Tapasin ”ystäväni” koulutuskurssilla, jonka kävin hakeakseni töihin huippuarvostettuun paikkaan – opinnot olivat minulle vaikeita ja hän auttoi paljon. Kurssin päätyttyä pysyimme yhteydessä, vaikka hän eli yhä vanhempiensa tuella ja minä olin naimisissa ilman vastaavaa apua. Etsin töitä, ja ystäväni suosituksesta sain mahdollisuuden pitkän hakuprosessin jälkeen. Näimme harvakseltaan, sillä hän usein perui menot ”myöhästymisen” takia. Meidät kutsuttiin lopulta hakemaan paikkaa: hän pääsi ensimmäisellä yrittämällä, minä en. Kahdesta lisäyrityksestä huolimatta epäonnistuin, eikä hänellä muka ollut aikaa auttaa. Hän katosi kuukausiksi ja palasi vasta, kun itse olin vaikean ajan jälkeen löytänyt työn – ja jouduin pyytämään vapaata järjestääksemme tapaamisen, jonka hän silti perui. Tapahtuma aiheutti minulle hankaluuksia töissä ja hän selitti olleensa perheasioiden takia kiireinen. Suutuin ja katkaisin välit muutamaksi kuukaudeksi. Myöhemmin, sairauslomallani, hän sattumalta soitti ja lupasi olla tukenani, mutta ei enää ottanut yhteyttä. Aikanaan ehdotti tapaamista arkipäivänä, olin itsekin kiireinen opiskelujen takia enkä päässyt. Ystävyys alkoi hiipua: hänen kommenteissaan olin tunnistavani ivaa, erityisesti perhetilanteeni takia, ja hän vaikutti kiinnostuneelta pilailemaan myös parisuhteellani. Aloin vähitellen vetäytyä, poistaen hänet somesta. Lopullisesti päästin irti syntymäpäiväni jälkeen, kun hän vaati selitystä ja sanoi ainoastaan halunneensa auttaa. Tunsin itseni petetyksi ja olin vakuuttunut, ettei hän koskaan halunnut minulle todella hyvää – korkeintaan ei huonompaa kuin itselleen. Pelkään, etten voi enää luottaa ihmisiin helposti, vaikka kaipaisin uusia aitoja ystäviä.

Tutustuin tähän “ystävääni” eräällä kurssilla, jonka kävin, koska halusin hakea töihin todella arvostettuun paikkaan. Rehellisesti sanottuna minun oli vaikea ymmärtää osaa kurssin sisällöstä, ja hän auttoi minua silloin paljon. Ajan myötä kurssi päättyi ja pysyimme yhteydessä. Hän sai edelleen taloudellista tukea vanhemmiltaan, kun taas minä olin naimisissa ilman sellaista turvaa.

Etsin töitä, ja onnekseni ystävä suositteli minua eteenpäin. Prosessi kuitenkin venyi. Näimme toisiamme silloin tällöin, mutta hän perui usein ilmoittaen, että “tuli liian myöhä”. Minäkin olin kiireinen, mutta pidimme yhteyttä, kunnes meidät kutsuttiin hakemaan paikkoja ja osallistumaan kokeisiin. Siinä vaiheessa minulla ei enää ollut töitä ja säästin rahaa muutamaa terveysoperaatiota varten. Hänellä taas asiat hoituivat helposti vanhempien tuella.

Kokeissa hän pääsi läpi heti ensimmäisellä yrittämällä, kun taas minä en onnistunut. Yritin vielä kahdesti, mutta tulos oli sama. Pyysin häneltä apua opiskeluun, mutta hän oli jatkuvasti “kiireinen”. Sitten hän katosi kokonaan joulukuun ja tammikuun ajaksi. Jatkoin työpaikan etsintää, mutta löysin työn vasta helmikuun puolivälissä. Oli todella raskasta aikaa. Kun sain vihdoin duunin, tein töitä niin viikolla kuin viikonloppuisin.

Helmikuun lopulla hän otti minuun yhteyttä ja ehdotti tapaamista maaliskuussa. Epäröin, koska en enää halunnut tavata näitä ihmisiä olin yhä loukkaantunut, kun en ollut päässyt töihin mutta suostuin, koska hän tuntui edelleen erityiseltä. Tapaamisen piti olla lauantaina, joten jouduin pyytämään vapaata töistä. Laitoin hänelle viestiä perjantai-iltana, mutta hän ei vastannut. Ei lauantainakaan. Tapaamisemme peruuntui kokonaan. Sain tästä syystä ongelmia töissä pomoni kanssa, ja “ystäväni” ilmaantui vasta maanantaina kertoen WhatsAppissa, että heillä oli ollut “perheongelmia”.

Suutuin ja jätin vastaamatta hänelle kolmeen kuukauteen. Sen jälkeen jouduin leikkaukseen, ja hän soitti sattumalta. Kerroin olevani toipilas ja herkkä, mutta silti vastasin. Hän sanoi:
Jos haluat, käy lepäämään, ja soitan myöhemmin kysyäkseni mitä kuuluu.
Hän ei koskaan soittanut takaisin.

Kului vielä kaksi kuukautta, kunnes hän ehdotti tapaamista, mutta vain arkena. Siihen mennessä kävin jo iltapäivisin koulua, jonka opintomaksut olivat kalliit, joten en halunnut jättää tunteja väliin tämän ihmisen vuoksi. Aluksi suostuin epävarmana, mutta peruin etukäteen.

Sen jälkeen hän soitteli kyselläkseen mitä kuuluu, mutta minusta tuntui, että hän lähinnä naureskeli tilanteelleni. Hän kyseli perheestäni ja aina vihjaili, oliko vanhempani jo eronneet. Oikeastaan ei ollut minun vikani, että hänen vanhempansa olivat eronneet. Aloin huomata nämä piikit ja etäännyin yhä enemmän vastasin lyhyesti tai valehtelin.

Vähitellen poistin hänet sosiaalisesta mediastani, ja lopulta maaliskuussa seuraavana vuonna poistin viimeisetkin yhteystiedot. Hän vielä viestitti, mutta jätin huomiotta. Päivän kuluttua syntymäpäivästäni hän soitti ja vaati selitystä. Hän sanoi yrittäneensä aina auttaa, eikä ymmärtänyt miksi olin toiminut näin. Vastasin:
Minulla ei ole aikaa edes itselleni, mutta kummasti ehdin ottaa kuvia muiden kanssa. Ole muiden seurassa.
Lopulta hän sanoi pyrkineensä vain auttamaan, eikä ota enää yhteyttä. Tämä loukkasi todella paljon. Nyt tuntuu, etten enää pysty luottamaan ihmisiin helposti. Hän halusi, että minulla olisi hyvä olla mutta ei parempi kuin hänellä. Hän ei oikeasti välittänyt, vaikka minä tein eleitä ja annoin huomiota.

Toisinaan mietin, että olinko hänelle romanttinen kiinnostuksen kohde: hän vitsaili puolisostani, halusi että kutsuisin hänet mukaan, tai kommentoi muiden tyttöjen kuvia. Olin auki ja rehellinen hänelle se taisi olla virheeni. Sattuu, kun tajuan, ettei hänellä ollut oikeasti väliä; hän vain halusi pitää minut paikallaan. Luulin pitkään, että tämä oli aitoa ystävyyttä ja meillä oli paljon yhteistä, mutta niin se ei ollutkaan.

Luottamuksen rakentaminen on nyt vaikeaa. Haluaisin enemmän ystäviä, mutta se tuntuu mahdottomalta.