillaan. Jopa uuden puhelimen oli ostanut Toljalle lahjaksi. Kun Olli valmisteli juhlaa, Tolja omalla tavallaan myös: joi ystävien kanssa. Hän saapui kotiin pirteässä humalassa ja ilmoitti, että heidän luokseen tulisi uudeksi vuodeksi ystäviä – siis Toljan kavereita, joita Olli ei tuntenut. Olli kattoi pöydän, vuotta vaihtui tunnin päästä. Tunnelma oli pilalla, mutta hän pysyi rauhallisena – hän ei halunnut olla kuin Toljan ex. Puoli tuntia ennen vuoden vaihtumista asuntoon ilmestyi humalainen joukko miehiä ja naisia. Tolja piristyi heti, istutti kaikki pöytään ja juhlat jatkuivat. Ollia Tolja ei edes esitellyt – häntä ei kukaan huomioinut; heillä oli oma porukka ja omat juttunsa. Kun Olli huomautti, että pian on keskiyö ja pitäisi kaataa kuohuvaa, häneen katsottiin kuin hän olisi paikalle eksynyt vieras. – Kuka toi on? kysyi yksi naisista örähtäen. – Sänkynaapuri vaan, nauroi Tolja, ja kaikki remahtivat mukaan. He söivät Ollin tekemää ruokaa, mutta pilkkasivat häntä. Kuudeltatoista he nauroivat Ollin hyväuskoisuudelle ja kehuivat Toljaa siitä, miten fiksusti oli löytänyt ilmaisen kokin ja siivoojan. Tolja ei puolustanut Ollia, nauroi mukana ja kuittasi ruokaa, jonka Olli oli ostanut ja valmistanut – ja “pyyhki jalkansa” häneen. Hiljaa Olli nousi pöydästä, keräsi tavaransa ja lähti vanhempien luo. Kertaakaan hänellä ei ollut näin kamalaa uutta vuotta. Äiti sanoi jo tutuksi tulleen “minähän varoitin”, isä huokaisi helpotuksesta ja Olli itki pettymyksensä ulos – ja riisui vaaleanpunaiset lasit silmiltään. Viikkoa myöhemmin, kun Toljalta loppuivat rahat, tämä marssi Ollin luo kysyen kuin mitään ei olisi tapahtunut: – Miksi läksit? Loukkaannuitko? Ja kun Olli ei ollut halukas sopimaan, Tolja kävi hyökkäykseen: – Kylläpäs oli hienoa, sinä olet nyt mamman ja isin helmoissa, mutta minun jääkaappiin ei jäänyt edes hiiren mentävää lovea! Alan luulla, että sinusta tulee samanlainen kuin mun ex! Siinä törkeydessä Olli menetti hetkeksi puhekykynsä. Monet kerrat hän oli miettinyt, millä sanoin sanoisi kaiken, mitä ajatteli Toljasta, mutta nyt sanat hukkuivat. Ainoa, mitä hän pystyi tekemään, oli lähettää Tolja sinne missä pippuri kasvaa – ja sulkea oven hänen nenänsä edestä. Uudestavuodesta alkoi Ollille uusi elämä.

Koko päivän ajan Oona touhusi kotona valmistellen uutta vuotta: siivosi, laittoi ruokaa, kattoi pöytää. Tämä oli hänelle ensimmäinen uusivuosi, jonka hän viettäisi poissa vanhempiensa luota, rakastamansa ihmisen kanssa.

Hän oli asunut jo kolmatta kuukautta Antin luona Helsingissä. Antti oli häntä 15 vuotta vanhempi, ollut aiemmin naimisissa, makseli elatusmaksuja ja otti joskus lipan, vähän liiankin kanssa… Mutta Oona ajatteli, ettei sillä ollut mitään väliä, kun rakastaa ihmistä. Eikä kukaan oikeastaan ymmärtänyt, mikä Antissa viehätti: ei hän ollut hyvännäköinen, päinvastoin jopa vähän karu, luonnekin melkoisen hankala, pihikin vielä, eikä koskaan rahaa ja jos oli, ne menivät vain hänen omiin tarpeisiinsa. Silti juuri tällaiseen ihme-ukkoon Oona oli ihastunut.

