Sain selville, että entinen mieheni petti minua, koska hän alkoi harjata katua.
Kuulostaa hullulta, mutta juuri niin siinä kävi. Hän oli sähköasentaja ja teki töitä kotoa käsin. Hänellä oli verstas autotallissa ja hän touhusi päivät pitkät johtojen, työkalujen ja asiakkaiden parissa. Kotitöihin hän ei koskaan koskenut, ei sen takia että olisi pitänyt niistä vapaata, vaan siksi ettei niistä yksinkertaisesti tykännyt. Jos hänellä oli vapaahetki, hän istui katsomassa jääkiekkoa, joi oluen kaverin kanssa tai grillas makkaraa pihalla. Hän oli rauhallinen mies ei juhlinut, ei ollut vihainen eikä herättänyt epäilyksiä.
Meidän katu oli mutainen hiekkatie leveä, vanhojen puiden reunustama. Lehtiä ja roskaa kertyi aina, erityisesti syksyllä. Lähes joka aamu minä harjasin lehtiä pois aamupalan laitoin ohessa. Kunnes eräänä päivänä naapuriin muutti uusi nainen. Tuo talo oli vuokrakoti, jossa asukkaat vaihtuivat usein ei siinä ollut mitään ihmeellistä.
Muutaman kuukauden jälkeen mieheni rupesi sanomaan:
“Ei haittaa, minä voin harjata tänään.”
Aluksi se tuntui kivalta. Käytin ajan siivoamiseen tai laitoin pyykkiä en edes miettinyt asiaa. En seurannut häntä, ei ollut tarvetta.
Mutta sitten se alkoi toistua ja kellontarkasti. Seitsemältä aamulla, joka ikinen päivä. Ensin ajattelin, että ehkä hän vain innostui jostain. Mutta kun tiesin, ettei hänellä ollut tapana aikatauluttaa yhtään mitään paitsi työt, jotakin tuntui oudolta. Eräänä aamuna kurkkasin ikkunasta.
Siinä hän seisoi harja kädessä, mutta harja ei liikkunut. Hän jutteli naapurinaisen kanssa. He molemmat hymyilivät. Ajattelin, sattumaa. Mutta sama toistui seuraavana päivänä. Ja sitten taas. Joka aamu, kun hän meni ulos, nainen oli myös pihassa. Joka kerta.
Aloin tarkkailla häntä enemmän. Ei se rajoittunut aamuun. Yhtenä lauantaina hän sanoi lähtevänsä oluelle ystävien kanssa ihan tavallista. Mutta kun poikkesi ovesta ulos, näin naapurinaisen tulevan pihalle yhtä aikaa. Hän tervehti miestäni kovaan ääneen:
No moi, naapurini! Hauskaa iltaa!
Mieheni vastasi kuin mitään ei olisi, ja nainen lisäsi:
Sattuma olenkin menossa samaan suuntaan.
Ja niin he lähtivät yhdessä.
Seuraavana viikonloppuna hän sanoi menevänsä pelaamaan pesäpalloa mikä oli täysin hänelle epätyypillistä. Menin ikkunaan, ja näin kuinka nainen muutamaa minuuttia myöhemmin lähti hänen peräänsä, puhelin korvalla kävellen samaan suuntaan.
Minulla ei ollut todisteita. Ei viestejä eikä valokuvia. Ainoastaan kaavat: ajankohdat, samat tapaamiset. Sattumat eivät enää olleet sattumia.
Lopulta sanoin hänelle suoraan:
Tiedän, että olet naapurinaisen kanssa.
Hän katsoi yllättyneenä. Aluksi kielsi. Mutta minä jatkoin:
Olen nähnyt teidät joka päivä. Älä valehtele.
Hän vaikeni, katsoi maahan ja sanoi hiljaa:
Niin. Olen hänen kanssaan. Olen rakastunut.
Huusin hänelle, että hänen pitää lähteä talosta. Meillä ei ollut lapsia, ei yhteistä sovittavaa. Kaikkein ironisinta oli, että hän muutti saman tien naapuritaloon naisen luokse.
Ei he kestäneet siellä kauaa ehkä pari kuukautta. Sitten he lähtivät pois. Kukaan ei saanut selville, mitä tapahtui. He muuttivat pois kaupungista, enkä ole kuullut heistä sen koommin. Naapurit puhuivat ja sukulaiset juoruivat, mutta minä en halunnut enää tietää mitään.
Jälkikäteen ymmärsin, että elämä kantaa vaikka tuntisi itsensä petetyksi, arvonsa löytää uudelleen vain, kun uskaltaa päästää irti menneestä. Jokainen aamu voi olla uuden alku, jos sen niin päättää.