Oona toivoi kolmessa kuukaudessa, että Antti arvostaisi, kuinka tunnollinen ja osaava nainen hän oli. Ja aivan varmasti tahtoisi ottaa hänet vaimokseen. Antti kun oli monesti todennut: Pitää nyt ensin vähän aikaa asua yhdessä katsoa, millainen emäntä olet. Ja toivottavasti et ole kuin mun ex-vaimo. Mikä hänen entinen vaimonsa oikein oli, sitä Oona ei koskaan saanut tietää Antti ei siitä puhunut muuta kuin ympäripyöreitä. Niinpä Oona teki parhaansa, näytti parastaan: ei nalkuttanut, vaikka Antti palasi kotiin humalassa, laittoi ruoan, pesi pyykit, siivosi aina, ja osti ruokaostokset omilla rahoillaan (ettei Antti vain kuvittelisi hänen olevan rahan perässä). Hän kokosi uutenavuotena pöydänkin täysin omasta pussistaan. Ja ostipa Antille vielä uuden puhelimen lahjaksi.

Sillä välin kun Oona puursi, Antti valmisteli uuden vuoden juhlia omalla tyylillään eli istui iltaa kavereiden kanssa paikallisessa baarissa. Hän palasi kotiin hyvässä nousuhumalassa ja ilmoitti, että heille tulee Antin ystäviä uudenvuoden juhliin kavereita, joita Oona ei tuntenut. Oona viimeisteli pöytää; uuteen vuoteen oli tunti aikaa. Tunnelma oli mennyt pilalle, mutta hän piti suunsa kiinni hänhän ei ollut niin kuin entinen.

Puoli tuntia ennen vuodenvaihdetta asuntoon ryntäsi meluisa, humaltunut seurue miehiä ja naisia. Antti piristyi heti, asetteli kaikki pöytään ja juhlat jatkuivat. Oona huomasi, ettei Antti edes esitellyt häntä kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota, seurue vain nauroi, joi ja heitti omia vitsejään. Kun Oona mainitsi, että kohta olisi uusi vuosi ja pitäisi kaataa kuohuvaa laseihin, vieras nainen vilkaisi häntä vino hymy naamallaan:

Kuka tuo muka on? slurrasi eräs vieraista.

Sänkykaveri vaan, heh heh! nauroi Antti, ja muut yhtyivät räkäiseen nauruun.

He söivät Oonan valmistamaa ruokaa, ja nauroivat hänelle päälle. Kun kello saavutti kaksitoista, puhkesi yhä kovaäänisempi vinoilu Oonan lapsellisuudelle, ja kiiteltiin Anttia nerokkaasta tempusta löysipä ilmaisen kokin ja siivoojan. Eikä Antti puolustanut Oonaa päinvastoin nauroi muiden mukana. Söi ruokaa, jonka Oona oli maksanut ja laittanut, ja talloi hänen ylpeytensä.

Oona poistui hiljaa huoneesta, keräsi tavaransa, ja palasi vanhempiensa kotiin Espooseen. Sellaista surkeaa uutta vuotta hän ei ollut ennen kokenut. Äiti sanoi totutusti: Mitä minä sanoin, ja isä huokaisi helpotuksesta. Oona itki kaikki pettymyksensä pois ja näki maailmaa viimein ilman vaaleanpunaisia laseja.

Viikon päästä, kun Antilla oli rahat loppu, hän ilmaantui Oonan oven taakse kuin mitään ei olisi tapahtunut:

Mikäs lähdit? Jäitkö ihan loukkaantumaan? Ja kun huomasi, ettei Oona ollut aikeissa sovitella, hän jatkoi syyllistäen: Kiva, että sinä loikoilet äidin ja isän helmoissa, kun minun jääkaappiin on ripustautunut jo hiiri! Alat käyttäytyä ihan kuin se mun entinen!

Tällainen röyhkeys mykisti Oonan täysin. Hän oli monta kertaa mielessään valmistellut, miten sanoisi Antille kaiken, mitä oikeasti ajattelee, mutta nyt sanat olivat poissa. Ainoa, mitä jäi jäljelle, oli lähettää Antti sangen värikkäin sanankääntein matkoihinsa ja sulkea ovi tämän nenän edestä.

Niin alkoi Oonan elämässä aivan uusi vuosi ja uusi aika.

Rate article
vsematerialy
Olga vietti koko päivän valmistellen vuoden vaihdetta: siivosi, laittoi ruokaa ja kattoi pöytää. Tämä oli hänen ensimmäinen uusi vuotensa ilman vanhempia, vain rakkaan ihmisen kanssa. Jo kolme kuukautta Olli oli asunut Toljan luona tämän kerrostaloasunnossa. Tolja oli Olliä 15 vuotta vanhempi, eronnut, maksoi elatusmaksuja ja piti joskus liiankin kovasti alkoholista… Mutta kun rakastaa, mikään tuollainen ei tunnu merkitykselliseltä. Kukaan ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten Olli oli Toljaan rakastunut: mies ei ollut mikään komistus – voisi jopa sanoa, että varsin vaatimattoman näköinen, luonne hankala, kitsas kuin mikäkin, eikä rahaa koskaan ollut. Ja jos rahaa olikin, sitä riitti vain hänelle itselleen. Siinä tämä ihmeellinen Tolja, johon Olli oli rakastunut. Koko kolme kuukautta Olli oli toivonut, että Tolja arvostaisi, miten huolehtivainen ja kodinhengetär hän oli – ja haluaisi hänet vaimokseen. Tolja sanoikin aina: “Pitää ensin asua yhdessä ja katsoa, millainen emäntä olet. Jos sinä vaikka olet samanlainen kuin entinen…”. Minkälainen Toljan ex oli, sitä Olli ei koskaan saanut selville – Tolja ei koskaan puhunut asiasta ymmärrettävästi. Siksi Olli yritti parhaansa: ei riidellyt, vaikka Tolja tuli humalassa kotiin, laittoi ruokaa, pesi pyykit, imuroi, osti ruuat omilla rahoillaan (ettei vain Tolja ajattelisi hänen olevan ahne). Uuden vuoden pöydänkin Olli kattoi omilla rahoillaan. Jopa uuden puhelimen oli ostanut Toljalle lahjaksi. Kun Olli valmisteli juhlaa, Tolja omalla tavallaan myös: joi ystävien kanssa. Hän saapui kotiin pirteässä humalassa ja ilmoitti, että heidän luokseen tulisi uudeksi vuodeksi ystäviä – siis Toljan kavereita, joita Olli ei tuntenut. Olli kattoi pöydän, vuotta vaihtui tunnin päästä. Tunnelma oli pilalla, mutta hän pysyi rauhallisena – hän ei halunnut olla kuin Toljan ex. Puoli tuntia ennen vuoden vaihtumista asuntoon ilmestyi humalainen joukko miehiä ja naisia. Tolja piristyi heti, istutti kaikki pöytään ja juhlat jatkuivat. Ollia Tolja ei edes esitellyt – häntä ei kukaan huomioinut; heillä oli oma porukka ja omat juttunsa. Kun Olli huomautti, että pian on keskiyö ja pitäisi kaataa kuohuvaa, häneen katsottiin kuin hän olisi paikalle eksynyt vieras. – Kuka toi on? kysyi yksi naisista örähtäen. – Sänkynaapuri vaan, nauroi Tolja, ja kaikki remahtivat mukaan. He söivät Ollin tekemää ruokaa, mutta pilkkasivat häntä. Kuudeltatoista he nauroivat Ollin hyväuskoisuudelle ja kehuivat Toljaa siitä, miten fiksusti oli löytänyt ilmaisen kokin ja siivoojan. Tolja ei puolustanut Ollia, nauroi mukana ja kuittasi ruokaa, jonka Olli oli ostanut ja valmistanut – ja “pyyhki jalkansa” häneen. Hiljaa Olli nousi pöydästä, keräsi tavaransa ja lähti vanhempien luo. Kertaakaan hänellä ei ollut näin kamalaa uutta vuotta. Äiti sanoi jo tutuksi tulleen “minähän varoitin”, isä huokaisi helpotuksesta ja Olli itki pettymyksensä ulos – ja riisui vaaleanpunaiset lasit silmiltään. Viikkoa myöhemmin, kun Toljalta loppuivat rahat, tämä marssi Ollin luo kysyen kuin mitään ei olisi tapahtunut: – Miksi läksit? Loukkaannuitko? Ja kun Olli ei ollut halukas sopimaan, Tolja kävi hyökkäykseen: – Kylläpäs oli hienoa, sinä olet nyt mamman ja isin helmoissa, mutta minun jääkaappiin ei jäänyt edes hiiren mentävää lovea! Alan luulla, että sinusta tulee samanlainen kuin mun ex! Siinä törkeydessä Olli menetti hetkeksi puhekykynsä. Monet kerrat hän oli miettinyt, millä sanoin sanoisi kaiken, mitä ajatteli Toljasta, mutta nyt sanat hukkuivat. Ainoa, mitä hän pystyi tekemään, oli lähettää Tolja sinne missä pippuri kasvaa – ja sulkea oven hänen nenänsä edestä. Uudestavuodesta alkoi Ollille uusi elämä.